Läheltä ja kaukaa kuului kauhun ja avun huutoja. Mutta ennenkuin kukaan ehti perille oli Stanton jo jaloillaan ja Floydin vieressä.
— Floyd! huudahti hän. Floyd! Floyd kohosi polvilleen; hän tapaili henkeä ollen yltä päältä tomussa ja hänen vasemmasta käsivarrestaan vuoti verta, mutta hänen silmänsä etsivät vain Stantonia.
— Te olette — vahingoittumaton? sai hän sanotuksi.
— Minäkö? Olen. Hullu säästyy aina. Te… Mutta hän huomasi, ettei hänen koneenkäyttäjäänsä ollut vaarallisesti sattunut.
— Kutsukaa minua miksi tahdotte, sanoi Stanton yhteenpurtujen hampaitten välistä, ottaessaan nenäliinansa sitoakseen hentosen käsivarren.
Kauhistunut joukko ympäröi heitä. Kammottavalla jymyllä laski Duplexvaunu käänteen kiitäen edelleen pitkin suoraa taivalta, sen koneenkäyttäjän katsellessa taaksensa. Mutta Floyd pyyhkäsi kiharat otsaltaan nousi vaivaloisesi ja hytisi naurusta.
— Nimitellä teitä? Minusta teillä on paras luonne, mutta pahimmat oikut, mitä koskaan olen tavannut. Sitokaas tämä, niin käännämme vaunun. Me saamme nyt toimia rivakasti.
Hyväntahtoisia auttajia oli kyllälti. Niin uskomattomalta kuin se katselijoista tuntuikin, oli Merkuriusvaunu, kuten Floyd oli ennustanut, selviytynyt melkein vammoitta. Suuri vaunu kohosi pystyyn 60 käden nostamana; Stanton ja Floyd rengastivat sen yksinään, kuten säännöt määräsivät ja nousivat paikoilleen onnentoivotushuutojen kaikuessa.
Kaksikymmentä minuuttia sen jälkeen, kun Merkuriusvaunu oli jättänyt radan, kiiti se jälleen sitä pitkin. Kun tuomarikunta sai tietää, että "Stantonille jälleen oli käynyt pahoin" ja sairasvaunu oli matkalla onnettomuuspaikalle, kiitikin Merkuriusvaunu jo kuin pyrstötähti ohi tuomarien lavan.
Mutta Stanton laski käänteet varovaisesti, s.o. ollakseen hän.