— Näin, että miss Floyd oli satuttanut kätensä. Toivon että käsi on nyt parempi.
Floyd katsahti ylös hätkähtäen niin kovasti, että kaatoi vieressään olevan vesilasin.
— Mitä tarkotatte? lausui hän kiihkeästi. Mitä tarkotatte? kätensäkö?
Lasipalasten kilinä saattoi tarjoilijan kiirehtimään suin päin huoneeseen.
Mutta Floyd ei lainannut katsettakaan aikaansaamalleen hävitykselle, hän vain tuijotti Stantoniin, joka istui paikallaan kokonaan hämmästyneenä.
— Mitäkö tarkotan? Minä sanon, että sisarenne rannerengas aukeni ja riipasi häntä käsivarteen tuona teatterissa käynti-iltana, ja minä kysyin teiltä, joko hänen kätensä on parantunut. Mikä teitä vaivaa?
Floyd työnsi tuolinsa taaksepäin, antaakseen tilaa permantoa kuivaavalle tarjoilijalle.
— Te oikein säikytitte minut, huudahti hän helpotuksesta huokaisten. Minä peljästyin, että Jessica oli loukannut itsensä eikä ollut siitä kertonut minulle. Meillä on vain toisemme ja me olemme kaksoiset — luulen, että me olemme naurettavan pelkoja toisistamme. Nyt muistankin, että hänellä oli raamuke kädessään, mutta minä luulin, että kissa oli sen raapaissut.
Floyd oli edelleen kalpea ja maksoi laskunsa seuralaiseensa katsomatta.
— Hermonne ovat epäkunnossa, huomautti Stanton uteliaasti häntä tarkastellen. Luulin, että te olisitte ollut se, joka vast’ikään pidätettiin. Teidän täytyy voimistua, jos otamme osaa useampiin kilpailuihin.