— Mikä oli se laulu, jota lauloitte ensi kertaa tänne tullessani? kysyi
Stanton.
Tyttö oli kahden vaiheilla, mutta meni pianon luo ja näppäili siitä muutamia sointuja… Tämäkö?
— Niin. Tahdotteko laulaa sen minulle.
Herttaiseen tapaansa heti totella, istuutui tyttö samalla pianon ääreen.
— Kappale ei ollut klassillinen eikä rakkauslaulukaan, jonka pehmyt ääni Stantonille soitti.
"Usein hiljaisessa yössä mä uinailuihin haivun, on aivot valppahasti työssä ja muistelmihin vaivun."
Tälläisen omituisen, jäykän ja vanhanaikaisen laulun lauloi Jessica
Floyd Stantonille, ennenkuin he erosivat.
Kun Stanton tuntia myöhemmin palasi kotiansa, oli siellä kirje apulaisjohtaja Greeniltä. Se oli lähetetty Long Islandista ja siinä huomautettiin hänelle, että rata oli vapaana harjotuksia varten viimeistä kertaa seuraavana päivänä aikaisesta aamusta alkaen.
— Vaunu on viimeinkin kunnossa, ja sanokaa Jes Floydille, jos te tapaatte hänet, ettemme tule toimeen kauvempaa ilman häntä. Näin kuului viimeinen lause.
Stanton laski otsa rypyssä kirjeen kädestään. Eikö Floyd ollut lähtenyt Greenin käskystä yhdessä hänen kanssaan suorittamaan kilpailujen valmistuksia. Miten voi Stanton siinä tapauksessa tietää mitään koneenkäyttäjästään, ja miksi Green ei tuntenut asian laitaa? Floyd oli mahdollisesti viipynyt tehtaassa, mutta silloinhan olisi Green varmaankin lähettänyt sanan hänelle sinne eikä luottanut siihen, että Stanton hänet sattumalta tapaisi. Floydin täytyi tietenkin välttämättömästi olla mukana viimeiseen tinkaan lykkäytyneissä harjoituksissa… Stanton nousi kärsimättömästi ylös; tämä kaikki oli ylen ihmeellistä.