Joku nousi seisaalleen nurkassa ja tuli hänen luoksensa.
— Oletteko parempi, sir? kysyi virallinen ääni; nuori mies, oikea lääkärityyppi kumartui hänen ylitseen.
— Olen, vakuutti Stanton. Paljonko kello on?
Nuori mies katsahti kelloonsa.
— 38 minuuttia yli kaksitoista. Te olette laskujeni mukaan nukkunut 18 tuntia. Minä sanoin mr Floydille, että juuri sitä te kaipasitte; teidän pahoinvointinne ja eilinen päiväajonne, joka olisi voinut väsyttää hevosenkin, tekivät teistä lopun. Näin teidän ajavan kilpailussa.
— Missä on Floyd?
— Hän viipyi täällä puoliyöhön asti, te olitte silloin nukkunut viisi tuntia kuin kiltti lapsi. Hänellä oli itsellä vaikea pysyä hereillä, mutta hän ei tahtonut lähteä täältä ennen kuin oli varma, ettette ollut sairastunut vaarallisesti. Hän on kunnollisimpia miehiä, mitä milloinkaan olen tavannut. Minun piti luvata, että jään luoksenne. Minulla, hän hymyili leveästi, minulla on paljon enemmän aikaa kuin potilaita. Tuo kaikki pöydällä on saapunut teille. Olen vastannut seitsemääntoista telefoonipuheluun ja marssittanut matkaansa tusinan verran vieraita, ja minä olen kukkanne pannut veteen.
— Olen hyvin kiitollinen, vastasi Stanton hymyillen, katsahtaessaan pöydälle. Kellään ei olisi pitänyt olla minulle mitään erikoista asiaa. Luulen muuten, että nousen ylös, nythän on aamiaisaika.
— Niinpä luulen. Mutta koska aterianne on ensimäinen puoleentoista vuorokauteen, tilaan minä sen teille. Tosin te näytätte sellaiselta, joka pystyy sulattamaan vaikka kumirenkaita. Ai niin, olinpa unhoittaa, mr Floyd jätti kirjelipun.
Stanton kohottautui käsivarsiensa nojaan.