Kun Stanton oli puolitiessä huonettaan ulosmenossa, iski hurja ajatus hänen päähänsä. Voisiko olla mahdollista, että Valerie Carlisle ajatteli estää Merkuriusvaunua kilpailusta, ja että hän, epäonnistuessaan ohjaajan suhteen, koetti raivata tieltä koneenkäyttäjää, jonka arvon hän hyvin tunsi. Hän muisteli omaa merkillistä pahoinvointiaan illalla ennen Massachusettin kilpailuja.
Päähänpistoaan noudattaen meni hän puhelimeen; tehtaassa olisi varmaankin joku, joka voisi hänelle antaa tietoja Floydista, sillä siellähän työskenneltiin vuorokausi läpeensä.
— Kyllä, 327, Frenchwood, vastasi heikko ääni. Merkurius, niin. Mr
Stantonko? Odottakaa!
Telefoonissa kuului huumaava jyske; hän tiesi että se lähti tehtaan valtaisista koneista, 30 penikulman päässä hänestä.
— Halloo! kuului toinen ääni melusta. Onko siellä Stanton? Täällä on Bailey. Mitä? Floyd on matkustanut tänä iltana Long Islandiin. Hän on paikallaan, kun tarvitsette häntä. Stanton, älkää uuvuttako poikaraukkaa.
Hän ei ole mikään kone.
Stanton vastasi jotakin rumaa ja paiskasi puhelimen kiinni niin että paukahti. Bailey oli hullu, arveli hän, kuten Greenikin ja hän itse kolmantena. Mitä miss Carlisleen tuli, niin hän ei ollut nähnyt eikä kuullut tästä mitään, siitä saakka, kun palasi Indianasta. Kämmekkäitä ja laakeriseppeleitä ei ollut enää lähetetty. Hän hymyili mennessään avaamaan akkunaa. Ulkona puhalsi pureva lokakuun tuuli. Huomenna hän tapaisi Floydin radalla ja jälleen alkaisi työ, joka hurmasi häntä, kuten jokaista, joka on oppinut hallitsemaan vaunua hurjimmassakin vauhdissa ja kokenut automobiilikilpailujen synnyttämää kiihkoa.
Sitä ajatellessaan veti hän syvään henkeänsä; siellä hän ja Floyd parhaiten ymmärsivät toisiansa, ja sinne ei Jessica milloinkaan voinut tulla.
Hän toivoi, ettei tyttö olisi näyttänyt niin peräti totiselta ja murheelliselta illalla. Se saattoi hänet levottomaksi.