— Päällikkö aina puistokadun kulmaan asti. Hän sanoi… no, sehän on yhdentekevää.
— Ei, jatkakaa.
— Niin, hän sanoi itse olleensa kilpa-ajaja ja tietävänsä, miltä teistä tuntuu, kun kuulette, että vaunuanne on joku toinen ohjannut 30 penikulmaa, ja, ja — että hän uskoi olevansa ainoa mies, joka tohti teostansa teille kertoa.
— Minä noudan käsineeni ja naamarini, sanoi Stanton palaten hissille.
Kun hän jälleen yhtyi Floydiin suuren vaunun luona, pysähtyi hän hetkiseksi kiinnittämään käsineitään ennenkuin pani koneen käyntiin.
— Puhuiko miss Floyd teille, että minä tässä eräänä päivänä olin vierailulla teillä? kysyi hän.
— Puhui tietenkin. Olin niin pahoillani, kun en ollut kotona; en ollut milloinkaan ajatellut, että tulisitte luokseni.
— Teillä ei kaiketi ollut mitään sitä vastaan, että vein hänet teatteriin. Oli mahdotonta kysyä mielipidettänne.
Tämäkö oli itsekäs Stanton? Floydin silmissä kuvastui hyväksymistä, jossa oli puoleksi leikkiä ja tunteellisuutta.
— Jotain sitä vastaan? Miksi olisi minulla sitä ollut? Kykenitte kait häntä suojelemaan.