Toisena päivänä New-Yorkiin tulostaan lähti Stanton vierailulle Jessica Floydin luo. Tällä kertaa hän nousi portaita suuremmalla itseluottamuksella.
Kuten viimeinkin avasi pieni mustaan silkkipukuun puettu irlantilaismummo, hänelle oven. Taaskin oli Stanton hämmästyksestä huudahtamaisillaan, kun hän näki tytön kääntävän Floydin rehelliset kasvot itseensä ja näki hänen hymyilevän, Floydin harmailla silmillä. Edellisestä kerrasta poikkeavaa oli, ettei Jessica noussut häntä vastaanottamaan pianon äärestä vaan akkunan alla olevalta tuolilta.
— Jes on jälleen poissa, valitti hän, ojentaessaan Stantonille kätensä.
— Tulen hänen luvallaan teitä tervehtimään, vastasi Stanton.
– On liian aikaista tarjota teetä, sanoi tyttö puoliksi leikkiä laskien, puoliksi ujostellen. Mutta jos tahtoisitte puhella kanssani puolisen tuntia, tulee kello neljän yli ja minä voin osoittaa teille vieraanvaraisuutta.
Mistä minä puhelisin kanssanne? ihmetteli Stanton. Luulen paremmin kelpaavani kuuntelemaan.
— Oh, mistä tahansa. Olettakaa, että minä olen Jes; minä pidän samoista asioista kuin hänkin, kilpailuista, tehtaista, automobiileistä.
Vaikka vuodenaika oli vielä lämmin, paloi valkea pikku takassa, jonka ääressä he vastatusten istuivat. Stanton katseli aatoksiinsa vaipuneena hymyilevää sinipukuista tyttöä.
Onko veljenne puhunut teille yhtiöstä, jonka me olemme ensi talveksi suunnitelleet, miss Floyd?
Tyttö nyökkäsi.