He menivät muuatta sivukäytävää pitkin meluisalle ja päivänpaisteiselle
New-Yorkin kadulle.
— Eikö se ole hyvin konstrueerattu? kysyi hän. Se on mainio kilpa-ajoradalle — senhän näette. Eikö se ole kaunis?
Hän puhui innokkaasti, eloisammin kuin mitä häneltä olisi osannut odottaa. Stanton katseli välinpitämättömästi tuota suurta nahanväristä automobiiliä, joka oli jalkakäytävän vieressä.
— Se on kelpo vaunu, myönsi hän; itsekseen hän piti sitä sekä liian korkeana että painavana.
— Vaan sitä? Sanotteko te ainoastaan "kelpo vaunu"? Mutta odottakaahan, te ette ole vielä ajanut sillä. Kun isä saapuu, lähdemme matkaan.
Mr Carlisle saapui. Hän oli laiha, hermostunut herrasmies, lasisilmät roomalaisella nenällään, jolta ne yhtämittaa tahtoivat valua alas. Hän ja Stanton olivat tavanneet toisensa kerran Merkuriusyhtiön konttoorissa, missä toinen oli päättänyt kummirenkaitten hankinnan, toinen tehnyt sopimuksen seuraavaksi ajokaudeksi. He tunsivat toisensa jälleen, kun miss Carlisle lyhyesti selitti, mitä oli tapahtunut.
— Erittäin merkillinen sattuma, huomautti hänen isänsä. Teitte todellakin ystävällisesti mr Stanton. Rautatieläiset ovat huolimattomia. Valerie…
Noudattamatta isänsä viittausta astua automobiiliin, lausui miss
Carlisle:
— Minä ajan mr Stantonin vieressä. Tahtoisin kerran nähdä oikein läheltä, miten taituri ohjaa.
— Niinkö? tuumi Stanton; äkkiä heräsi hänessä taasen vakaumus, että nainen oli menetellyt harkinnan mukaan. Tahtoiko hän saada kilpa-ajajan ohjaajakseen? Oivallista! Hän hypähti paikalleen.