Floyd ei osannut hämmästyksissään sanoa sanaakaan.
— Minä — te olette sangen ystävällinen ehdottaessanne sitä, — mutta mr
Green ei suostu siihen. Hän on järjestänyt matkani täksi illaksi.
— Miksei hän suostuisi siihen, te saapuisitte hyvissä ajoin perille.
Floyd katseli toveriaan veitikkamaisesti, mutta ei virkannut mitään.
Stanton pysähtyi keskelle jalkakäytävää ukkospilvi otsalla.
— Minä ymmärrän, mitä tarkotatte, Floyd… Vastatkaa minulle suoraan! Ettekö usko voivanne kestää 24 tuntia minun seurassani jättämättä yhtiötä.
— Uskon.
— Uskotteko?
— Uskon, olen vallan varma, että viihdyn seurassanne paljoa kauemmin kuin minulla koskaan on tilaisuutta siihen, Ralph Stanton. Me olemme tiellä tässä, vai miten?
Hän oli hetkisen näyttänyt aivan Jessicalta. Ja Stanton oli jälleen näkevinään tytön surulliset kasvot, tämän kumartuessa käsityönsä yli ja kuulevinansa hänen vastauksensa "usein", kun hän oli kysynyt, eikö hänestä tuntunut yksinäiseltä. He eivät siis olleetkaan tarpeeksi toisilleen, nämä kaksoiset? He sallisivat ehkä kolmannen liittyä heihin? Stanton veti syvään henkeänsä; voimakas aavistus jostakin selittämättömästä alkoi herätä hänessä, eikä se vaimentunut ennenkuin sinä päivänä, jolloin koko hänen maailmansa luhistui.
He kulkivat edelleen kohti hiljaista ranskalaista ravintolaa, jonka Floyd oli valinnut, ja kummankin onnistui matkalla siihen määrin saavuttaa mielensä tasapaino, että he pian olivat kiihtyneet keskusteluun kahden erilaisen nopeusmittarin ansioista, tätä keskustelua kesti sitte koko päivällisen ajan. He istuivat kauan yksinkertaisen aterian ääressä ja nauttivat suuresti toistensa seurasta. Mutta lopuksi vaipui kumpikin syviin aatoksiin, jotka Stanton vihdoin keskeytti.