Sillä tavalla he viettivät aamun; ajoivat huokeata vauhtia, pysähtyivät, jotta Floyd sai korjata milloin mitäkin ja tarkkasivat nopeusmittaria. Floyd kuunteli konetta niinkuin ihmisääntä, ymmärsi erehtymättömästi sen valituksen ja riensi auttamaan vikaa. Hän oli kuten apulaisjohtaja oli sanonut gasoliini-ihmelapsi, oikea velho.
Kello 12 palasi Merkuriusvaunu asemalleen.
— Millainen se on? kysäsi mr Green. Voin sanoa teille, että viimeinen kierros löi kaikki saavutukset.
— 92 penikulmaa tunnissa, ilmoitti Stanton lyhyesti.
Se ei ole milloinkaan ollut niin hyvässä kunnossa. Astukaa alas Floyd.
Floyd hyppäsi vaunusta kuumana ja väsyneenä ja hiukset ohimoille liimaantuneena, mutta säteilevän tyytyväisenä. Mr Green tarkasteli häntä levottomasti; hän oli saanut kuulla millä tavalla Stanton oli suorittanut aamutervehdyksensä koneenkäyttäjälleen, ja hänestä ei tuntunut lainkaan hauskalta se mahdollisuus, että olisi pakotettu hankkimaan uuden miehen Floydin sijalle.
— Miltä, hän epäili, pahinta peläten, miltä, — hm — teistä tuntuu,
Floyd?
— Nälkäiseltä, vastasi Floyd ykskantaan ja odottamatta.
Poikamainen ja suora vastaus saattoi kaikki lähellä olevat hymyilemään.
Apulaisjohtaja oikein nauraa hohotti helpotuksesta.
— Tuolla, muutamassa kauppakojussa on jonkun verran syötävää, ilmoitti hymyilevä bostonilainen sanomalehtireportteri. Kuulkaapas, Floyd, jos teillä olisi sisko, niin olisi hän varmaankin aika soma tyttö.