[Juhlalehdestä "Per Brahes minne" (12.IX.1880); alk. suomeksi.]
Vaikka vuonna 1836 jo olin useampia kertoja käynyt Venäjän Karjalassa runoja, satuja ja muuta senlaista keräämässä, niin sen pohjaispuolisia seutuja ei kukaan vielä ollut siinä tarkotuksessa tutkinut. Kun siis oli aivan tietämätöntä, mitä runovaroja niillä paikoin voisi löytyä, niin päätin, virkavapausluvan esivallalta ja matkarahoja Suomen Kirjallisuuden Seuralta sitä varten saatuani, syksyllä vasta mainittuna vuonna lähteä tarkastamaan, kuinka kauvas pohjan puolelle Suomen runotar olisi paennut siinä turvattomuuden tilassa, josta se sitten lauloi:
"Piennä jäin minä emosta,
Matalana maammostani,
Vaimon Tierahan varahan.
Ehtohon emintimaisen;
Se mun kaikotti katalan.
Ajoi lapsen armottoman.
Tuulipuolelle tupa'a,
Pohjoispuolelle kotia,
Vilussa värisemähän,
Pakkasessa parkumahan.
Joka tuulen tuntemahan,
Ärjynnän älyämähän."
Matkoistani Vuokkiniemeen, Uhtuvaan ja muihin syrjäkyliin olen tietoja antanut muissa kirjotuksissa kuin myöskin nykyisen matkan loppupuolelta Kuolan kaupungista alkain Lapinmaan kautta kotiseuduilleni Kajaanissa. Niistä siis ei sen enempätä, vaan lähdetään Uhtuvasta suoraan kylihin Tuoppajärven ja Pääjärven ympäristöille. — Matka kulkee vaihetellen soita, lampia, korpia ja kankaita; keli huononpuoleinen ja suot eivät kannata paremmin kuin että muutamassaki paikassa hevonen rinnuksista asti vajosi suohon, josta töin tuskin saatiin ylös autetuksi. Saatiin kuitenki, mutta kyyditsijä tiesi kertoa samaan paikkaan hevosia toisinaan jääneenki. Pari penikulmaa kuljettuamme tulimme metsäsaunalle, jossa eräs Uhtuvan mies, joka oli tullut lähellisestä lammista kaloja pyytämään, poikansa kanssa istui valkean ääressä. Oli siihen myös vähä aikaa ennen meitä tullut Koljolan kylästä ukko vaimonsa ja tyttärensä kanssa, joilla oli mielessä lähteä "pääelolle" s.o. kerjäämällä itsiänsä paremmilla ruokapaikoilla elättämään. Sitä varten kulkivat vanhalla hevoskaakilla, reessä pata, kuppiloita ja pussiloita. Tässä olivat kalastajalta saaneet kaloja keitokseksi, isoja lähes puolentoista korttelin pituisia valkoisia muikkuja, joita muutamissa harvoissa lampiloissa tavataan, ja jotka sanottiin myöhään syksyllä jään alla kutevan. Niistä ukko nyt keitti rokkaa, jota jäi vielä meidän lähtiessämmeki keittämään. Kuultuani ukkoa kiitettävän hyväksi laulajaksi pyysin häntä laulamaan runojansa, johon hän ei kuitenkaan myöntynyt, kun sanoi kielensä ei kääntyvän laulamaan, ennen kuin saisi ryypyn tahi kaksi suuhunsa, jota tarvetta en ollut tilaisuudessa täyttämään. Vaikeata olisi ilmanki ollut ruveta savun seassa polvet pöytänä kirjottamaan. Sanottiin häntä myös paikkakunnan parhaaksi loitsiaksi, ja itseki kerskasi hän siitä taidostansa. Oli häntä kerranki, lausui hän, kuljetettu päälle viidenkymmenen penikulman aina Petroskoille asti Äänisjärven rannalla parantamaan suurta herraa, joka oli mielenrikkoukseen tullut. Kun sitten kysyin, no voitko päästää hänen mielenrikkouksestaan täyteen järkeensä, vastasi ukko: mintähdenpä tuonne ilman olisin lähtenytkään. Uudelleen kysyttyäni, mitä palkaksi sai, sanoi ukko itsensä ei koskaan suuren palkoillansa olleen, ja niin silloinki ei ottaneensa kuin yhden sinikön (5 ruplaa), vaikka oli tarjottu tukku valkoisia punakoita (25:den ruplan seteliä). Ukko ei ollut pidempi kuin jos korttelin kolmatta kyynärää, jonka tähden hän kyllä, niinkuin kyytimieheni kertoi, nuorempana lieneeki taitanut kädet ja jalat haralla rattaan tavalla maassa pyöriä ja kuin orava puusta puuhun hypätä. Lähikylissä miehet myös olivat tavallista lyhemmät kasvultansa, jos lienevätki lappalaista alkuperää vai muutenko.
Kylät Ohta, Pistojärvi, Suvanto, Makari, Tuhkala ja Iljala, joiden kautta sitten matkani kulki, olivat perin köyhiä niin runoin kuin kaiken muunki puolesta. Millä elänevätki, en tiedä, mutta paikoin en nähnyt muuta ruoka-ainetta, kuin ohran tähkistä keitettyä velliä. Täytenä totena kerrottiin muutamalla vanhalla miehellä olleen tapana syystalvesta mennä metsään, ja siellä karhun tavoin talven elettyänsä, keväällä jälleen ihmisten sekaan ilmautuneen, jota en kuitenkaan voinut enkä voi todeksi uskoa.
Olen Lapissa öitä maannut sekä ulko-ilmassa lumella että sisällä lapintuvissa ja matkasaunoissa, mutta niin vaikeata ja levotonta yötä en muista missään viettäneeni kuin Makarin kylässä 30:tä marraskuun päivää vastaan. Sain tosin makuusijakseni laattialle levitetyn peurantaljan, mutta ei minkäänlaista peitteentapaista, joksi omasta kevyestä takistanikaan ei ollut paljon apua, kun tuuli alinomaa paasasi ovesta, akkunoista ja laattianki raoista sisälle, ja tupa jo päivälläki oli niin kylmä, että kynä kirjottaissani tuskin pysyi hyppysissäni.
Matka Iljalasta Suurjärveen sanottiin kulkevan Akkalan ja Käpälin kylien kautta, mutta olevan lähes penikulman pidempi, kuin jos lähtisi suoraan sydänmaan halki, jota ei tulisi päälle kolmen penikulman, vaan joka oli aivan umpea suksilla hiihdettävää. Päätinki lähteä sydänmaan halki, jos vaan saisin jonkun taitavan oppaan, joka tuntisi matkan suunnan. Siksi tarjousikin eräs läsnä-olijoista, jonka sittemmin kuulin olevan sotapalveluksesta karanneen, täällä piilossa elelevän miehen. Ruplan palkasta hän lupasi kantaa laukkuni ja hiihtää jäljen eteeni, jonka tekikin, kunnes puolimatkassa väsyi niin, että ensin piti laukku omaan selkääni ottaa ja lopulta edellä hiihtäjäksiki ruveta, vaikka kyllä jo itseki olin väsymäisilläni. Illaksi pääsimme kuitenki perille ja yövyimme tuhkaispapin Homan taloon. Sauna oli juuri valmis kylpemistä varten, ja väsyksissä kun olin, teki mieleni muiden kanssa mennä saunaan, mutta sitäpä pappi ei suvainnut, vaan käski minun odottamaan, kunnes hän itse, oppaani ja kaikki muut olivat kylpeneet. Vähän suutuksissani semmoisesta ylenkatseesta en sitten huolinut toisten perästäkään saunaan mennä. Aamulla jälkeen havaitsin akkunan päällisellä savustuneella laudalla muutamia yhtä mustaksi savustuneita kirjoja. Otin yhden niistä alas katsellakseni, se oli vanha hengellinen slavonilaisilla puustaveilla painettu kirja. Homa pappi kysyi, ymmärsinkö minä kirjaa lukea, johon vastasin kirjasta kyllä ymmärtäväni venäjänki kieltä, ja puheeni todistukseksi käänsin siitä muutaman paikan karjalaksi. Vähän parempaan arvoon tulin siitä Homan silmissä, vaikka väittiki kirjan ei olevan venäjän vaan gretsjeskan (s.o. kreikan) kieltä.
Näillä seuduin ollaan kolmea eri uskontoa eli vieroa, joksi uskontoa täällä sanotaan. Ne ovat oikea papinviero, johon kuuluu hyvin pieni vähemmistö, toinen vanha viero, starovertsat, johon enin osa kansasta kuuluu ja kolmas Saaren monasterin eli luostarin viero, jota vaan muutamat harvalukuiset seuraavat. Jos Tuhkasen viero jollain tavalla eroaisi vanhasta vierosta, niin tulisi vielä neljäski viero eli uskonto, mutta minusta nähden se näyttää yhtä vanhan vieron kanssa olevan, vaikka sitä täällä eri nimellä Tuhkasen vieroksi sanottiin. Sen ylipappi sanottiin asuvan Karkalahden kylässä meren rannalla Kieretin kauppalan ja Kemin kaupungin välillä. Mutta kun hänellä on ylen suuri lääni aliansa, on hänen täytynyt asetella alapappeja, jotka pienemmissä piireissä käyvät lapsia kastamassa, pariskuntia vihkimässä ja ruumiita hautaamassa. Niin häntä kuin hänen asettamia apupappejansa pitää maakunnan (Tuhkalaisten) maksutta ruokkia ja kyydittää heidän virkamatkoillansa; muuta palkkaa heille ei lienekkään, jos ei joku vapaehtoisesti tahtoisi heille jotaki vaivanpalkkioksi antaa. Paljoksihan tulisi kahdenkertaiset papit palkata, sillä varsinaiselle esivallan asettamalle papille, joka tuhkaispapin ristimät, vihkimät ja hautaamat kirkonkirjaan ottaa, pitää myös jotakin hänen vaivoistansa maksaa. Usein olen tuhkalaisilta kysynyt, missä heidän uskonsa eroaa papin uskosta, vaan siitä en muuta selvitystä saanut, kuin että papin uskolaiset molivat s.o. ristitsivät itsensä toisilla sormilla kuin millä Jumala on käskenyt. Muutamat vielä lisäävät siihen, että se on proklatoi (kirottu), joka molii papin tavalla.
Suurjärvestä hiihdin Vaarakylään, jossa Joukkosen talossa viivyin kaksi päivää. Talo oli vähän parempi ja varakkaampi muita taloja näillä seuduin, ukko ja akka olivat vielä kumpainenki elossa ja heillä neljä poikaa sekä neljä miniätä. Oli vasta käyty Kieretin kauppalassa Vienan meren rannalla ja sieltä tuotu jauhoja, joita yhtäläiseen tarvitseville myytiin kolmesta ruplasta ja 60:stä kopekasta puuta. Ukkoa piti miniäin palvella kuin patriarkkaa muinenki, iltasilla riisua kengät ja sukat jalasta, aamusilla ne ja muut pukimet hänelle kantaa ja päälle pukiessa apuna olla. Oikein lystikseni katselin, kuinka häntä miniät, kun hän toisena päivänä uudelleen läksi eloa Kieretistä noutamaan, varustivat matkalle, saattivat ja peittivät rekeen, josta heillä oli paljonki työtä ja hommaa. Päivällä jälkeen minäki astuin suksilleni ja hiihdin Vaarakylästä Skiittaan, jota matkaa sanottiin 12 venäjän virstaksi. Skiitassa olin kuullut jonkunlaisen naisten luostarin olevan, jota mieleni teki nähdä, mutta paikalle tultuani ei silmäni mitään semmoista erottanut. Olihan koko Skiitta vaan Tuoppajärven lounaisrannalla kuin moni muukin järjestyksettä rakennettu venäjänpuolinen kylä näillä seuduin, huoneet siki soki, ei juuri nurkka nurkasta toisissaan kiinni, ei paljon vähäkään, ja pieni kirkonmuotoinen kylässä. Siinä kirkossa naiset joka päivä toimittivat jumalanpalvelustansa, ja heidän sanottiin itsekunki Tuoppajärven luostarista "Pyhästä Saaresta" miilostia (elatusta) 25 ruplaa vuoteensa saavan, jota kuitenki moittivat vähäksi. Mitä näillä "pyhillä naisilla" muutaki työtä, paitsi jumalanpalvelustansa lienee, sitä en tiedä, jos eivät opettane muutamia tyttölapsia, joita sitä varten niiden vanhemmat olivat tänne tuoneet. Niin tapasin täällä Jaakkosenki tyttäriä Jyvälahdesta, jotka vaativat minua sekä venäjän kirjoja lukemaan että Karjalan lauluja laulamaan. Heidän opettajansa oli ummikko venäläisakka, lieneekö alkuansa ollutki herrasväen sukua. Nuoremmat "pyhät naiset", joiksi Jaakkosen tyttäret ei vielä suinkaan olleet koronneet, asuskelevat lukon varassa, eivätkä laske tuntemattomia puheillensa; niin muutamat vanhemman ikäisetki. Miehen puolia Skiitassa en paljon nähnytkään.
Vielä samana päivänä, kuin tulinki, läksin Skiitasta ja hiihdin 8 venäjän virstaa Pyhään Saareen, joksi Tuoppajärven saarella olevaa monasteria eli luostaria tavallisesti nimitetään. Matkalla, joka on järveä, tulin muutaman pienemmänki saaren poikki kulkemaan, ennen isoon saareen tultua. Tämä iso saari sanottiin olevan noin penikulman pituinen, ja sen ympärillä useampia pieniä saariloita. Ilta pimeä oli minun jo jäällä yllättänyt, jotta kylään tultuani kyllä arvelutti, mihin yöksi menisin. Eräältä mieheltä, jonka tapasin, kysyin, missä täällä voisi yömajan saada ja hän johdatti minun luostarin päällysmiehen luoksi, jota kutsui polsakka startsaksi, ja jonka kysyttyäni, ymmärsikö Karjalan kieltä, sanoi kaiken maailman kielet osaavan. Tämä polsakka startsa, ei erittäin vanha, silmäpuoli mies, asui kahdessa pienessä huoneessa, eikä vielä niitäkään yksinänsä viljellen, vaan jonkun toisen toverinsa kanssa, joka sisämäisessä kammarissa istui ja luki jotaki kirjaa pöydän ääressä. Sisään tultuani pian havaitsin, ett'ei suomi, ruotsi, saksa eikä latinakaan kuulunut niihin kaiken maailman kieliin, joita hänen piti osaaman, vaan venäjänkielellä sanoi hän, että hänen tuli lähteä iltakirkkoon, ja käski saattomieheni viemään minua matkamiesten majaan, jossa sitten yön lepäsin, enkä koko polsakka startsaa sen enempää nähnyt, vaikka seuraavana päivänä pari kertaa kirkossaki kävin. Jos, niinkuin muutamat olivat tietävinänsä, hän oli Venäjänmaalta tullut pakolainen, joka kaksintaistelussa oli toisen silmänsä menettänyt, niin kyllä oliki syytä peljätä minua vaaralliseksi tiedusteliaksi, jota oli parempi karttaa kuin kohdella.