— Olisin kysellyt teiltä kilpailuista, sanoi miss Carlisle, kun he olivat asemasillan toisessa päässä.
Lause jäi kesken. Kuului käsky, koneen puhkuminen sekaantui jännittyneitten vaununkytkinten kolinaan ja Lowellin pikajuna ajoi asemalta. Stanton käännähti ympäri huudahtaen; koettaa ehtiä junaan olisi ollut hyödytöntä.
— Mikä kova onni! mumisi miss Carlisle, työntäessään sivuun harsonsa.
Miten julman tuhmaa junailijan puolelta!
Stanton kääntyi otsa rypyssä pois vyöryvästä junasta huolestuneeseen tyttöön. Hetkisen oli hän vakuutettu, että tyttö oli sen tehnyt tahallaan edeltäpäin laaditun suunnitelman mukaan. Mutta ajatellen hänen kasvatustaan, hänen isänsä korkeata yhteiskunnallista asemaa, muutti hän mielensä.
Koska minä olen syypää teidän ja itsenikin junasta jäämiseen, voin vain uudistaa ehdotukseni, lausui hän, kun Stanton yhä vaikeni. Miksi ette tekisi isälleni ja minulle seuraa automobiilissamme? Sehän on vain kolmen neljän tunnin matka, ja tehän olisitte silloin paljon lähempänä Lowellia. On ikävää, kun ohjaajamme sairastui, ja minun pitää pyytää teitä ajamaan. Tietysti, jos te pelkäätte väsyttävänne itseänne huomisiin kilpailuihin…
Stanton aikoi sanoa jotakin, mutta nykäytti vain olkapäätään. Asioitten näin ollessa, miksipä ei?
— Kiitos, myöntyi hän. Enpä luule, että 75 penikulman ajo tekee minulle haittaa.
— Te lähdette mukaan? Hänen silmänsä loistivat. Ottakaamme selko isästäni ja automobiilista. Se on kumminkin vaunu, joka on arvoisenne — Merkuriusvaunua parempi, luulen.
— Ulkomaalainenko?
— Ei, Atalanta 6. Martha, etsi isä asemalta ja pyydä häntä tulemaan automobiilille.