— Te kuulutte toiseen luokkaan, Floyd, sanoi hän. Te ette ole työmies ettekä työmiehen jälkeläinen.
Floyd hätkähti, mutta hymyili avoimesti kohdatessaan Stantonin tutkivan katseen.
— Ette tekään, vastasi hän. Ei siksi, että se merkitsisi vähintäkään, mutta me emme ole sellaisia. Minä en kysy teiltä, miksi te teette työtä käsillänne ettekä päällänne ja minä toivon, ettette tekään sitä minulta kysy. Kenen mieltä se kiinnittäisi?
— Ei kenenkään, myönsi Stanton kuivasti. Mutta minä voin sanoa teille, että minä teen tätä ansaitakseni rahoja ja ansaitakseni niitä hyvin pian ja että minä mieluummin taitan niskani kuin elän köyhyydessä. Junamme lähtee; tulkaa mukaan.
— Minun toivotaan matkustavan mr Greenin seurassa, huomautti Floyd, sulkiessaan kirjansa. Hän on näet levoton ja pelkää rohkeuteni katoavan ja että livistän tieheni.
Mutta se ei ollut juuri tuo seikka, joka saattoi Merkuriusyhtiön apulaisjohtajan levottomaksi, ja tuliluontoinen Stanton ehkä sen huomasikin, sillä hän sanoi:
— Olen varma, ettei rohkeutenne petä, kun ei sitä tekisi vain teidän kärsivällisyytenne.
— Kärsivällisyyttä sanotaan naiselliseksi avuksi, vastasi Floyd, ja minä koetan totutella sellaiseen.
Stanton naurahti.
— Siinä tapauksessa minä en anna teille paljoakaan menestymisen toiveita. Jos minä kerran tapaan sellaisen naisen, joka tahtoo ajaa kanssani teidän laillanne, niin minä — — — menen naimisiin hänen kanssaan.