Floyd jäi sanaa sanomatta paikalleen. Palvelustyttö vetäytyi kunnioittaen muutaman askeleen taaksepäin, emäntänsä saapuessa.
— Onpa somaa nähdä gasoliinimies tällaisella paikalla, tervehti Valerie Carlisle arvokkaalla, rauhallisella äänellään. Mikä teidät on pakottanut turvautumaan niin proosalliseen kulkuvälineeseen kuin junaan?
— Olen menossa Massachusettiin, vastasi Stanton yhtä rauhallisesti.
Nainen käyttäytyi niinkuin olisi tavannut vanhan tutun, ja ojensi tyynesti nahkahansikkaisen kätensä. Ei kukaan olisi osannut arvata, että heidän tuttavuutensa oli niin perin mitätön.
— Massachusettiinko? Mutta sinne mekin aijomme! Tai ainakin me olimme suunnitelleet ajaa automobiilillamme maatilallemme, kun ohjaajamme sairastui ankarasti parikymmentä minuuttia sitte. Nyt on meidänkin matkustettava junalla, luulen… hän pysähtyi keskellä lausetta katsahtaen Floydiin kysyvästi.
— Miss Carlisle, mr Floyd, jonka näitte vieressäni monen tunnin ajan
Beachin kilpailuissa, esitteli Stanton.
Hänen kasvonsa kirkastuivat äkkiä, olisi melkein luullut, että se tapahtui helpotuksesta.
— Koneenkäyttäjännekö? Onko se mahdollista. Aijotteko tekin Lowelliin, mr Floyd?
— Aijon, koska työni minua siellä odottaa, vastasi Floyd lyhyesti ja hymyilemättä. Oli selvää, että hän ja miss Carlisle tunsivat vastenmielisyyttä toisiaan kohtaan heti ensi näkemästä.
Nainen kääntyi hänestä välinpitämättömästi.