Vaikka tämä runo onkin sekava, jopa puutteellinenkin, huomaa kuitenkin sen viittaavan kristinopin leviämiseen, ja että runossa mainittu poika luultavasti oli itse Vapahtaja, ja että Marjatta oli Neitsyt Maria.
4.
Professori Linsénille.
(Kirjekonsepti.)
6 p:nä helmikuuta 1834.
Herra Professorin arvoisan kirjeen kuluneen tammikuun 10:nneltä päivältä ynnä siihen liitetyn Kööpenhaminan Kuninkaallisen Muinaiskirjallisuuden Seuran (Kongl. Fornskrifts Sällskapet) kirjeen vastaanotin viime kuun 28:ntena päivänä. — Varsin kernaasti olen jättävä hallussani olevat runot Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran käytettäväksi; olisin jo aikaisemmin sen tehnyt, ellei toivo saada etenkin vanhempia runoja uusien lisien kautta täydennetyiksi olisi minua siitä pidättänyt. Tämä toivo on osaksi toteutunutkin, sittenkuin viime syksynä Arkangelin kuvernementissä onnistuin saamaan melkoisen keräelmän ennen painamattomia mytologisia runoja. Verratessani niitä ennestään tunnettuihin, heräsi minussa halu järjestää ne yksijaksoiseksi kokonaisuudeksi, aikaansaadakseni siten suomalaisessa mytologiassa jotakin iislantilaista Eddaa vastaavata. Ryhdyinkin heti työhön ja jatkoin sitä usean viikon jopa kuukauden kuluessa aina jouluun asti, jolloin minulla oli valmiina aimo nidos Väinämöisen runoja, siten järjestettyinä, kuin olin ajatellut. Kiinnitin huomioni etenkin niiden urostekojen ajanjärjestykseen, joista runoissa kerrotaan. Tätä tosin alussa näytti olevan jotenkin vaikeata huomata, mutta se kävi itse työn kuluessa melkoisesti helpommaksi. Lisäksi moniaat suorasanaiset kertomukset, joita Arkangelin kuvernementissä kuulin satuina vanhoilta ihmisiltä ja jotka käsittelivät samoja urostekoja, tarjosivat minulle jonkunmoista johtoa. Olettaen, ettei herra Professori pane pahaksensa, mainitsen tässä lyhyesti kunkin sellaisen runon sisällyksen, jota varten on ollut käytettävänä täydellisiä runoaineksia. Teen tämän siinä järjestyksessä, jota yllämainitussa kokoelmassa olen noudattanut.
Ensimäinen runo. Väinämöisen tapaa hänen retkillään muuan lappalainen, joka pitkät ajat on kantanut vihaa häntä vastaan. Lappalainen ampui nuolen häneen, hänen ratsastaessaan vuolaan kosken partaalla. Nuoli osui kuitenkin ainoastaan hänen hevoseensa, joka kompastui ja veti kaatuessaan Väinämöisen mukaansa koskeen. Virta vei hänet mereen, missä hän kauan aikaa ajelehti aaltojen varassa, voimatta päästä maihin ja näkemättä muuta kuin vettä taivaanrantoja myöten.
Tähän kokoelmaan kuuluu nyt 16 runoa, joissa on yhteensä vähä yli 8,000 säkeen. Vaikka sen nyt suuremmalla syyllä kuin ennen koottuja katkelmia, voisi toimittaa painoon, luulen kuitenkin parhaaksi lykätä sen ensi kevääksi. Olen näet tänä talvena aikonut tehdä uuden matkan Arkangelin kuvernementtiin kirjoittaakseni muistoon runoja useilta kuuluisilta laulajilta, joista viime syksynä kuulin puhuttavan, mutta joita en tavannut kotona. Siten saan epäilemättä monta lisää kokoelmaan, ja hätiköimistä olisi siis, jos nyt jouduttaisi nykyistä kokoelmaa painoon. En kuitenkaan tiedä, onko runokatkelmien [Tämän sanan yläpuolelle on konseptiin kirjoitettu: "mytologisten runojen".] järjestäminen yhtenäiseksi kokonaisuudeksi yhden vai eikö pikemmin useiden tehtävä, koska jälkeentulevaisemme mahdollisesti tulevat pitämään sitä yhtä suuressa arvossa kuin göthiläiset kansat Eddaa ja kreikkalaiset ja roomalaiset, ellei juuri Homerosta, niin ainakin Hesiodosta. Senpä vuoksi olenkin aikonut Kirjallisuuden Seuralle jättää käsikirjoitukseni pelkkänä ehdotuksena, siellä tarkastettavaksi.
Nyt paraikaa järjestelen kokoomiani uudenaikaisempia suomalaisia runoja. Koska tämä työ pääasiallisesti on puhtaaksikirjoitusta, toivon pian saavani sen valmiiksi ja olen sitten lähettävä ne Kirjallisuuden Seuralle.
Sitten on aikomukseni ryhtyä painatusta varten järjestämään loitsurunoja. Olen huomannut tavan, jolla melkoisesti vähennetyssä nidoksessa saan ne painetuiksi. Jokaisessa sellaisessa loitsurunossa on useita osia, joista muutamat kuuluvat yhteen ainoaan loitsuun; toiset taas ovat yleisiä eli kaikissa loitsuissa yhteisiä. Erityisesti jokaiseen loitsuun kuuluva on selitys sen pahan synnystä, joka on loihdittava pois; yleisiä eli yhteisiä osia ovat taas sellaiset kuin esim. useiden jumaluusolentojen puoleen kohotetut rukoukset, mehiläisen ja löylyn sanat y.m. Ellei tee tätä eroitusta, tulee kussakin loitsurunossa maininneeksi nuo yleiset seikat, joten alituisia toisteluja esiintyy ja runot paisuvat liian pitkiksi. Ei Topelius eivätkä muut ole ottaneet huomioon tätä, minkä vuoksi on tapahtunut, että useita yleisiä lukuja mainitaan jokaisessa runossa joko samanlaisina tai hieman muuttelemalla sanoja, ja tavallisesti jokainen niistä puutteellisena. Vahvistusta siihen loihtia sanan johtoon, jonka olen esittänyt väitöskirjassani Suomalaisten parantamisista loitsimisen kautta, olen nyt saanut siitä, että loitsuruno Arkangelin murteessa kutsutaan luoe, eikä kuten Savossa loihto; ja loitsia on siellä luoa ei loihtia.