— Stanton? Sekö te todella olette?
— Koska teidän täytyi matkustaa tänä iltana, en huomannut mitään syytä, miksi minäkään en olisi voinut lähteä. Minä inhoan junamatkaa; me saamme sen kestää yhdessä. Te ette ole vielä vastannut kysymykseeni.
— En tietänyt, että minun tarvitsisi sitä tehdä, hymyili Floyd.
Ja tosiaankin oli mahdotonta erehtyä. Floydin iloisista, rehellisistä kasvoista loisti selvästi tervetuloa. Stanton istuutui häntä vastapäätä, veti taskustaan kokoon taitetun sanomalehden ja ojensi sen hänelle.
— Oletteko nähnyt tätä? kysyi hän.
— Juorujako radalta, kysyi Floyd ottaessaan lehden.
— Oikeusuutisia, oikasi Stanton.
Hiljaisuus tuli pitkälliseksi. Kun Floyd oli lukenut lehden, kääntyi hän akkunaan päin ja istui siten kauvan. Mutta vihdoin hän kääntyi jälleen Stantoniin nyökäten hänelle.
— Niin, se merkitsee, että saan takaisin isäni tehtaan, vahvisti hän rauhallisesti. Minä olen sangen iloinen, vaikkei minulla ole siitä mitään hyötyä. Minulla ei ole pääomaa automobiilitehtaan käyttämiseen enkä tahdo myödä sitä, ennenkuin olen siihen pakotettu.
— Panisitteko sen käyntiin jälleen?