— Kuten tahdotte, vastasi hän silmät maahan luotuina.
Ensi askel oli otettu. He kohtasivat usein toisensa kahtena seuraavana viikkona. Kahdesti tuli Stanton Merkuriusyhtiön automobiilillä ja vei hänet herttaiselle iltapäiväajelulle. Useina sateisina päivinä tarjosi tyttö hänelle makeata suklaata. He istuivat vastatusten takan ääressä, ja tytön kasvoilla, joko hän kuunteli taikka puhui, leikki päivänpaisteinen hymyily, samanlainen kuin Floydinkin. Pian oppi Stanton tuntemaan hänen seurassaan samaa toverillisuutta ja varmuutta tulla oikein ymmärretyksi kuin hänen veljensäkin kanssa. Mutta milloinkaan hän ei tulistunut Jessicalle.
Koko tänä aikana hän ei tavannut Floydia. Jes oli työssä Merkuriuksen tehtaassa Hudsonlaaksossa, kolmenkymmenen penikulman päässä New-Yorkista, sanoi Jessica, minkä Stanton muuten itsekin oli saanut tietää koneenkäyttäjältään. Hänestä tuntui kumminkin varsin merkilliseltä, ettei Floyd ottanut itselleen kertaakaan lomaa ja tullut tapaamaan sisartaan.
Vähitellen lähestyi Pokaalikilpailujen aika.
Illalla ennen lähtöään Long Islandiin radalle, meni Stanton tapaamaan
Jessicaa.
— Olisi tietysti mahdollista päästä välilläkin käymään New-Yorkissa, sanoi hän tytölle. Mutta minä tulen jäämään sinne siksi, kunnes kilpailut päättyvät. Kun Floyd ja minä jälleen olemme palanneet, saan kait nähdä teitä? Tai ehkä te ette välitä minusta silloin, kun hänkin on kotona.
— Tyttö hätkähti ja käännähti nopeasti pianoon päin. Jes ja minä emme väsy ystäviimme, sanoi hän moittivalla äänellä. Mutta sitäpaitsi, eihän tiedä, mitä tapahtuu? Me voimme nauttia vain siitä päivästä, jota elämme, vastaisuutta voimme vain aavistaa. Joskus asiat sotkeutuvat.
— Miten on laitanne. Kuka sotkisi asianne? miss Floyd.
Hän puisti päätänsä hymyillen olkansa yli. Ei kukaan, ei kukaan muu kuin minä itse. Tunnen itseni niin selittämättömän masentuneeksi tänä iltana; on kuin Jes ja minä olisimme ijäksi toisistamme erotetut.
Mutta nyt toivon teille kaikkea mahdollista onnea ja voittoa kilpailussa.