Kieretti on kauppala, johon kuuluu toista sataa taloa ja kirkko. Siinä on yksi ainoa katu, joka pohjoispäässä jakautuu kahtia, ja molemmin puolin sitä ovat talot, jotka enimmäkseen ovat kaksikerroksisia. Kyytimieheni poikkesi ensimäiseen taloon, ja siihen kannoin minäkin vastaiseksi laukkuni. Menin sitten viina-arentiherran luo, jonka sanottiin puhuvan saksaa. Hänen luonaan tapasin pastorin perheensä naishenkilöiden kanssa, jotka pelasivat korttia ja joivat kahvia. Minäkin olin tervetullut vieras; minua kestitettiin ensin kahvilla, kahvinjuonnin välillä viinaryypyllä, ja viimeksi tarjottiin totia. Otin käteeni venäläisen kirjan ja rupesin sitä selailemaan. Kysyttiin, osasinko lukea venättä. Sanoin osaavani ja annoin siitä näytteen, millainenhan sitten lie ollutkin. Yritinpä suoraa päätä kääntääkkin hieman saksaksi talon isännälle, jonka jälkeen kaikki ihmettelivät, että osasin lukea niin hyvin (?) ja että ymmärsin venäläistä kirjaa, ymmärtämättä, mitä puhuttiin, ja osaamatta itse puhua tätä kieltä. Sanoin osaavani muitakin kieliä samalla tavalla, nimittäin niin, etten osannut puhua, paitsi saksaa auttavasti ja hieman latinaa, jota pastori ei kuitenkaan sanonut osaavansa. Sitävastoin hän näytti minulle kultarahaa, joka hänellä oli rinnassaan ja jonka toisella puolella oli kirjoitus za spasenija tshelatshestva [? za spasenie tshelatshestva? ihmissielujen pelastamisesta?] toisella puolella keisarin rintakuva ja nimi. — Viinaherralta kysyin, mistä voin saada kortteeria. Hän vei minut ensin erääseen taloon, ja kun minä en siitä pitänyt, koska isäntä ja emäntä öisin tahtoivat nukkua minun huoneessani, osotti hän minut toiseen taloon, missä vuokrasin kamarin, josta ynnä sen lämmityksestä vaadittiin 5 ruplaa viikolta. Miten hän liekkään asiani puhunut, mutta mielipahakseni olen saanut kokea, että täälläkin isäntä vaimonsa kera yöksi majoittui minun huoneeseeni. Vähän sen jälkeen kun olin asettunut tähän taloon, isäntä tuli luokseni tulkin ja kolmannen miehen seurassa, jonka sanottiin olevan sossedaateli [oikeuden jäsen], ja joka tahtoi nähdä passini. Näytin sen hänelle, mutta se ei ollut oikein hänen mielensä mukainen, kun siinä ei ollut Kuolassa saatua allekirjoitusta. Sanoin, ettei se ollut tarpeen, ennenkuin muuten saavuin Kuolaan, jolloin se kyllä allekirjoitettaisiin, jos sitä siellä pidettäisiin tarpeellisena. Siihen asti minun oli lupa matkustella ja oleskella maassa, ilman että minun ensin täytyi matkustaa sinne. Hän väitti päinvastaista, ja vähäinen kiista syntyi, jossa minun täytyi ottaa avuksi venäjäni, se vähä minkä osasin. Asia päättyi siten, että pyysin tulkkia sanomaan herra sossedaatelille, että minulla paraikaa oli tärkeätä kirjoittamista, minkä vuoksi hän saattoi mennä ulos ja siellä tuumia asiaa miten tahtoi, minua se ei liikuttanut. Ulkona hän vielä oli sanonut, ettei minun ollut lupa viipyä kylässä vuorokautta kauempaa, jota varten kyläoikeus seuraavana päivänä oli kokoonkutsuttava asiaa lähemmin pohtimaan. Mikä päätös siinä lienee tehty, en vielä tiedä, mutta sossedaateli ei enää ole tullut näkyviini, seikka, jota olinkin tulkin kautta häneltä pyytänyt. — Ei ole muuta johtunut mieleeni kuin että ei ole koskaan tai ainakin ani harvoin ennen nähty passitettua henkilöä.

Onni se vei katalan kauas kotimaaltahan poies
Toisia tutkimahan paikkoja vierahien.
Toisin toinen maa, niin ei mitänä kuni koissa,
Tuttua ei ketänä kelle sanan sanoa.
Vieras kieli ja outo eläntä ja muut tavat ouot,
Kaikki kovat kokea, kaikki nähä kamalat,
Muistan muinoiset, kuni koiss' elelin minä ennen,
Niin menivät päivät, kun savunen katoaa,
Niin menivät päivät, eik' ollut yökänä pitkä.
Pitkä on päiväni nyt, pitkäpä päivä ja yö
Kun auringon konsa näen jopa aattelen aina:
Voi jos koissani nyt paistelevan näkisin,
Tai otavan kuni nään minä yöllä ja muut tähet armaat,
Heitäki mielemmin katselisin kotona.
Ei kauniit ole niin aurinkokaan eik' otavaiset
Eikä tähetkänä myös, koissa ne kun olivat.
Vaan kun tuuli puhuu pohjasta ma toivotan aina
Saahani siipiähän lenteä taas kotihin.

* * * * *

Jo Jäletjärvessä olin pitänyt lieveätä paastoa, sillä minulla oli mukanani ainoastaan leipää, eikä edes sitä riittävästi. Talosta, jossa asuin, ei saanut juuri muuta kuin vesivelliä, johon puoleksi oli sekoitettu pettujauhoja. Autiossa mökissä, missä syötimme hevosia, söimme itsekkin. Minulla oli yksi ainoa leipäpala jäljellä ruokavaroistani, Mihkalilla ja hänen rengillään taas oli mukanaan kalaa, lihaa ja vähän jauhoja. Renki keitti kalakeittoa, jota söivät ilman leipää, minä taas söin pelkkää leipää, ilman mitään muuta ruokaa. Suomalainen sananlasku: millon lientä leivätöntä, millon leipeä lihatta, toteutui täällä molempiin osiinsa nähden. Kernaasti olisin maksusta pyytänyt itselleni vähän Mihkalin rokasta, mutta luulin hänellä itselläänkin olevan sitä liian niukalti. Kuultuani sitten, että hän vei kaloja Kierettiin kaupaksi, käskin häntä toisissa pysäyspaikoissa keittämään minullekin.

Kuusamossa lueteltiin seudun tavallisimpina leikkeinä majasilla, nuorasilla, leskisillä, kuurosilla, sokkosilla, polttosilla oleminen sekä sotaleikki lyöä pitkää pallia. Majasilla ollaan kenties yli koko maan käytännössä olevalla tavalla, nimittäin että muuan seurasta ottaa sauvan käteensä, ja muut istuutuvat seinämille. Se, jolla on sauva kädessä, kulkee toisesta toiseen, nojaa sauvalla lattiaan ja kysyy: saako (annetaanko, joutaako) majaa? Se, jolta kysytään, vastaa: mee toiseh taloh, siellä kissan päätä keitetään. Tämän lyhyen keskustelun aikana toiset koettavat vaihtaa paikkoja; kuta pitemmän välin pääsee siirtymään ja kuta useammin, sitä parempi. Jos nyt majan etsijä ehtii tällaisten vaihtojen tapahtuessa istuutua johonkin paikkaan ennen paikkojen vaihtajia, niin hän on vapaa kulkemasta ympäri sauva kädessä, ja sen, joka jää ilman paikkaa, täytyy astua hänen sijaansa. Tätä leikkiä sanotaan monessa paikassa natthelperiksi (nattherberge) ja lienee se saatu ruotsalaisilta.

Leskisillä oleminen on myös tavallinen yli koko maan; sitä ei tarvinne selittää, sillä varmaankin se jo jossakin on selitettynä.

Samoin kuurosilla oleminen, joka on tunnettu, jospa ei juuri kaikkialla, niin ainakin suurimmassa osassa maata, vaikkapa toisennimisenä. Minun kotiseudullani sanotaan, samaa leikkiä tarkoittaen, oltavan lymysillä ja muutamilla muilla seuduilla sitä taidetaan sanoa piilosilla tai peittosilla olemiseksi. Kuusamossa sekä sen lähiseuduilla sitä leikitään seuraavalla tavalla [tästä seuraavan kappaleen loppuun suomeksi muistiinpantu]: yheltä siotaan silmät taikka meneepi hän johonkuhun paikkaan, josta ei voi toisia nähdä, jotka kaikki lymyävät, paitsi yhtä, jota sanotaan vartiaksi. Koska kaikki muut ovat piilossa huutaa vartija: "kurluikkis! kuuro heräjä!" Samassa ottaa kuuro peitteen silmiltänsä taikka uloutuupi loukosta ja rupeaa etsimään piilossa olevia. Kun kerran löytää, juoksevat kumpasetki kilvan johonkuhun määrättyyn paikkaan, kumpi ennättäisi sihen ensin sylkeä. Jos piilossa ollut ehättää, niin häntä vaan ei millään eholla piä kuuroksi tehtää seuraavalla kerralla, vaan jos etsiä eli kuuro ennättää hänen, on piilossa ollut velvotettu seuraavalla kerralla kuurona olemaan, ellei ketään hänen jälestä löyetä, joka ei ennen kuuroa ennätä määräpaikkaan päästä. Vaan jos hän yksin olisi kuurolta ennäitetty, ja toinen häntä jälkemmin, niin pitää tämän jälkimmäisen jäähä kuuroksi, hänen vartiaksi. Ja jos kuuro olisi ylen montaki ennättänyt, tulevat aina ne kaksi jälkimmäistä nimitettyhin virkohin pantaviksi. Konsa niin tapahtuisi, että kaikki löyetyt olisivat ennen kuuroa määräpaikkaan ennättäneet, tulevat entiset kuuro ja vartia siallansa olemaan.

Olla nuorasilla. Otetaan pitkä nuora (köysi) ja siotaan päästä yhteen. Yksi pannaan sisään, ja kaikki muut seisovat nuorasta käsillä pitäen ringissä ympärillä. Sisällä oleva tavottelee kosketella yhtä ja toista, ketä katsoo, vaan tämä jos ennättää ennen nuoran käsistään heittää ja ulommaksi juosta, on hänestä vapa ja voipi uuelleen nuoraan tarttua. Ellei ennätä, pitää hänen astua sisään, ja sitä ennen siellä ollut käypi ulkopuolelle muiden tavalla nuorasta pitämään.

Sokkosilla oleminen on kyllä yleisesti tunnettu.

Polttosilla olo lienee myöskin tunnettu leikki ja se esiintyy ruotsalaisella nimellä leka brännboll tai bränna boll. Kuitenkin katson erityisestä syystä olevan aihetta antaa siitä kuvaus. Kaivetaan juuri yhtä monta kuoppaa kuin on leikkiin osanottajia. Yksi kuopista tehdään suurempi ja kaivetaan keskelle muita, pienempiä. Sitten kukin ottaa sauvan käteensä, ja kaikki muut asettuvat ympärillä olevien kuoppien ääreen, mutta yksi, polttaja, jää ilman kuoppaa, sillä hänen tehtävänsä on tavalla tai toisella saada sauvallansa survaistuksi palloa siten, että se sattuu johonkuhun kuopan ääressä seisovaan. Ainoastaan siinä tapauksessa, että pallo on kierinyt määrätyn matkan, tavallisesti 50 tai 100 askeleen päähän, on hänen lupa viskaamalla tähdätä pallo johonkuhun muista leikkijöistä; muuten hän ei saa kädellä kosketella palloa. Hänen koetellessaan saada joku poltetuksi, s.o. pallolla kosketelluksi, koettavat muut, sekä se, johon — — —