Matkakirje.
["Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning", v. 1854, n:o 2.
Käsikirjoituksena Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa.]
Kemi, 4 p:nä toukokuuta 1842.
Oltuamme aamupäivällä viidellä tai kuudella asianmukaisella jäähyväiskäynnillä, sen jälkeen syötyämme päivällistä ispravnikka Ivan Wasiljevitsh Latysheffillä, maksettuamme emännälle ja pantuamme matkalaukkuihin jäljellä olevat tavaramme, olimme noin 6:n aikaan iltapuolella huhtikuun 7:ntenä päivänä valmiit matkalle lähtemään. Useat tuttavistamme olivat luonamme viimeiseen jäähyväishetkeen asti ja muutamat saattoivat meitä vielä päälle päätteeksi pari virstaa Kuolajokea pitkin. Myöhään illalla, kun väki jo oli pannut maata, saavuimme perille ensimäiseen kievaripaikkaan, Kiitsaan (lapin kielellä: Tjetjam), minne Kuolasta lasketaan matkaa 30 virstaa. Mitä ankarimmasta pakkasesta huolimatta oli joukko ihmisiä sijoittaunut mäelle, ja kaikki näyttivät raskaasti nukkuvan, sillä ei yksikään pää liikahtanut meidän saapuessamme. Sisällä tuvassa makasi toisia lattialla ja penkeillä, niin tiheästi yhteensullottuina kuin suinkin. Oli koko työ ponnistellessa perille siihen kohtaan penkkiä, johon isäntä meitä varten raivasi tilaa. Seuraavana aamuna jatkoimme matkaa ja saavuimme vasta 22 virstaa kuljettuamme Voronjerutshefskaja (lapiksi Angisvaar) nimiseen kievaripaikkaan, ja sitten samoin 22:n virstan pituisen matkan jälkeen Maaselän kylään (lap. Maase siit). Tänne olimme aikoneet jäädä pitemmäksi aikaa lähemmin tutustuaksemme siihen Venäjän lapin murteeseen, jota täkäläinen rahvas puhuu, mutta kaksi seikkaa estikin meitä toteuttamasta aijettamme. Ensiksi kaikki tuvat olivat täpösen täynnä väkeä, joka matkusti merelle, niin että tässä hälinässä oli mahdotonta mitään tehdä, ja toiseksi oli paljoa vaikeampaa täällä tulla puheessa toimeen lappalaisten kanssa kuin olimme aavistaneet. Tämän lisäksi ilma äkkiä muuttui kovasta pakkasesta hyvin suojaksi, niin että päälle päätteeksi aloimme pelätä kelirikkoa, varsinkin kun sitä ennen olimme aikoneet päästä perille Oniegan kaupunkiin, minne meillä vielä oli matkaa noin 700 virstaa. Sen tähden emme Maaselässä viipyneet kauempaa kuin kolme vuorokautta. Ne huomiot, jotka tällä ajalla saatoimme tehdä täkäläisestä lapin murteesta, supistuivat, yhdessä Kildinissä aikaisemmin tekemiemme sekä niiden kanssa, jotka meillä seuraavissa kievaripaikoissa oli tilaisuus tehdä, yksityisiin sanoihin. Erityisten sananmuotojen selvillesaaminen ei ollenkaan ottanut meille onnistuakseen. Kerran tahdoin saada selville, miten verbiä lokkat, lukea, heillä taivutetaan, ja pyysin erästä lappalaista aluksi sanomaan, miten lapiksi sanotaan ja tshitaju, ty tshitaesh, on tshitaet (luon, luet, lukee). Tähän hän vastasi: "ty vedj tshitaesh, a ja ne umeju tshitatj". s.o. sinä kyllä luet, mutta minä en osaa lukea. Siihen asia raukesi, kun en saanut häntä ymmärtämään, ettei kysymykseni koskenut itse asiaa, vaan ilmaisutapaa. Jotenkin samoin onnistuivat muut kysymykset, elleivät kohdistuneet yksityisiin sanoihin, sellaisiin kuin esim. yö, inn; uni, najer; aamu, idtalis; keskipäivä, käskpäiv; ilta, etjeldis; tänään, tabbi; huomenna, jieda; ylihuomenna, jieda päiv tuokken; eilen, ijahta; viikko, nättel; kuu, man: vuosi, eätjs; kevät, gidh: kesä, kies; syksy, tjehts; talvi, talv; sataa vettä, aabr; sataa rakeita, tjuormast; sunnuntai, paspäiv; maanantai, vuos-ark; tiistai, maijeb-ark; keskiviikko, sääred; torstai, njieljis päiv; perjantai, päätnits; lauantai, suoevet; joulu, rostopäiv; valkea, vielg; musta, tjaapped; punainen, ruoepsed; sininen, sini; puu, murr; leppä, lääp; lehti, lost; petäjä, piets; kuusi, kuus; haapa, suop; ruoho, raas; lintu, loind: rauta, ruuvd; nauha, lent; lihava, buoeides; vaatekappale, parv; vyö, av; lumi, muot; joki, jok; veri, var; osa, uos; ilo, ramuodi; sisar, vuorbben; poika, alg: halko, alg; olka, vuelg; vatsa tjuovje; henki, vuoign; ääni, jiena: sana, saane; hius, vuupt; peukalo, pielk; haka, kaib; polvi, pulv; häntä, seib; sauva, sab; härkä, ijerg; heinä, suoin: paikka, sija, saje; käsivarsi, saaji; lattia, laatti; seinä, sein; hiili, ivl; ongenkoukku, vunk: merenlahti, vuono, vuon; mäki (vuori), tierm; kivi, gädjke; huttu, hutt; helppo (lieveä), vuogas; jousi, juks; sateenkaari, termas-juks; minne menet, koos mennedh; kotia, kuodan vaarran; lähden teidän kanssanne, mun vuolgam tii guim; minulla on paljo tekemistä, muust le jennoi tuojii; milloinka hän palaa, kos sun puonjat: en voi (tiedä) sanoa sitä teille, jim diedh tiijin tsäälkhid ton tiet: on kylmä ulkona, tjuodkis le olgkon; en sitä usko, jim mun juord. — Aikaisemmin suomi ja Stockflethin teokset olivat olleet meillä apuna lapin-opinnoissamme, mutta täällä Venäjän lappalaisten parissa ei kumpikaan meitä auttanut. Venättä puhuivat sujuvasti sekä miehet että naiset, mutta kun taitomme tavallisessa puhekielessä ei yksinään riittänyt, täytyi meidän tietysti ottaa kirjakieli avuksi. Tätä tarkoitusta varten olin kopioinut Mateuksen 5:nnen, 6:nnen ja 7:nnen luvun venäjänkielisen käännöksen ja luulin erityisettä vaikeudetta saavani ne värsyn värsyltä käännetyiksi Venäjän lapiksi, samoin kuin Inarissa ilman suurta vaikeutta olin saanut samat Raamatun luvut Inarin murteelle käännetyiksi. Mutta joka kerta kuin ryhdyin tähän työhön, tuntui minusta kuin lappalainen ei olisi ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä luin, ja seuraus oli se, ettei ainoakaan värsy tullut käännetyksi. Inarissa tapaa sangen monta henkilöä, jotka osaavat Uuden Testamentin suureksi osaksi ulkoa, nimittäin suomeksi, ja minkä osaavat ja sisällykseltään ymmärtävät, sen saattavat sitten sanoa lapin kielellä, mutta Venäjän lappalaisille näyttää sekä koko Uusi Testamentti, että joka sen yksityinen lause olevan terra incognita [= outoa alaa]. — Kuitenkaan ei olisi perin vaikeata tutkia Venäjän lapin murteita, mutta se veisi vuosia eikä vaan muutamia viikkoja tai muutamia kuukausia ja vaatisi sitä paitsi Norjan lapin ja Inarin murteen täydellistä tuntemista. Jos äidinkielenään osaisi jommankumman näistä murteista, en epäile, että vähässä ajassa voisi oppia ymmärtämään Venäjän lappalaisia, jopa heidän äidinkielelläänkin heidän kanssaan puhelemaan. Taitomme mainituissa murteissa ei ollut varsin suuri, käsitti sitä paitsi enemmän kieliopillisia muotoja kuin sanavarastoa, ja kuitenkin monesta seikasta suoriuduimme lapin kieltä käyttämällä, minkä vuoksi kyytimiehet, saavuttuamme johonkin uuteen paikkaan, tavallisesti riensivät kertomaan väelle, että me puhuimme lappia. Professori Raskin kootuissa tutkimuksissa (Samlede Afhandlinger, julaistut tekijän kuoltua), 2 osassa, siv. 336, esiintyy seuraava lausunto Norjan ja Ruotsin lappalaisista murteista: "Alussa, jopa Kalmarin liiton raukeamiseen asti, oli Lapin kansa ja kieli yhtenä, lukuunottamatta sitä erilaisuutta, joka on välttämätön seuraus eri elintavoista ja toisistaan etäällä olevien seutujen murteista. Mutta sittenkuin kansa ja maa jaettiin, otettiin toisistaan etäisimmät murteet kirjakieleksi, nimittäin pohjoisin Norjan ja eteläisin Ruotsin murteista, ja kumpaakin merkittiin mitä erilaisimmalla oikeinkirjoituksella. Tämän lisäksi sekaantui näihin erilaisia lisäaineksia toisella puolen norjasta ja tanskasta, toisella puolen ruotsista; tämän ohella on myöskin mahdollista, että suomalaiset, jotka asuvat Norrlanniu maakunnassa Ruotsissa, niihin aikoihin jolloin näille seuduille tuli norjalaista ja ruotsalaista väestöä, saattoivat jossakin määrin yhtyä ja sulautua eteläisimpiin lappalaisiin ja vaikuttaa siten näiden kieleen. Kaikki tämä on siihen määrään erottanut toisistaan Norjan ja Ruotsin lapin, että ne nyt näyttävät kokonaan eri kieliltä, niin että saattaa tulla iloiseksi, kun keksii jonkun sanan, joka vielä kummassakin on vallan samanlainen." Tämä on Raskin lausunto, mutta sellainen ei kuitenkaan ole oikea asian laita. Huolimatta kaikesta naapurikielten, kirjoitustavan y.m. erilaisesta vaikutuksesta ei kuitenkaan edes hirjahieli Norjan ja Ruotsin lappalaisilla ole niin erilaista, ettei suurin osa sanoja olisi yhteisiä, minkä vuoksi se, joka osaa toista, muutaman päivän harjoituksen avulla voi tutustua toiseenkin. Katsokaa lintuja ilmassa j.n.e. Mat. VI: 26 kuuluu Ruotsin lappalaisessa Uuden Testamentin käännöksessä: Kätjet almen låddit, äh sije saje, ähken pajas tjuoppa, ähken tjågge laloi sis; dauk tijen almen Aitje piäbma sijeh. Epet kus tije le väkk puorebeh sijest (sanasta sanaan uotsiksi: ser himlens foglar, icke de så, icke — de — heller upp skära, icke — de — heller samla ladornas till — inre: dock eder himlens Fader föder dem; icke i månne ären mycket bättre framför dem). [Katsokaa taivaan (oik. taivaalla) lintuja, eivät he kylvä, eivätkä ylös-leikkaa eivätkä kokoa latoihin; ja kuitenkin taivaallinen (oik. taivaassa-) isänne ruokkii heidät. Ettekös te ole paljoa (oik. väki-) paremmat heitä?] Jos pysyttää Ruotsin lapin oikeinkirjoituksen, niin tämä paikka kuuluu Stockflethin käännöksessä: Kättjat alme låddit, kilvijägjek sü äi läk, äige lagjijägjek, äige aitidi tjäkkijägjek, ja almalalasj attjadek siin piebma: äppetgo tii sagga ämbo läk ko tak; sanasta sanaan; katsokaa taivaan lintuja, kylväjiä ne eivät ole, eivätkä niittäjiä, eivätkä aittoihin-kokoojia, ja taivaallinen isänne niitä ruokkii; etteköhän te paljoa enempi ole kuin nämä. Jos tahtoisi lähentää näitä käännöksiä toisiinsa, niin voisi Ruotsin lapin käännöksessä sanat; äh sije saje, ähken pajas tjuoppa, ähken tjågge ladoi sis j.n.e. varsin hyvin vaihtaa sanoihin: sajejeh sije äh le, ähken pajas tjuoppejeh, ähken aititi tjäggejeh, ja almelats attjete sijeb piäbma; epetkus tije sagga äneb le ko tah: tai voisi Norjan lapin kohta kuulua myöskin näin: kättjat…, äi sii kilve, äige pajas tjuoppa, äige tjoakke aitidi j.n.e. Jotta selvemmin pistäisi silmään, kuinka paljo eroavaisuutta vielä jäisi mainituiden murteiden välille esimerkkikohtamme käännökseen, tahdomme asettaa esimerkeiksi otetut kohdat sanan sanalta toistensa alle ja tähän liittää saman Raamatun-lauseen käännettynä kolmannelle lapin päämurteelle, nimittäin sille, jota Inarin lappalaiset puhuvat:
Norjan lapiksi: Kätjat alme låddit, äi sii kilve,
Ruotsin lapiksi: Kätjet almen låddit, äh sije saje,
Inarin lapiksi: Käättjedh aalme ludtiit, eä siiji kaalve
N. äige pajas tjuoppa, äige tjoakke aitidi, ja
R. ähken pajas tjuoppa, ähken tjågge aititi, ja
I. eäge niitä, eäge nu'roh viist'an, ja
N. almalasj attjadek siin piebma; äppetgo tii sagga
R. almelats attjete sijeb piäbma;, epetkus tije sagga
I. aalmaladsj eättjet sii piäbma; äppeduv tiiji tjuovtii
N. ämbo läk, ko sii.
R. äneb le, ko sije.
I. äänab lääh, kuo siiji.
En epäile, ettei ainakin tämän kohdan käännöstä saataisi yhdeksi ainoaksi, jota kaikki näitä murteita puhuvat ymmärtäisivät. Kirjassaan "Beskrifning af de tili Sveriges krona lydande Lappmarker" [Kuvaus Ruotsin kruunun alle kuuluvista Lapin alueista] Högström mainitsee lapin murteista (siv. 66) seuraavaa: "Ei juuri voi kieltää, — näin hän kirjoittaa, — että tekee senkin kokemuksen, että eri murteissa on eri nimet samalla käsitteellä, ja joskus eri käsite samalla nimellä; mutta olenpa myöskin pannut merkille, että niitä sanoja, joiden sekä tulkit että kieleen perehtyneet pappismiehet ovat vakuuttaneet sen tai sen Lapin maakunnan murteesta puuttuvan, itse sittemmin olen saanut kuulla lappalaisen omasta suusta, vaikka hän tosin sitä ennen kysyessäni on sanonut, ettei sitä ymmärrä. Että ennen muinoin tässä suhteessa usein on petytty, saatan huomata Schefferuksesta, hän kun kertoo, että sanoja varra, jocki, seipig, nisu y.m. jotka esiintyvät Piitimen-Lapissa, Tornion-Lapissa vastaavat sanat tådar, virte, oure, kab j.n.e., vaikka sekä nämä että muut sanat kaikkialla tunnetaan ja ilmaisevat samoja seikkoja, joskin on vähän eroa. Sillä tuoddar merkitsee tunturia, mutta ware vuorta, orre oravaa, mutta seipig pitkähäntäistä eläintä (caudatus), kab, kawa eli acka aviovaimoa, mutta nisu naista j.n.e." Sivulla 69: "Muuten olen puolestani huomannut, että, vaikka Lapissa on eri murteita, ero ei kuitenkaan ole yhtä suuri kuin ruotsissa." Sivulla 70 hän lausuu samasta aineesta: "kuta enemmän olen perehtynyt kieleen, sitä vähemmäksi olen huomannut murteiden erotuksen, samoin ettei kukaan äänekkäämmin ja enempää ole valittanut niiden erilaisuutta ja niiden yhdistämistä estäviä vaikeuksia kuin ne, jotka kieleen ovat olleet vähimmin perehtyneitä." — "Ja kun muuten kaikissa niissä erimurteisissa lappalaisissa kirjoissa, jotka oikeinkirjoituksen puolesta kaikkein enimmin ovat eronneet toisistaan, en ole tavannut niin suurta erilaisuutta kuin muutamissa ruotsalaisissa kirjoissa, joita aika ajoin on julkaistu Ruotsin eri maakuntain murteilla, niin en epäile, että jotakin erityisesti omaksuttua murretta (pitäisi kai oikeastaan olla: entyisesti omaksuttua kirjakieltä) aikaa myöten kaikissa Lapin maakunnissa voitaisiin yhtä varmasti käyttää ja ymmärtää, kuin Pipliaa koko Ruotsissa, huolimatta siitä mitä muutamilla joko tietämättömyyden tai ajattelemattomuuden vuoksi lienee ollutkin tai ehkä on tätä vastaan muistuttamista. Ja vaikka myöntäisinkin, että rahvas jossakin Lapin maakunnassa niin hyvin saattaisi ymmärtää vierasta kieltä kuin omaa äidinkieltään, mitä en kuitenkaan kernaasti saata uskoa, niin tahdon kuitenkin puolustaa sitä kantaa, että heitä kuitenkin on enemmän totutettava lapin kieleen kristinopin oppimisessa ja kirjallisissa harjoituksissaan".
Tämän Högströmin lausunto tuntuu oikeastaan koskevan Ruotsin lapin murteita, joihin siihen aikaan kuitenkin luettiin Inarinkin ja Utsjoen murteet ja siis myöskin Norjan lappi, sillä Utsjoen kieli ei siitä eroa, ja Ruotsin-Lapin pohjoisosissakin kieli on vielä tänä päivänä sama kuin Norjan lappi ja Utsjoen murre. — Mutta sen voisi varsin hyvin ulotuttaa kaikkiin Ruotsissa, Norjassa ja Venäjällä esiintyviin lapin murteisiin. Sillä eivätpä edes Venäjän lapin murteet eroa toisista niin suuresti kuin tavallisesti on kuviteltu. Niillä seuduin, missä tähän asti olemme käyneet, on Venäjän lappalaisten kieli ollut sellaista, että olemme sitä ymmärtäneet helpommin kuin Inarin murretta. Turjan lappalaisen kielestä en tietysti kuitenkaan voi mitään varmasti sanoa, kun emme ole voineet käydä heidän luonaan. Nämä lappalaiset asuvat äärimäisinä idässä ja kaakossa sillä suurella niemimaalla, joka sijaiten Vienan- ja Jäämeren välillä on itään ja kaakkoon päin Kannanlahdesta, Imandrajärvestä ja Kuolasta. Heitä lasketaan olevan 5-6 sataa ja he jaetaan kolmeen yhteiskuntaan, jotka ovat: Jokonsk [Genetzillä: Jokonga, Sosnofka] pohjoisimpana Sveätoi Nossin kohdalla ja siitä etelään Lumhofsk ja Sosnofsk. Lännessä Sveätoi Nossista. aina Kuolaan asti asuu eri paikoissa Semiostrofskin lappalaisia, ja nämä jakautuvat niiden tiedonantojen mukaan, jotka Kuolassa olivat saatavissa, Kuroptafskin [Genetzillä: Kuroptjovsk, Voronensk], Kamenskin, varsinaiseen Scmiostrofskin, Lavoserskin [Lienee sama kuin: Lävosersk edellä. Genetzillä on Ljavozersk ja lisäksi toinen kyläkunta: Lovozero], Woroneskin ja Kildinin yhteiskuntiin. Länteenpäin Kuolasta elää lappalaisia Muotkassa, Petsamossa, Paatsjoessa, kuten myös Nuortijäyrin ja Syngelin lappalaiset, ja etelään Maaselän, Jokostrofskin ja Babinskin eli Akkalan lappalaiset. Useimmissa näistä yhteis- eli kyläkunnista on lappalaisia luvultaan satakunta tai toista sataa, mutta pienemmissä ainoastaan 40-50. Venäjän lappalaisten koko lukumäärä nousee noin 1700:an, joista ainoastaan ani harvat, Suomesta ja Norjasta muuttaneet, viettävät paimentolaiselämää. Toiset asuvat talvella noin kymmenen tai useamman perhekunnan suuruisissa kylissä, samassa paikassa, hirsistä rakennetuissa, penkeillä, lattioilla ja useilla pienillä lasi-ikkunoilla varustetuissa taloissa. Maaselässä heillä oli oikeat venäläispirtit kiukaineen ja savutorvineen sekä uunipatsaineen, josta seiniin kulki leveät orret. Sitä paitsi oli muutamia karjalaisia savupirttejäkin. Kildinissä näimme paitsi hirsitupia turpeistakin kyhättyjä; nämä olivat niin sanotun kodan muotoisia, tulisija keskellä ja sen yläpuolella katossa noin kahden kyynärän pituinen ja puolen kyynärän levyinen aukko. Kesäksi lappalaiset hylkäävät talvikylänsä ja muuttavat osa merenrannikolle, osa taas suurten jokien ja järvien rannoille, missä heillä on kesänviettopaikkansa. Useilla on sitä paitsi syyskalastusta varten erityiset paikat, missä viipyvät jouluun asti, jolloin palaavat talvikyliinsä. Muinaisten persialaisten kuninkaiden tavoin siis kalastaja-lappalainen viettää eri vuodenajat eri paikoilla.
Paitsi lappalaisia, jotka asuvat mainitulla suurella niemimaalla Kannanlahden, Vienan- ja Jäämeren välillä, siellä on vielä useita venäläisiäkin kyliä Kannanlahden ja Vienanmeren rannikkoa pitkin. Nämä ovat nimeltään Kannanlahdesta päin alkaen, ensin Porjeguba, sitten Umha, Kuusrjeka, Olenitsa, Salnitsa, Kaskarantsa, Varsuga, Kuusoma, Tjavanga, Tetrina, Tjapoma, Pälitsa ja viimeksi Ponoi. Kannanlahdesta luetaan 90 virstaa Porjegubaan, ja Pälitsan ja Ponoin väliä sanottiin olevan 180 virstaa, mutta muut kylät ovat enimmäkseen 20-30 virstan päässä toisistaan; koko rannikkoväliä Kannanlahdesta Ponoihin on noin 500 virstaa.
Niemimaan pohjoispuoleinen merenrannikko, aina Norjan rajalle saakka, on varsinaiselta nimeltään Murmannin rannikkoa, missä venäläiset, karjalaiset ja lappalaiset läpi kesän, alkaen huhtikuusta aina elokuun loppuun asti, simpukoissaan — joiksi nimittävät suuria, avoimia kalastajaveneitään — toistensa kilvassa koettavat tuottaa meren asujamille kuolemaa ja tuhoa. Karjalaiset ja lappalaiset ovat enimmäkseen palkkalaisina venäläisillä, jotka antavat heille alukset, kalanpyydykset ja muonaa. Ainoastaan ani harvat heistä kalastavat itsenäisinä pyydystäjinä. Palkkalaiset laskevat voittonsa sadaksi ruplaksi, jopa enemmäksikin, kesäkaudelta, sittenkun kaikki merelle tuloon ja sieltä paluuseen yhtyneet kulungit on luettu pois. Tätä summaa voisi pitää talonpojalle riittävänä kesän tuloiksi, mutta kun ottaa huomioon, että hänen peltojensa ja niittyjensä hoito sen kautta tulee laiminlyödyksi ja että hänen siis täytyy käyttää suurin osa sadasta ruplastaan ruuan ostamiseen talveksi, niin hänen voittonsa itse teossa muuttuu tappioksi. Mutta sellainenpa on tapa sekä venäläisellä että karjalaisella rahvaalla, ei yksistään Arkangelin, vaan myös suureksi osaksi Aunuksen kuvernementissa, että kaikenlaisten vähäpätöisten raha-ansioiden vuoksi uhrataan pysyvän talonpoikaisvarallisuuden varsinainen lähde — maanviljelys. Suomessa harjoitetaan maanviljelystä aina 69:nteen asteeseen, Inarin seurakunnassa, mutta itse meren rannikolla (Kannanlahden rannoilla) Arkangelin kuvernementissa maanviljelys ei ulotu 66:tta astetta pohjoisemmaksi; siellä näet, 15 virstaa Kieretistä pohjoiseen, tapaa Nilmijärven pienessä karjalaiskylässä viimeiset pellonviljelyksen merkit. Mutta varsinaisissa venäläisissä kylissä, jotka kaikki ovat meren rannikolla, ei maanviljelys ulotu edes niin pohjoiseen, vaan lakkaa toista astetta etelämpänä, Kemin kaupungin eteläpuolella. Ja kun näillä seuduilla vihdoin tapaa maanviljelystä — millaista se sitten on?
Sen sijaan että Suomen talonpoika paljoa pohjoisemmilla seuduilla ja, kuten kaiken todennäköisyyden mukaan luulisi, huonompaan maaperään kylvää 5-6 tynnyriä vuosittain, pidetään täällä tynnyrin kylvöä erinomaisena ja 3-4 lehmää suurena karjana, kun sitä varioin Suomessa 15-20 lehmää pidetään keskinkertaisena, Jos joku tahtoo tietää syyn tähän maanviljelyksen kurjaan tilaan — jopa kurjuuteen joka suhteessa — venäläisellä ja Karjalaisella rahvaalla mainituissa seuduissa, niin ottakoon sen itse parhaan taitonsa mukaan selville; tahdon puolestani mieluummin tuoda esiin ajatukseni siitä, miten Suomen talonpoika helpoimmiten voitaisiin saattaa samaan kurjuuden tilaan. Ensiksi: vieroita häntä pitämästä maata ja tilaansa yksityisenä omaisuutenaan; sen kautta maa ja maanviljelys pian on menettävä kaiken arvonsa hänen silmissään. Toiseksi: anna hänen, vaikkapa vaan vähäisestä maksusta, lunastamalla saada joka puu, jonka hän metsästä tarvitsee, mutta ennen kaikkea, sakota häntä, kuta useammin, sitä parempi, jos hän joskus tulisi luvatta kaataneeksi puun, tai maksata hänellä ainakin runsaat lahjukset siitä; sen kautta hänen rakennuksensa joutuvat rappiolle ja kaikin metsän tuottama voitto häneltä on menevä hukkaan. Kolmanneksi: vaadi häntä suorittamaan maksunsa puhtaalla rahalla ja lisäksi hänen perheensä henkiluvun eikä hänen omistamansa maan mukaan: täten hän saatetaan alati tavoittelemaan yksistään rahaa sieltä missä se vaan helpoimmiten ja pikimmiten on saatavissa. Neljänneksi: istuta häneen se vakaumus, että maito vuoden toisena puoliskona on turmiollinen ravintoaine; siten hän ei enää yhtä huolellisesti ole hoitava karjaansa, vaan on sen sijaan kalastava koko kesän, ja sanoohan sananlasku: Ei Jumala ole käskenyt kalanpyytäjän rikastua. Olisi helppoa tehdä näiden hyväntahtoisten neuvojen luku kaksinkertaiseksi, mutta kun jo annetuita pidettäneen liikanaisina, jätän kerrassaan kaikki maanviljelysmietteet ja siirrän lukijan murmannien pariin. Niiksi eli myöskin murmanskoiksi sanotaan väestöä, jota Kannanlahden ja Oniegan välillä, jopa tuonnempanakin olevista venäläisistä kylistä ja kaupungeista sekä Arkangelin ja osaksi Aunuksenkin kuvernementtien karjalaisista kylistä joka vuosi maaliskuun lopulla ja huhtikuun alussa tuhansittain tulvii jo mainitulle Jäämeren Murmannilaiselle rannikolle täyttäen matkustaessaan tien pitkillä, siellä täällä keskeytyvillä jonoilla. Tuohon jo alussa mainittuun Kiitsan väentungokseen olivat murmannit syynä; murmanneja olimme jo tavanneet Kuolassa, murmanneja tapasimme pitkin tietä ja kaikissa kievaripaikoissa Rasnovolokim asti! Ja kuitenkin nämä olivat vaan jälkijoukkoja, jotka myöhään olivat päässeet matkaan; useimmat olivat jo aikaisemmin saapuneet perille. Muutamat heistä kuljettivat myttyjänsä ahkioissa, joita keskinkertaisen isot koirat vetivät, Herra tiesi, kuinka pitkän matkan päästä; toiset vuokrasivat poroja sekä itseänsä että tavaroitansa vetämään; mutta useimmat kulkivat jalan, vetäen jäljessään niin sanottua veturia, s.o. kevyttä, ahkion muotoiseksi tehtyä rekeä. Moni heistä näytti olevan mitä kurjimmassa tilassa, ollen ilman riittävää kotoista evästä ja rahoja, millä ostaa ruokaa matkalla. Aavistaen tulevaa hätäänsä he olivat kotoa varanneet mukaansa kaikennäköistä joutavaa tavaraa, kuten naisten myssyjä, päänauhoja, muita nauhanpätkiä ja vaatetilkkuja, joita tarjoilivat lappalaisille kaupaksi; mutta ei edes lappalainen tahtonut panna niihin mitään arvoa. En ymmärrä, miten he saattavat päästä perille meren rannikolle, mutta toivon, että kuitenkin jollakin tavalla suoriutuivat. Eräässä paikassa tapasin kaksi veljestä, joista toinen oli äkkiä sairastunut keuhkokuumeeseen, joka, mikäli ennakolta saatoin arvata, ei voinut päättyä onnellisesti. Onneksi hänellä kuitenkin oli niin paljo rahoja, että ainakin muutamalle kyytivälille voi vuokrata itselleen poron, joka valjastettiin ahkion eteen, mihin sairas makaavaan asentoon peitettiin. Mutta rahojen loputtua ei veljellä kaiketi ollut muuta neuvona kuin itse ruveta ahkiota vetämään ja vetää veljeänsä rannikolle asti — kuolemaan sinne, ellei sairas jo sitä ennen matkalla ehtinyt heittää henkeänsä.