Majahuoneen perässä oli toinen vähän pienempi huone, jossa ruokia keitettiin ja valmistettiin ja jossa niiden kokki, joka usein kävi edes takaisin vierasmajan läpi, yönsäki vietti. Minulle levitettiin etuhuoneessa peurantalja lavitsalle vuoteeksi, jossa nukuin laukkuni päänalaisena, muita matkamiehiä makasi laattialla, ja sanottiinki alinomaa vieraita kesät talvet paikalla kuljeksivan. Kirkko kuin kaikki muutki rakennukset olivat niin kehnoja ja vähä arvoisia, ett'ei tarvinnekkaan niistä sen enempätä lausua. Kun myös en tiedä, kuinka monta munkkia luostariin kuului, jotka enimmät aikansa kuljeskelevatki Venäjänmaalla tarpeellisia toimeentulovaroja keräämässä, niin kyllä jo lieneeki aika jättää koko Pyhä Saari luostarinensa oman onnensa nojaan.

Pyhästä Saaresta lähdettyäni ja muutamissa kylissä Tuoppajärven ympäristöllä käytyäni päätin joulunpyhiksi lähteä Suomen puolelle Kuusamon pitäjään, ja niin lähdinki. Sieltä uuden vuoden jälkeen palattuani matkustelin Pääjärven ympäristöllä, kunnes viimein saavuin Heinäjärven kylään, johon asetuin muutamiksi päiviksi parempaan järjestykseen saattamaan eripaikoissa hätäisesti kirjotettuja muistoonpanojani. Kun kylät ja niiden asukkaat näillä seuduilla näyttivät olevan hyvinkin epätaattavia ja varottavia, niin olin edeltäpäin kysellyt, mihin taloon Heinäjärvessä olisi parasta majautua ja vastaukseksi saanut, ett'ei sen taloista toinen ollut paljon toista parempi, ja erittäinki olivat varottaneet minua mihinkään keskuuksiin rupeamasta erään miehen kanssa, jonka sanoivat päärosvoksi, ja josta ilman rosvoamisiansaki tiesivät kaikenlaista pahaa kertoa. Kun muutamat kuitenki olivat arvelleet Kontratilan talon vähän toisia paremmaksi, niin siihen nyt poikkesinki. Sama mies, jota minun oli karttamaan neuvottu, pian tuliki ja kysyi, minne olin matkalla ja koska lähtisin, niin lupasi kyyditsemään tulla. Katsoin parhaaksi en ruveta hänelle selittelemään, en minne menisin enkä koska lähtisin, josta en talonväellenkään ollut sen parempaa selkoa antanut, sillä jo edeltäpäin kuultuani kylää niin pahamaineiseksi, olin pyytänyt erään taatun talonisännän Majavanlahden kylästä tulemaan kahden päivän päästä ja kyyditsemään minua Heinäjärveltä Kierettiin. Toisena päivänä, joka oli pyhäpäivä, kokousi nuorta kansaa Kontratilaan tanssimaan, mainittu rosvomainen mies heidän seurassansa. Minuaki tahdottiin kaikella tavalla tanssiin, jonka tähden, kun penkillä istuessani en saanut rauhaa, enkä tietänyt, mitä lopulta tekisivät, pakenin ylös palatille (venäjän pirteissä tavalliselle liki kattoa olevalle makauslavalle) varastettuna vastarintaan, jos joku yrittäisi perästä tulla. Sinne ei kuitenkaan kukaan tullut, vaikka kyllä sain herjaussanoja tarpeekseni kuulla.

Määrättyyn aikaan tuli Majavalahden mies saattamaan minua Kierettiin, jonne Heinäjärveltä oli noin 6 penikulmaa melkein kylätöntä matkaa. Puolivälissä oli matkasauna, jonka luona kyytimies rupesi hevostansa syöttämään. Vähän ajan päästä saapui siihen myös ennen nimitetty Heinäjärven rosvo hevosellaan ja rupesi ensin sättimään minua, kun olin vieraan kylän miehen enkä häntä saattajakseni ottanut. Kääntyi sitten kyytimieheni puoleen sanoen: "ja sinäki mitä ajattelit kun läksit tuommoista Ruotsin biegloa (karkuria) kyyditsemään, parempi olisi, tekisit silmukan nuoran päähän ja vetäisit hänen ylös tuonne kattoon. Saat nähdä, kun Kierettiin tullaan, pannaan tyrmään (vankihuoneesen) niin hän kuin sinä itseki." Kun sitten vielä mökisi ja sanoi olevan vastoin Venäjän lakia, ottaa kyytimiestä toisesta kylästä kuin siitä, mistä lähtiki, niin en voinut kauvemmin häntä kuunnella, vaan keskeyttäin hänen puheensa kysyin, mitä Venäjän laki siitä ja siitäki määrää, luetellen toinen toisensa perästä kaiken pahan, mitä hänestä olin kuullut, muiden seassa senki, että kun kerran talvisella yöllä oli havaittu jossaki toisessa kylässä luvatonta työtä harjottamassa, olivat kylän miehet saaneet hänen kiinni, sitoneet seljälleen rekeen, kääntäneet hevosen hänen kotiinsa päin, lyöneet ruoskalla selkään ja niin lähettäneet hänen Heinäjärvelle takaisin. Näistä kysymyksistä mies tuli äänettömäksi, kun hyvin huomasiki, ketä tarkotin. Hän sen perästä ei virkkanut sanaakaan nuoran silmukasta eikä muutakaan, vaan seurasi meitä hiljaisesti Kierettiin, jossa kyytimieheni puheen jälkeen olisi kelpo selkäsaunan polisilta saanut, kun olivat kuulleet, kuinka hän oli matkalla käyttänyt itsensä ja minun passistani, jota kohta perille päästyämme tultiin kysymään, nähneet ett'en ollut mikään "Ruotsin biegloi".

Tähän nyt päättyköönki kertomukseni siitä matkasta, jolla 44 vuotta sitten olin Venäjän Karjalan pohjoisimmissa osissa, ja joka, vaikka vastoin toivoani ei tuottanutkaan mitään sanottavaa lisäystä entisille runokokouksilleni, kuitenki oli tarpeellinen tehtävä, kun ilman oli mahdotonta tietää, mitä uusia runoja sieltä ehkä voisi saada uuden Kalevalalaitoksen parannukseksi, jota jo silloinki rupesin miettimään. Näiden seutujen yleisestä, surkuteltavasta köyhyydestä mainitsin jo ennen; oli kuitenki varallisempia taloja myös paikoin tavattavana, ehkä neki, paha kyllä harvoin olivat siihen tilaan rehellisellä työllä ja toimella, vaan petoksilla ja muulla vääryydellä pääsneet, jos muuten oli syrjäisten puheita uskominen. Muutamista paikoista oli täältäki miehiä laukkukaupalle Suomeen lähtenyt. Peuroja eli poroja kävivät Kuusamon rajoilta varastelemassa, kun niitä ei enää sipienkään tarpeesen omalla puolella löytynyt. Muuten niin porovarkautta ei pidettykään häpeällisenä työnä, se enemmin ylensi miehen arvoa, jos oli siinä toimessa hyvin onnistunut. Niin edellä mainitusta Koljolanki ukosta kerskattiin, kuinka älykkäästi hän oli porovarkautta harjotellut. Muutamanki kerran oli hiljaa hiipinyt kuusamolaisen porokarjan lähelle ja sitten paimenen havaitsematta puikahtanut ulos metsästä, leikannut poron raidosta irti ja lähtenyt kotiinsa kuljettamaan. Mutta kun pelkäsi poroa pian kaivattavan ja jälkiä myöten hakemaan tultavan, riisui kengät jalastansa ja sitoi ne poron takajalkoihin terät taas — ja kannat eteenpäin; niin talutti, itse sukkajalassa tallustaen, poron häirimättä kotiinsa, sillä poro kun astuu takajaloillansa aivan etujalkain jälkiin, ja niissä nyt oli kengät edestakaisin sidottuna, niin poronjälkiä ei nähty minnekkään päin kauvas syöttöpaikasta ulkoutuvan, joita myöten olisi arvattu hakemaan lähteä.

Erään toisen kerran oli juuri kotirannalle varastetun poron kanssa päästyänsä nähnyt ulompana järvellä miehiä luoksensa hiihtävän, joita kohta päätti poron omistajiksi. Jos olisi lähtenyt poroa rannalta ylös taluttamaan, niin miehet kyllä olisivat poronsa havainneet. Mikäpä nyt neuvoksi? Ei mikään muu kuin hetimmiten ranta-avennosta työntää poro sarvineen sorkkineen jään alle. Sen tehtyä astui itse suksille ja läksi poromiehiä vastaan hiihtämään. Likelle tultua poromiehet kysyivät, eikö olisi poroa missään nähnyt. Vastikään näin muutaman tuolla rannalla, vastasi ukko ja osotti miehet peräti toiselle suunnalle. Sitten vähän ajan päästä itse takaisin tultuansa otti poronsa avennosta ja vei kotiinsa. Kolmannen kerran oli hevosella metsässä käynyt, poron ampunut, rekehensä köntännyt, kotiinsa lähtenyt. Eräälle lammille tultuansa näki suksimiehiä jälestä hiihtävän, jotka tiettävästi olivat poron omistajia ja pian olisivat hänen yllättäneet, kun rekikeli oli huono mutta hyvä lipu suksilla. Ennätti kuitenki rantaan ja siitä vähän matkaa maalle pois näkyvistä päästyä otti omat suksensa reestä, käänsi ne rantaan päin, löi hevosta selkään, että juoksisi kotiin, johon pitkää matkaa ei enää ollutkaan, ja jäi itse paikalle. Sitten miesten lähelle saapuessa heittäytyi pitkälleen maahan, alkoi surkeasti voivotella ja valitti äkillisen kohtauksen tulleen, ett'ei pääsnyt paikasta liikkumaan. Miesten tuli sääli häntä ja ottivat ukko köpelyksen selkäänsä häntä niin kotiin kantaaksensa, mutta kun tämä ei laannut voivottelemasta, niin kiinnittivät hänen suksensa vieretysten yhteen, laskivat hänen seljällensä niille ja vetivät perässänsä. Ennen kuin sitten kerkesivät ukon kotiin, oli akka siellä ennättänyt sekä hevosen riisua että poron reestä näkymättömiin korjata. Myöhäinen kun oli, jäivät miehet yöksiki paikalle, jonka tähden ukon täytyi runtukalla maatessansa halki yön tekotaudissansa voihkaella. Vaan aamulla jälkeen, kun miehet olivat menneet, kyllä ukkoki pian putkahti jaloillensa ja sanoi: "jo sen vietävät viimeinki läksivät, akka, mihin poron kätkit?"

Kun tämmöisiä seikkoja porovarkauksista kerrottiin ennemmin ylistykseksi niiden harjoittajille kuin miksikään paheksimiseksi, niin porovarkautta näillä seuduin ei näytä suurempana rikoksena pidettävän kuin meillä tavallisesti metsänvarkautta pidetään. Voisipa melkein porovarkaat täällä verrata naurismaan varkaihin Suomen puolella, joita vanha sananlasku päättää ei hirtettävän.

Elias Lönnrot.

32.

[Päiväkirjasta.]

Kieretti, 1 p:nä helmikuuta 1837.