Siihen asti, kun he pääsivät kaupungin ulkopuolelle, ajoi hän asetusten mukaisella vauhdilla. Mutta tullin ulkopuolelle päästäissä, pysähytti hän koneen, otti päällystakin taskusta lasisilmät ja antoi hattunsa mr Carlislen huostaan.
— On ikävää, ettei minulla ollut aikaa muuttaa päälleni moottoripukua, sanoi hän vähän liiankin ystävällisellä äänellä. Mutta saamme tulla toimeen näinkin.
Seuraavat 10 penikulmaa pakeni 10 minuutissa, Sillä tie oli tasainen. Senjälkeen nopeus jonkun verran huonompien teitten ja kylien takia väheni. Se oli huikeata menoa, automobiili halkaisi ilmaa niinkuin lintu, ilmavirta kohisi ympärillä pyörremyrskynä ja sähkötorvi ulvoi lakkaamatta.
Valerie Carlisle kärsi todellisia tuskia, istuessaan paikallaan kalpeana, ja silmät melkein aina suljettuina. Mutta hän, joka oli tottunut aina saamaan kaikki mieltänsä myöden, ei tehnyt pienintäkään vastaväitettä, vaikka häneltä pari kertaa pääsi heikko huudahdus, kun vaara näytti olevan vallan ilmeinen. Stanton huomasi sen, Ja teki arveluitaan sen johdosta, ohjatessaan vaunua.
— Eikö tämä ole vaarallista? sai mr Carlisle lausutuksi.
— Ei, jos ei mikään paikka petä, huusi Stanton, laskiessaan vastaantulevan heinäkuorman ohi.
He tulivat perille kahdessa tunnissa 10 minuutissa. Kun he olivat päässeet kylään ja vauhti väheni 15 penikulmaan tunnissa, veti mr Carlisle henkeään ja korjasi lasisilmänsä paikalleen. Hänen tyttärensä päästi irti penkin reunasta, korjasi vapisevin käsin hattuaan ja harsoaan ja pyyhki nenäliinalla kuivia huuliansa.
— Mitä pidätte vaunusta? kysyi hän.
Stanton katsahti häneen melkein säälien.
— Jos vastaan suoraan, niin ei se ole yhtä kevyesti ohjattava kuin Merkuriusvaunu, sanoi Stanton. Se on hiukan raskas ja jäykkä. Mutta hieno kone se on, ja ettehän kait aijo ottaa osaa sillä kilpailuihin.