— Mr Stanton, aijon tehdä teille itsekkään pyynnön. Tilamme sijaitsee noin 75 penikulmaa New-Yorkin ulkopuolella; ettekö tahtoisi koitella meidän uutta automobiiliamme ja suoda minulle sitä kunniaa, että saisin teidät ohjaajakseni sinne? Te voisitte jatkaa matkaa Lowelliin meidän kanssamme huomenaamulla aikaseen, taikka, jos pitäisitte parempana, jatkaa matkaanne junalla tänäpänä Iltapäivällä.
Stanton katseli häntä hämmästyneenä. Vielä kerran hän kysyi itseltään, mitä hän mahtoi toivoa häneltä.
— Kiitän, mutta minä olen ryhtynyt jo toimenpiteisiin matkustaakseni tällä junalla, kielsi hän.
— Eikö niitä käy peruuttaminen?
— Ei, miss Carlisle.
Nainen kumarsi. Hän oli melkein kauniimpi kuin silloin yöllä, kun Stanton oli nähnyt hänet vain vilahdukselta. Hänen piirteensä olivat puhtaat ja ylhäiset, niiden ainoa vika oli kylmyys.
— Minä en tietenkään voi olla tungetteleva, vastasi hän hetkisen kuluttua. Mutta seuratkaa minua odotussaliin, minulla on teille puhuttavaa.
— Junani, alkoi Stanton.
— On myöskin minun junani, koska ette tahdo ohjata automobiiliani.
Meillä on hyvää aikaa, kysyin äsken junailijalta.
Floyd kumarsi ja astui junaan, jättäen toiset.