— Satunnainen ruuansulatushäiriö; olen ollut lääkärin luona eilen illasta kello yhdeksästä saakka, tiuskasi Stanton. Luulitteko minun valehdelleen teille?
— En. Pystyttekö ajamaan?
— Jos pelkäätte, voittehan astua pois.
Lähtömerkki annettiin. Merkuriusvaunun kiitäessä lähtöpaikalta, oli
Floyd melkein yhtä kalpea kiukusta kuin Stanton pahoinvoinnista.
Kilpailtiin 300 penikulman matkalla, 20 kierrosta kymmenpenikulmaisella radalla, jossa oli pahoja mutkia ja jyrkkiä mäkiä. Matka arveltiin vievän 6 tuntia, kun ajettiin keskeyttämättä.
Ensimäisen tunnin kuluessa ei sattunut mitään tavatonta. Floyd antautui kokonaan omiin toimiinsa ja Stanton ajoi varovaisemmin kuin tavallisesti. Mutta heti toisen tunnin alussa tuli Atalanta-vaunu näkyviin tomupilvestä. Atalanta, joka oli lähtenyt liikkeelle 4 minuuttia heitä ennen. Stanton veti henkeään julmasta tyytyväisyydestä ja lisäsi vauhtia.
— Käänne edessä, varotti Floyd hänen korvaansa.
Siinä olikin käänne ja varsin harmillinen laadultaan. Katse vaunun edessä laski Stanton käänteeseen vauhdilla, joka pani kirkuvat katselijat juoksemaan sivulle ja pölytti tomua ylös pilviin asti. Merkuriusvaunun päästessä suoralle tielle ja juuri kuin Floydin piti kääntyä katsomaan takapyöriä, kuului tuima pamaus ja vaunu heilahti, sillä yksi renkaista oli haljennut ja irtautunut pyörästä pyörien nyt kuin tynnyrin vanne mäkeä alas 100 yardin päähän.
Vaunu horjahti tien syrjään, minne vankat jarrut sen pysäyttivät. Floyd hyppäsi alas ja irrotti yhden vararenkaista silläaikaa kun Stanton otti esille kalulaatikon. Heidän ei tarvinnut eikä heillä ollut aikaakaan juttelemiseen tehdessään työtä, ihmisten virratessa joka taholta uteliaina paikalle.
He työskentelivät hyvin yhdessä, sillä Floydin kätevää nopeutta täydensi Stantonin voimat. Kun rengas oli paikallaan, otti ohjaaja ensinnä paikkansa.