— Minä olen kokenut vähän ystävällisyyttä. Syntyessäni kuoli, äitini. Kun olin kolmentoista vuotias, meni isäni uusiin naimisiin. Äitipuoleni oli hyvä nainen, jota rakastin yhtä paljon kuin isääni. Mutta kun he olivat toista vuotta olleet naimisissa, pillastuivat hevoset, — he ajelivat usein, — ja vaunut suistuivat muutamalta penkereeltä alas. He kuolivat kumpikin parin minuutin väliajalla sairashuoneeseen vietäessä. Sanoinko minä, että isäni oli rikas? Se hän oli. Hän oli vuotta aikaisemmin testamentannut kaiken omaisuutensa vaimollensa, sillä hän tiesi varmaan, että hän olisi vuorostaan antanut kaikki minulle. Äitipuoleni oli isääni paljoa nuorempi ja todenmukaisesti olisi elänyt häntä kauvemmin sekä oli täysin luotettava. Mutta äitipuoleni ei taas ollut tehnyt testamenttiaan, ehkä hän oli lykännyt sen tekemisen tuonnemmaksi tai unohtanut, arvelen. Kun isäni kuoli 5 minuuttia ennen äitipuoltani, siirtyi koko omaisuus tälle; kun hän kuoli ilman testamenttia, meni kaikki lain mukaan äitipuolen sukulaisille. Minut jätettiin osatta ja oikeudetta.

— Mutta omaisuushan kuului teille, oikeuden mukaan?

Äitipuolenne sukulaiset eivät tietenkään ottaneet sitä vastaan?

— He ottivat joka pennin, miss Floyd. Ja 15 vuoden vanhana minut lähetettiin maailmalle orpona ja osatonna. He eivät minusta välittäneet, olinhan muka kylliksi vanha hankkimaan itse elatukseni. Eräs heistä tarjoutui hankkimaan minulle konttooripojan paikan.

— Oh! Te…

— Minä… elin, vastasi hän katkerasti. En pyytänyt heiltä mitään. Arvoesineet, jotka kuuluivat minulle, möin ensi hätään; sitte tartuin työhön. Isäni oli toivonut, että minusta tulisi koneinsinööri, ja minä päätin toteuttaa hänen aikomuksensa. Minulla oli rautainen terveys, kuusi vuotta työskentelin 20-tuntia vuorokaudessa, kunnes olin suorittanut korkeakoulun tutkinnon. Noina kuutena vuotena en ollut milloinkaan väsynyt, mutta usein nälkäinen. Ainoana lohdutuksenani oli kävellä joka ilta kadulla, missä vanha kotini oli, ja katsella sitä. Näin ihmisten, jotka olivat minulta kaiken riistäneet, kulkevan kylläisinä ja hyvin puettuina, näin heidän vaunujensa ja palvelijoittensa menevän ja tulevan. Minä katselin ja katselin ja tulin siihen lopputulokseen, että tässä elämässä oli vain yhtä, jolla oli arvoa.

Tyttö vavahti, kun hän katsahti Stantonin lujapiirteisiin kasvoihin, joiden ilmeestä kuvastui säälimätöntä voimaa.

— Te aijoitte rangaista heitä? sanoi hän.

— Kostaako? En, se ei olisi maksanut vaivaa. En tahdo kieltää, että poikana sitäkin haudoin mielessäni; mieheksi tultuani olin kylliksi käytännöllinen haaskatakseni aikaani mokomaan. Päämääräni oli raha. Taitavana automobiilin ohjaajana huomasin nopeammin voivani ansaita itselleni omaisuuden, jolla pääsisin alkuun. Jos menetin henkeni, hyvä niinkin; sekin olisi köyhyyttä parempi. Kuusi vuotta olin köyhä, ikääni en sitä tahdo olla.

— Ette, te ette tule olemaankaan, vakuutti tyttö matalalla ja liikutetulla äänellä. Te olette syntynyt taivuttamaan kohtalon onneksenne, hyvällä taikka pahalla.