Vuonna 1770. Huomattiin muutamien olevan jotakuinkin perehtyneitä kristinopin-taitoonsa, toisten taas siinä olevan jonkun verran heikompia, ja syinä kristinopin taidon heikkouteen mainitaan m.m. "suomen kielen taitamattomuus, joka johtuu siitä, etteivät vanhemmat koskaan puhu suomea lastensa kanssa".

Tämä lyhyt ote papistomme syntiluettelosta, mitä heidän suhteeseensa lappalaisiin tulee, liittäköön. Ainoastaan ensimäistä, yllä mainitun Pehr Högströmin v. 1746 pitämää tarkastusta saattaa pitää hieman edullisena lappalaisille, vaikkei pöytäkirjassa mitään varsinaista säädetä papin velvollisuudesta oppia lappia ja tällä kielellä antaa lappalaisille kristinopin opetusta. Se hyvä asetus, joka mainitaan 1760 vuoden tarkastuspöytäkirjassa, oli silloisen Lapinmaan kirkkoherran Henr. Vegeliuksen antama, joka oleskellessaan Lapissa lisäksi oli tehnyt sen huomion, että lappalaiset keskenään puhuivat "koirankieltä" — havainto, jonka Kemin kontrahtirovasti H. Zimmerman kymmentä vuotta myöhemmin (1770) toimittamassaan rovastintarkastuksessa huomasi oikeaksi. Mainittu Vegelius kuuluu olleen niin jyrkkä lappalaisuuden vastustaja, että alussa oli kieltänyt lappalaisia omissa huoneissaankin hänen läsnäollessaan puhumasta "koirankieltään".

1770 vuoden jälkeen ja nykyaikaan asti asia ei rahtuakaan ole muuttunut lappalaisten eduksi. Yhä vielä lappalaiset keskenään ja lastensa kanssa puhuvat lappalaista "koirankieltä" eivätkä suomea, yhä vielä heitä vaaditaan lukemaan suomea ja saarnataan heille suomeksi, jos kohta, kuten Utsjoen seurakunnassa on laita, toinen puoli huonosti ymmärtää saarnaa, toinen puoli ei ymmärrä ollenkaan. Vielä tänä päivänä tutkitaan meidän tulevia pappeja, kuinka he taitavat 15 heprealaista psalmiaan, vaikka epäilemättä 15 sivua lapin kieltä niille, jotka saavat paikan Lapissa, olisi monta vertaa tärkeämpää, vaikka en silti ollenkaan tahdo halventaa heprean arvoa.

Muuten on merkillistä, miten vähä menestystä sellaisilla luonnottomilla pyrinnöillä, kuten esim. sillä, että koetetaan vieroittaa kansaa sen äidinkielestä, tavallisesti on. Jo sadan vuoden aika ollaan joko tahallaan tai, kuten sopisi toivoa, kaikessa viattomuudessa ja itse siitä tietämättä koetettu muuttaa Suomeen kuuluvia lappalaisia suomalaisiksi, eikä vielä ole päästy pitemmälle kuin että Inarin lappalaiset puhuvat murtaen suomea, lukuunottamatta lapsia ja Paatsjoenniskan kyläläisiä, jotka eivät ole saavuttaneet edes sellaista taitavuutta. Utsjoen seurakunnan suomen kielen laita on monessa suhteessa paljoa huonompi kuin inarilaisten, ja samaa on sanottava kirjanluvusta, kristinopin taidosta ja siveellisyydestä, joista kaikista Inarin seurakunta ansaitsee oikeutettua kiitosta. Kuitenkaan en voi taata, miten syvä ja sisällinen inarilaistenkaan kristinopin taito lienee, mutta ainakin sen ulkonainen, puustavillinen puoli on parempi kuin useimmilla Suomen seuduilla. Mahdollista on, ettei inarilainenkaan niin helposti voi tajuta sellaisen asian henkistä sisällystä, jota kuulee ja lukee vieraalla kielellä, jos kohta onkin hyvin tarkka siinä, että selityttää itselleen, ne sanat ja kohdat, joita ei ilman sitä ymmärrä. — Olen tässä edellä puhunut esi-isiemme synneistä lappalaisiin nähden ja lisään tässä vaan, että jos vastaisuudessa jonkun päähän pälkähtäisi vieroittaa meidät pois äidinkielestämme, sitä ei voisi pitää muuna kuin sen Jumalan oikeutettuna rangaistuksena, joka rankaisee lapsia isäin pahoista teoista aina kolmanteen ja neljänteen polveen. Ja näin kauan harhailtuani syrjäteillä, on aika palata Kuolan ja Kemin väliselle taipaleelle, ja juuri samaan Maaselän kylään, mistä toissa päivänä eksyin ja jouduin niille syrjäpoluille, jotka tähän asti ovat minua pidätelleet.

Maaselän, ehkäpä muunkin Venäjän-Lapin lappalaiset lienevät karjalaisten ja lappalaisten sekarotua; ainakin moni heistä oli vallan karjalainen ulkonäöltään, vaikka ei puhunut karjalan kieltä. Sitä paitsi heidän kotipukunsa on sama, joka Venäjan-Karjalassa on yleisesti käytännössä; rakennustavasta on jo aikaisemmin mainittu, että sekin oli Venäjän karjalaisten rakennustavan kaltainen. Siitä, että Venäjän lappalaisiin on sekaantunut karjalaisia, johtuu epäilemättä se suurempi yhtäläisyys suomen ja karjalan kanssa, jota Sjögren yllä mainitussa teoksessaan useammassa kuin yhdessä paikassa mainitsee, samoin kuin hän myös (siv. 382-390) koettaa tehdä selkoa tämän sekaantumisen ajasta ja todennäköisyydestä. Sen nojalla voisi myös selittää, miksi Venäjän lappalaisten elintavat monessa suhteessa eroavat muiden lappalaisten elintavoista. Niinpä esim. Kildinissa sekä koko matkalla Kuolasta Kaunanlahteen näin naisten keittävän ruokaa, vaikka muilla lappalaisilla tämä tehtävä on miehillä. Rikkataival (lapiksi Riksuol) nimisessä paikassa, 60-70 virstaa etelään Maaselästä, muuan lappalaismuori leipoi leipänsä vallan venäläiseen tai karjalaiseen tapaan hapatetusta taikinasta ja paistoi sen uunissa. Useilla on kesäsijoillaan sauna, jossa kylpevät vallan vastoin muiden seutujen lappalaisten tapaa; ei näet edes puoleksi suomalaistunut Inarin lappalainen käytä saunaa. Juoma- ja keittovettä ei sulatettu lumesta, kuten lappalaisella on tapa, vaan sitä otettiin järvestä tai muualta, missä sitä luonnostaan oli valmiina. Heidän tupansa olivat tavallisesti puhtaat, lattiat ja penkit pestyt, jopa monessa oli pysyvät pöydät, kun sitä vastoin muut lappalaiset tyytyvät pöydänkanteen, joka tilaisuutta varten, kun pöytää tarvitaan, asetetaan vartavasten tehdyille jaloille tai muulle alustalle. Lännempänä Kuolaa asuvilla Venäjän lappalaisilla on pöydän nimenä bård, sana, joka luultavasti on lainattu norjasta, jos kohta itse Norjan lappalaisilla on sana bävdde (suomal. pöytä) ja Kuolan eteläpuolella asuvilla lappalaisilla venäjästä lainattu ståll. Itse kauppa- tai voitonhimo on Venäjän lappalaisella osaksi yhteinen Venäjän karjalaisen kanssa. Baldinissä tahdottiin kahdesta puolentoista korttelin pituisesta siiasta kiskoa meiltä rupla, ja Maaselässä myytiin kalaa puntari kädessä, ja muuramet, jotka ostimme, mitattiin kupilla.

Paitsi monta muuta tapasimme Maaselässä erään kuusamolaisen miehen, joka jo yhdeksän vuotta oli elänyt Venäjällä, mutta joka ei edes vaateparreltaan ollenkaan ollut ehtinyt muuttua. Hän läksi Kuolaan, missä jo ennen muutamina kesinä oli tehnyt työtä laivanveistäjänä. Kysyttyämme häneltä, oliko työansio täällä parempi kuin Suomessa, hän sanoi, ettei hänellä ollut syytä valittaa työpalkan huonoutta. Mutta kysyttyämme, eikö hän siis yhdeksässä vuodessa ollut voinut tehdä melkoisia säästöjä, hän vastasi, ettei hän ollut voinut sellaisia tehdä siitä syystä, että hänet, kun muutaman viikon ajan on tehnyt työtä ja jotakin ansainnut, sen jälkeen valtaa sellainen viinan jano, ettei se anna hänelle mitään rauhaa, niin kauan kuin ropokin on jäljellä. Niin paljoa hän ei vielä ollut ehtinyt oppia venättä, että olisi huomannut venäjän kielessä olevan omat kirjaimensa, joita suomessa ei ole, tai että korko venäläisessä sanassa saattaa olla muullakin kuin ensi tavulla. Sen tähden sanat hozjáin, isäntä, xozjáika, emäntä, olenj, poro, doróga, tie, vodá, vesi j.n.e. hänen suussaan muuttuivat muotoon hósaina, hóseikka, óleni, tóroka, vóta. Hän oli kuitenkin kyllin järkevä itse ymmärtämään, ettei ollut mikään mestari venäjän kielessä, ja kun kysyttiin, eikö hän niin pitkässä ajassa jo ollut ehtinyt oppia venättä, niin että olisi puhunut sitä yhtä hyvin kuin suomea, hän vastasi: ei se vanha kieli enää hyvästi tahdo siihen taipua. Vallan toiset ajatukset taidostaan oli eräällä maankulkijalla, nimeltä Kurtti, joka oli kotoisin Sallan seurakunnasta Suomesta. Viisi vuotta sitten tapasin hänet Kannanlahdessa, jossa hän silloin oli ollut noin puolen vuotta ja sillä ajalla oppinut hyvin puutteellisesti lausumaan muutamia venäläisiä sanoja. Mutta itsellään hänellä oli suuret ajatukset venäjän kielen taidostaan, ja hän suositti minullekin venäjää yhtenä maailman helpoimpana kielenä. Muutamassa viikossa hän oli oppinut tärkeimmän, ja sanoi jo puhuvansa kieltä paremmin kuin itse venäläiset. Jopa hän tarjoutui niin lyhyessä ajassa kuin kahdessa viikossa täydellisesti opettamaan minulle venäjän kielen, sillä vaikka hänestä itsestään ei juuri kahdessa viikossa ollut tullut sellaista professoria kuin hän nyt oli, luuli hän asian minulta käyvän paljoa helpommin, kun saatoin panna sanat paperille, joten minun ei tarvinnut uskoa niitä usein pettävän muistin yksinomaiseen huostaan.

Maaselässä tapasimme myöskin erään Venäjän karjalaisen, joka paraikaa samalla oli Kuusamon pitäjän rajalla olevan Pääjärven seuduilla starostana. Hän oli paluumatkalla Kuolasta, jossa oli omilla poroillaan käynyt Pääjärveltä viemässä rahastoon vuotuiset kruununverot, jotka oli kantanut seudultaan, ja joita yhteensä oli noin 1800 ruplaa. Kun hän pyysi minuakin katsomaan kuittiaan, oliko se oikea (kuka tietää, kuinka moni jo sitä ennen oli tehnyt sen Kuolassa), kysyin, eikö hän siis itse osannut ainakin lukea kirjoitettua, ellei itse kirjoittaa. "Mikäs hätä", hän vastasi, "starostalla silloin olisikaan, jos osaisi kirjoittaa ja paikalla merkitä, paljonko kukin kulloinkin maksaa ja paljonko hänellä vielä on jäljellä maksettavaa. Mutta nyt, kun monta kertaa vuodessa matkustelen ympäri piiriä veroja kokoamassa, sillä kaikki eivät voi maksaa kaikkea yhdellä kerralla, niin pelkään usein kerrassaan tulevani hulluksi, kun minun tulee muistaa, kutka ovat maksaneet ja kuinka paljon kukin on maksanut, ja sitten laskea yhteen ja verrata, onko koko summa sen suuruinen, jonka olen kantanut. Näitä miettiessäni kuljen usein 5-10 virstaa paikasta toiseen niin etten ollenkaan ole huomannut matkaa, vaan pysähdyn ja ihmettelen, että jo olen perillä." Vanhemmasta veljestään hän kertoi, että oikeastaan olisi ollut hänen velvollisuutensa ruveta starostaksi, mutta ettei hänen muistinsa ollut yhtä hyvä, minkä vuoksi hän oli selitetty kivulloiseksi.

En saa unhottaa muiden vähäpätöisyyksien muassa kertoa, mikä Tantaluksen tuska meillä oli Maaselässä halutessamme kahvikupillista. Sekä kahvia, sokeria että kahvipannu meillä oli muassa, olimmepa kumpikin lisäksi harjoittautuneet kahvia keittämään; vedestä ja tulesta ei myöskään ollut mitään puutetta, mutta — kahvi oli paahtamatonta — hinc illae lacrimae [siitä nämä kyyneleet]. Vaikkapa sekä teoreettisesti että käytännöllisesti olisimme osanneet sitä miten hyvin tahansa paahtaa, niin mitä kaikki tämä meitä auttoi, kun meillä ei ollut kahvinpaahdinta, emmekä voineet toivoa, että lappalainen, varsinkaan parhaillaan kestävän paaston ajalla, olisi lainannut kattilaansa meidän kahvimme saastutettavaksi. Eikä — ohimennen sanottuna — kumpikaan meistä ennen ollut paahtanut kahvia, sillä Pehr Adolph Bonsdorff vainaja vähät välitti siitä, osasimmeko vai emmekö osanneet kahvin paahtaa, kunhan vaan osasimme puhdistaa potaskaa ja polttaa loppuun hänen väkiviinansa kaikennäköisissä muissa kemiallisissa kokeiluissa. Jo viimeisessä kievaripaikassa ennen Maaselkää olimme koettaneet keksiä jotakin keinoa, päästäksemme tästä pulasta. Valkean edessä liedellä oli irtonainen kivi, jonka tuli oli kuumentanut. Sille panimme kahvipapuja ja liikuttelimme niitä tikulla, kunnes ne alkoivat mustua, mutta kun kivi ei ollut tavallista tulikiveä suurempi, vaadittiin uskomattoman pitkä aika ja suun vaiva ennenkuin saatiin paahdetuksi niin paljo kuin tarvittiin neljään kuppiin. Mutta sittenkuin se paljon otsan-hien jälkeen oli meille onnistunut, laskettiin paahdetut pavut paperille ja survottiin hienoiksi kirvespohjalla. En osaa varmasti sanoa, millaista tämä täten valmistettu kahvi oikeastaan oli, mutta niin paljon vaivan ja hien jälkeen, ei saattanut muuta kuin pitää sitä, ellei juuri paraimmanlajisena, niin ei ainakaan paljoa huonompana. Maaselässä jouduimme kenties vielä suurempaan pulaan, sillä siellä ei ollut sellaista kiveä kiukaan suulla. Mutta hätä aina keinot keksii. Meillä oli senlaatuinen kynttilänjalka, jommoisia kaksi voidaan ruuvata kiinni vastatusten ja sellaisella saimme täällä kahvin paahdetuksi. Vahinko vaan, että sen toinen puoli oli poissa, sillä jos sekin olisi meillä ollut, niin olisi molemmista yhteenkierrettyinä voinut saada melkein kunnollisen kahvinpaahtimen. Viimein saimme isännältämme lainata vanhan, pienen kuparikattilan, jossa yhdellä kerralla voimme paahtaa suuremman määrän; kahvimme kuitenkin pahaksi onneksi paloi ja sai karvaan maun, luultavasti savusta, jonka keskessä avointa kattilaa ravisteltiin. — Monien kokeilujemme kautta, jotka muuten talven kuluessa olemme tehneet kahvin keittämisessä, sekä sisällä huoneessa että ulkona taivasalla, olemme saavuttaneet seuraavat kokemukset: a) Kahvi tulee sitä väkevämpää, kuta enemmän kahvijauhoja sekoittaa veteen, b) Niin sanottu "sumppi" eli sakka tosin tummentaa kahvin väriä, mutta muuten se tuottaa sangen vähän — tai ei mitään — hyötyä, vaan päinvastoin pilaa maun, jos menettelee niin kuin talonpoikaisnaisilla Suomessa on tapana, nim. että sakkavesi kerrasta toiseen jää itse kahvipannuun, c) Vesi on ennen jauhojen panoa vahvasti keitettävä, mutta sen jälkeen tuskin ollenkaan tai vallan vähä, d) Kerma on ylellisyysainetta, jota vailla varsin hyvin voi olla, milloin sitä ei ole saatavissa, e) Kahvia voi juoda puukupeistakin, milloin ei ole varsinaisia kahvikuppeja tai laseja, f) Kahvi selkenee itsestään, kun se vaan jonkun aikaa saa olla alallaan.

Maaselästä läksimme iltapuolella 10:ntenä päivänä huhtikuuta, emmekä sinä päivänä tulleet etemmäksi kuin ensimmäisen kyytivälin, Rasnavolokiin (lapiksi Rasnjarg), minne luettiin 22 virstaa. Murmanneja varten, jotka tässä jakautuvat kahteen joukkoon, lähtien toinen Kuolaan päin, toinen itäänpäin kulkemaan, tänne oli Kuolasta tullut pari porvaria mukanaan jauhoja, leipää, kalaa ja viinaa. Menekki lienee ollut hyvä, sillä heillä ei enää ollut mitään jäljellä muuta kuin hyvin vähä leipää. Itse Rasnavolokistakin matkusti seuraavana aamuna kaksi henkilöä (lappalaista) meren rannalle, jäädäkseen sinne syksyyn asti. Useita liikuttaviakin jäähyväishetkiä olen nähnyt ja kokenut, mutta tuskin yhtään liikuttavampaa kuin näiden lappalaisten ero omaisistaan oli. Jo ennenkuin ollenkaan tiesin, että matka oli edessä, näin nuorenpuoleisen naishenkilön salaa itsekseen useaan kertaan vuodattavan kyyneleitä, voimatta arvata, mikä häntä vaivasi. Mutta sittenkuin matkalle aikovat olivat saaneet tavaransa järjestykseen, ja kun porot oli tuotu metsästä, silloin vasta alkoi sisällä tuvassa perheen yleinen itku ja nyyhkyttäminen, rintojen ristiminen ja kumarteleminen seinillä riippuvien pyhäinkuvien edessä, yleinen suuteleminen ja syleileminen. Sitten kaikki läksivät pihalle, missä toistettiin kaikki, mikä äsken oli tuvassa tapahtunut, paitsi ristimistä, jota kuvien puutteessa täällä ei voinut tehdä. Porot ahkioineen olivat vähäisen matkan päässä, ja sinne koko seurue toisen jäähyväiskohtauksen jälkeen siirtyi, siellä taas suudellakseen ja syleilläkseen toisiaan. Sitten lähtevät asettuivat pulkkiinsa, joissa istuessaan heitä vieläkin kerta suudeltiin ja syleiltiin; tähän asti se oli tapahtunut heidän ollessaan seisaalla. Ja kun vihdoinkin lähdettiin liikkeelle pihasta, istuutuivat monet kotia jäävistä lähtijöiden syliin, toiset heittäytyivät raid-ahkioille (kuormille), ja sitten lähdettiin matkaan huimaa vauhtia, sillä porot, jotka varsin vähän ymmärsivät suudelmia ja syleilyjä, mutta sitä paremmin tunsivat tuiman tuulen, jossa jo kauan olivat saaneet värjöttää, lähtivät kiitämään kaikin voimin. En siis voinut nähdä viimeistä jäähyväiskohtausta, vaan palasin tupaan ja rupesin ajattelemaan omaa lähtöämme, jotta sinä päivänä olisimme voineet päästä yhtä väliä kauemmaksi Rikkataipaleeseen (lapiksi Riksuol) asti, jonne 35 virstaa kuljettuamme hyvissä ajoin saavuimmekin. Olisimme varsin hyvin voineet matkustaa yhden kyytivälin lisää, mutta kun paikka oli hyvä ja puhdas, ja lisäksi isäntä ja muu väki hyväntahtoiset ja kohteliaat, päätimme kernaammin jäädä tähän teetä juomaan ja lykätä matkan seuraavaan aamuun. Rikkataipaleen lappalaisella oli jotakuinkin hyvät teenjuonti-astiat, nimittäin porsliiniset kupit ja kannu sekä kuparinen, puolentoista kannun vetoinen kahvipannu. Edellisiä hän säilytti niitä varten vasituisesti tehdyssä pienessä arkussa, jonka kanssa jo v. 1837 olin tehnyt tuttavuutta. Luultavasti hänellä olisi ollut teetä ja sokeriakin — ainakin hänellä v. 1837 oli —, mutta kun hän silloin oli minua kestittänyt, oli vallan kohtuullista, että me nyt vuoromme kestitsimme häntä. Sen jälkeen hän kernaasti olisi laittanut meille kelpo illallisen, mutta valitti, että murmannit olivat syöneet kaiken hänen kalansa, minkä vuoksi hän nyt ei voinut tarjota muuta kuin hyvää, kotitekoista hapanta leipää ja suolaa sekä kalalientä, joka oli keitetty muutamasta palasta vanhaa haukea. Seuraavana aamuna toistettiin sekä teenjuonti että ateria. Sitten minua pyydettiin iskemään suonta eräältä mieheltä, jolla oli päänsärkyä, ja kun sen olin tehnyt, muuan vanha eukko samassa tarkoituksessa ojensi minulle kätensä. Mutta koska hänessä ei suinkaan ollut liikaa verta, vaan pikemmin päinvastoin, ja pistimeni sen lisäksi oli hirveän tylsä, selitin, ettei suonenisku häntä auttaisi, ja tämän hän heti uskoihin. "Mutta mikä sitten minua on auttava?" hän kysyi. "Kuolema", vastasi joku vierestä vapauttaen tällä lyhyellä neuvolla minut keksimästä parannuskeinoa hänen kivulloisuuteensa, joka kuitenkaan kaikesta päättäen ei voinut loppua ennen kuin haudassa. Lähemmin tarkastaessani hänen käsivarttaan, huomasin, että se väriltään oli aivan kuin keltapohjaista kattuuni-kangasta, jossa tiheässä toistensa vieressä oli pieniä kalpeita ruusuja. Jos hän olisi ollut jotakin villiä kansanrotua, eikä sävyisä, kristitty lappalaiseukko, olisin ensi näkemältä luullut, että tämä oli erityisenlaista ihonmaalausta, mutta nyt en tietänyt, mitä se lie ollut. Tietysti häneltä kysyin syytä noihin lukemattomiin täpliin, ja sain nyt tietää, että ne kaikki johtuivat moxista [moxa (lue mohha): pieni, pujomarunan (artemisia vulgaris) lehdistä ja kärjistä valmistettu, helposti palava, keilan muotoinen esine, jota ennen poltettiin iholla luuvalon, märkäpesien y.m.s. parantamiseksi], joita hän kivulloisuutensa vuoksi aika ajoin oli polttanut käsivarrellaan. Luultavasti toinenkin käsivarsi oli yhtä täplikäs, kuten myös niska ja eri osat hänen muuta ruumistaan, vaikka en sitä varmasti tiedä, kun en erityisesti tullut häneltä sitä kysyneeksi.

Rikkataipaleesta tulimme jotenkin myöhään lähteneiksi matkaan; ja kun päivä oli lämmin, keli raskas ja porot huonot, emme sinä päivänä ehtineet kauemmaksi kuin 33 virstan päässä olevaan Jokostroviin (lapiksi: Tjueksuol), jonne iltahämärässä saavuimme. Vähää ennen meitä oli kuusi venäläistä sotamiestä vastaiselta taholta tullen ja Kuolaan matkustaen tänne saapunut ja yöpynyt. Kun tämän vuoksi tuntui tulevan ahdasta, viivyimme täällä ainoastaan muutaman tunnin, joimme teetä ja söimme illallista, minkä jälkeen yön selkään jatkoimme matkaa Sasjeikaan, 30 virstaa eteenpäin. Tällekin taipaleelle saimme erittäin kuonot porot, niin että, vaikka yöllä ei voinut valittaa kelin raskautta, emme kuitenkaan ennenkuin kello 5 seuraavana aamuna saapuneet perille, ja silloin kumpikin olimme jotenkin uniset. Sillä jos pulkassa olisikin voinut nukkua, mikä yleensä ei juuri tahdo olla mukavaa, niin meitä nyt sitä paitsi häiritsi kyytimiehen alinomaa toistama: prokleätoi! [kirottu, saakelin — —] y.m. sen kaltaiset soimasanat, jotka hän porolle antoi, kun ne eivät muuten tahtoneet juosta edelleen. Tämän lisäksi murmannit olivat ajaneet tien kauheille kuopille, joita tosin uusilla jäljillä oli koetettu kiertää, mutta nämä kulkivat niin läheltä kuopan reunaa, että valveillakin ollen oli vaikeata estää pulkkaa niihin suistumasta. Mutta jos vähänkin koetti torkahtaa, saattoi olla varma siitä, että pulkkineen päivineen päistikkaan syöksyi lähimpään kuoppaan, minkä jälkeen sai korviinsa kyytimiehen prokleätoi-huudon. Mutta mitenkä hän "prokleätoitsikaan" porojansa, yksi niistä kuitenkin väsyi niin perinpohjin, ettei tahtonut kulkea askeltakaan eteenpäin. Lappalainen ei lähde millekään pitemmälle matkalle ottamatta mukaansa yhtä tai useampaa varaporoa, jotka sidottuina kukin ohjastaan kulkevat hänen oman ahkionsa tai kuorma-ahkion jäljessä. Sellaisen varaporon hän nyt pani väsyneen sijaan kuormaa vetämään ja sitoi väsyneen sen paikalle. Mutta eipä poro näinkään ottanut kulkeakseen edelleen, johtuipahan sitten ylenmääräisestä väsymyksestä tai poron omista oikuista. Lappalainen lienee luullut jälkimäistä, sillä hän löi ja potki loikovaa poroa enemmän kuin mitä hentoi katsella, kunnes viimein sai sen jaloille. Sitten hän riensi pulkkaansa ja alkoi ajaa eteenpäin, mutta vaikka poro sitä ennen ei ollut ehtinyt paneutua pitkäkseen, saattoi olla varma siitä, että se muutaman askeleen päästä oli sen tekevä, annettuaan ensin seisaallaan ollen valjaissaolevan poron vetää itseään kappaleen matkaa eteenpäin. Lopuksi eivät auttaneet lyönnit, potkut eikä "prokleätoi", vaan poro loikoi vallan liikkumatonna ja antoi pitkänään laahata itseään, jos lappalaista halutti. Silloin vasta lappalainen huomasi panna väsyneen poron tyhjään ahkioon, ja sitten hän, tultuamme jäältä maalle, sitoi sen puuhun ja jätti siihen. Olisi ollut parempi, jos hän olisi tehnyt sen jo paljoa aikaisemmin, niin poro parka olisi säästynyt näin rajulta kohtelulta, ja itse olisimme pikemmin päässeet perille.