— En, minä en tietenkään ole ajatellut kilpailuihin osanottoa sillä, myönsi hän hitaasti kääntäen kasvonsa pois hänestä.
Stanton, joka, lukuunottamatta keltaisia tomujuovia hiuksissa, oli yhtä hieno kuin lähdettäessä New-Yorkin asemalta, kumartui taaksepäin ottaakseen hattunsa ja kyselläkseen tietä. Kun hän jälleen rupesi molemmin käsin ja eteenpäin kääntyneenä ohjaamaan vaunua, oli miss Carlisle jo päässyt kokonaan ennalleen.
— Apropos, kilpailut, enhän ole kiittänyt teitä tuosta illasta, lausui hän niin matalalla äänellä, etteivät takanaistujat sitä kuulleet. En ole milloinkaan kokenut mitään sellaista kuin silloin, kun näin teidät radalla, — pelkään, että te saatoitte minut rikkomaan hyviä tapoja vastaan. Ja tieto, että minullakin oli osani teidän hämmästyttävään urotekoonne…
Stanton päästi ilmoille huonon tuulensa.
Sitä edesvastuuta teidän ei olisi tarvinnut tuntea. Minun urotekoni niinkuin te suvaitsette sitä nimittää, riippui yksinomaan minusta. Minä ajan vain omia tarkotusperiäni silmällä pitäen.
Tyttö ymmärsi Stantonin heti.
— Te tarkotatte, ettette ryhtynyt kilpasille Duplexvaunun kanssa näyttääksenne minulle kuulua ajotaitoanne.
Stanton pysähdytti automobiilin, päästäkseen raitiovaunun ohi.
— Minulla oli koneenkäyttäjäni vieressäni, ja Duplexvaunussakin oli kaksi miestä, kuului hänen tyly vastauksensa. Minulla ei ole tapana huvitella ihmishengillä.
Vastaus oli vallan Stantonin tapainen. Ennen vastaustaan, kumartui miss Carlisle nostamaan tomutakkiaan, joka oli valunut alas. Yht'äkkiä hän päästi huudahduksen moottorin samalla pysähtyessä.