Sasjeikassa tehtyämme epäonnistuneen kokeen nukahtaa ja nukkua hetkinen, läksimme viimeiselle taipaleelle, joka vielä oli jäljellä Kannanlahteen päin, ja jota oli 30 virstaa. Nekään porot, jotka täältä saimme, eivät olleet varsin kadehdittavat, mutta kuitenkin paljoa paremmat edellisiään. Peläten, etteivät porot jaksaisi, oli Kannanlahdessa asuva porvari PahkofF, jolla on hoidonalaisina kievarit aina Rasnavolokiin asti, lähettänyt hevosen meitä vastaan; hän oli näet sitä ennen saanut tiedon tulostamme mieheltä, joka kuljetti perille Kuolan postia, ja joka ennen meitä oli lähtenyt Sasjeikasta. Hevonen tuli meitä vastaan, kun meillä vielä oli jäljellä Kannanlahteen kolme virstaa, ja nyt saimme sanoa hyvästi poroille, kuinka pitkäksi aikaa, vuodeksiko, toiseksiko, taikka vielä viideksikö, elikkä kaikeksi iäksi, sen ainoastaan Herra tietää.
Eipä voi muuta kuin tuntea kaihoa, kun toista sataa peninkulmaa porokyydillä matkattuaan taas ensi kerran istuutuu hevosen rekeen. Sillä jos kohta on totta, mitä J.J. Tornaeus teoksessaan "Beskrifning öfver Torneå och Kemi Lappmarker", Sthm 1772 [= Kuvaus Tornion- ja Kemin-Lapista, Tukholma v. 1772] 56 sivulla sanoo, että se, joka saa ajettavakseen laiskan poron, ei voi odottaa mitään pahempaa, kun hänen näet täytyy väsyksiin asti sitä lyödä ja riuhtoa, niin porokyyti kuitenkin on "muuten, kun on kauniit eläimet ja kunnolliset ajoneuvot, hupaisa ja miellyttävä matkustustapa, eikä näytä pahalta kun etenkin isossa seurueessa tällä tavoin matkustaa", kuten Högström edellä mainitussa selonteossaan, 108 sivulla, huomauttaa. Muuten poro yleensä on vankempi ja vilkkaampi syksyllä ja talvella kuin myöhemmin keväällä, ja aina se panee pahakseen, jos ei saa pitää pientä ettonetta sekä pientä lepoa päivän valjetessa. Kahden suuriarvoisen henkisen ominaisuuden, ymmärryksen ja muistin, puolesta se ei taida paljoa jäädä itse hevosesta jäljelle; ainakin mitä jälkimäiseen tulee, se kuuluu muistavan tien, jota kerran ennen on kulkenut ja vielä paremmin kaikki syöttöpaikat.
Koko tie Kuolasta Kannanlahteen on mäetöntä, jos kuitenkin jättää lukuun ottamatta loivan-puolisen rinteen, jota myöten Maaselästä tullen laskeudutaan Imandran järvelle, sekä viimeisen kyytivälin lähinnä Kannanlahtea. Tällä taipaleella viisi vuotta sitten tein ensi kokeeni porolla-ajamisessa, ja tunsin nyt erästä mäkeä kulkiessani saman petäjän, jota vastaan poro silloin minut laahasi, sitä ennen pudottuani pulkasta. Meminisse juvat. [Muistelu huvittaa.] Puoli matkaa Kuolasta on maata ja vähäisiä järviä, sitten alkaa 90:n virstan pituinen Imandra-järvi, joka loppuu vasta viimeisellä kyytivälillä; kuitenkin tällä matkalla tulee kulkemaan useiden erilevyisten nienten poikki, niin ettei alinomaa ole alla sama jää. Karttoihin, jotka olen nähnyt, tämä järvi on kuvattuna leveämmäksi kuin se itse todellisuudessa on, sillä se ei yleensä ole varsin leveätä. Sen lappalainen nimi sanottiin olevan Äävver jävr s.o. suomeksi Avarajärvi. Useat karjalaiset sanoivat tätä järveä Inariksi, siis samaksi kuin Inari-järveä Suomessa.
Mistä nimi Imandra johtunee, lienee vaikeata saada selville, ellei mahdollisesti voisi selittää sen tulevan sanasta Emäjärvi; sana emä on murteellisesti varsin hyvin voinut muuttua ima sanaksi (virolaiset kirjoittavat emmä, emma ja imma, jotka lausutaan emä, ema, ima). Tästä ima muodosta on voinut tulla jotenkin tavallisen johtomuodostuksen kautta imanto (tai iminta), ja sanasta imanta-järvi saadaan imandra johtopäätteellä, joka nimissä ei ole ollenkaan tavaton. Vertaa tähän Ivantiira ja Lentiira sanoja, jotka tapaa järvien niminä Kajaanin läänissä sijaitsevassa Kuhmon kappelissa ja Aunuksen kuvernementin pohjoisosassa. Paitsi äidin merkitystä emä sanalla suomessa on toinenkin merkitys; se näet myös tarkoittaa jotakin suurta, jonkun perustaa tai juuria, ja järvi sana menettää usein, Venäjän karjalassa j:nsä yhdyssasanoissa, esim. Paanärv pro Paanajärvi (johtuneeko lappalaisesta sanasta paadne, hammas?). Vallan samanlaisen luulisin Inari (eli Enari) sanan johdon olevan, nimittäin lappalaisista sanoista ädne, äiti, ja jävre (eli javre), järvi, joista ädne sanalla niinikään on ollut, jollei perus-, niin ainakin sivumerkityksenä suuruuden käsite, mistä lisäksi lappalainen ja suomalainen komparatiivimuoto ädnah ja enempi tuntuvat johtuvan. Se seikka, että lappalaiset itse sanovat tätä järveä Anariksi, ei tuota mitään erityisiä vaikeuksia tälle johdolle, kun näet a, ä ja i lukemattomissa muissakin tapauksissa lapin kielessä vaihtelevat. Vertaa lisäksi norjalaiseen muotoon Indiagr, missä d ja n ovat vaihtaneet paikkaa ja v on muuttunut g:ksi; tämä viimeinen seikka on sama ilmiö kuin se, joka vielä tänä päivänä tavallisena esiintyy muutamissa suomen murteissa, joissa äännetään nakris, kakra, siekla pro nauris, kaura, seula.
Ajettuamme Imandraa pitkin neljäkymmentä virstaa, oli meillä sivulla pilvenkorkuiset Umbteg vuoret, jotka läheltä Maaselkää alkaen ja kauan ennenkuin tulimme Imandran jäälle, muutaman päivän alinomaa olivat näkyvissämme. Alussa se, joka ei ennestään niitä tuntenut, ei mitenkään voinut sanoa, olivatko ne vaaleita pilvenhattaroita taivaan rannalla vai pilviä tavoittelevia vuoria. Edellisellä kerralla täällä matkustaessani, jolloin oli pilvisempi ilma, todella petyin, niin etten edes mitä lähimmän matkan päässä oikein tietänyt, näinkö edessäni vuoren harjanteen vai pilven. Ne ovat Imandran itärannalla, noin 10 virstaa etelämpänä Rikkataivalta, vaikka Rikkataipaleessakin näytti siltä kuin ne olisivat olleet lähellä, järven vastakkaisella rannalla. Venäläisten antama nimi on Gibin, karjalaisten Hiipinä, lappalaisten Umbteg. Kuinka kauan niitä vielä olisi saattanut nähdä, sittenkuin viimein olimme tulleet niiden ohi, en voi sanoa, kun Jokostrovista lähdettyämme yö meidät yllätti, ja kun sitä paitsi päivälläkin oli vaikeata pulkasta katsella esineitä, jotka olivat takana. Jopa oli vaikeata muutamina päivinä, jolloin aurinko paistoi kirkkaammin, nähdä mitään edessäänkään olevan, kun näet auringon paiste heijastuneena suuresta lumiaukeasta ei ollut silmille ollenkaan terveellistä. Täytyi pitää ne kiinni ja koettaa kohdistaa katseensa yksistään poroon ja pulkan keulapuoleen. Kun joskus tuli matkustamaan jonkun niemen poikki, jolla näki metsää, niin tämä oli hyvin miellyttävää lepoa silmille.
Metsät olivat yleensä koko tien, jota kuljimme, sangen hyvät, kasvaen petäjää, kuusta ja koivua. Kuolaa vielä pohjoisempana nämä puulajit kasvavat melkoisen korkeiksi ja suuriksi. Kildinissä, siis kahta peninkulmaa pohjoisemmassa, näin vallan lähellä. kylää koko metsikön suorarunkoisia, korkeita koivuja, joista useimmat tyvestä olivat läpimitaten 4-5 tuumaa, jopa muutamat 1 1/2 korttelia. Kannanlahtea lähinnä olevalla taipaleella kasvoi monessa paikoin oivallista hirsimetsää, ja useissa puissa näin kaarnaan leikatun ylös-alaisin käännettyjä ihmisen kuvia, joiden merkityksestä en voinut saada mitään selitystä, jos ne muuten mitään merkitsivätkään; kenties ne olivatkin poikien ja lasten taidonnäytteitä, kun joskus eivät olleet voineet saada parempaa tehtävää kuin ruveta leikkaamaan päällänsä seisovia ihmisenkuvia puihin.
Ennenkuin nyt siirryn uuteen maailmaan, nimittäin venäläiseen, sallittakoon minun jäähyväisiksi lappalaismaailmalle vielä mainita jotakin heidän kielestään ja murteistaan. Lukuunottamatta osaa tunturilappalaisia, kaikki muut puhuvat oikeastaan kahta kieltä, äidinkieltään ja sen ohella hallitsevan valtion kieltä. Suomen lappalaisten suomen kielestä on jo aikaisemmin puhuttu, ja yhtäläisiä mestareita lienevät enimmät Ruotsin ja Norjan lappalaiset ruotsin ja norjan kielissä. Mutta Venäjän lappalaisten, ainakin niiden, jotka asuvat Kuolan tienoilla ja siitä Kannanlahteen johtavan valtatien varrella, sanottiin enimmästi puhuvan venättä, niin että puheesta oli vaikeaa erottaa heitä synnyntävenäläisistä. Niiden tietojen mukaan, jotka meillä oli tilaisuus saada, on Venäjän lappalaisten äidinkielessä kolme päämurretta, joista ensimäinen on yhteinen Kuolaa lännempänä ja Imandra-järven ympärillä asuvilla lappalaisilla, lukuunottamatta tämän järven pohjoispuolella olevaa Maaselän kylää; toinen taas Maaselän ja Kuolasta itään ja koilliseen asuvilla lappalaisilla; kolmas Turjan lappalaisilla, jotka asuvat ennen mainitun niemimaan itä- ja kaakkoisosassa, etäisimpinä Kuolasta. Norjan lappalaiset tosin eri paikoissa puhuvat kieltään hieman eri lailla, mutta kun tämä erilaisuus ei ole huomattavampi, on täydellä syyllä oltu jakamatta kieltä eri murteisiin. Eipä utsjokelaistenkaan kieltä tarvitse erottaa Norjan lapista; mutta inarilaiset puhuvat keskenään erityistä lapin murretta, ja useimmat sitä paitsi Norjan lappia ja suomea. Suomen alalla esiintyvä Sompion kieli tuntuu yleensä olevan Inarin lapin kaltaista, vaikka siihen on sekoittunut vielä enemmän suomea. Vielä on mainitseminen Ruotsin lappalaisista, että heilläkin on olemassa useita eri murteita, joille on annettu nimeksi Uumajan, Piitimen, Luulajan ja Tornion j.n.e. murteet, mutta kun heillä nyt on sama kirjakieli, ainakin yksi ainoa Raamatun käännös, niin nämä murteet vähitellen lähennevät toisiansa, lopulta muuttuen yhdeksi kieleksi, paitsi ehkä pohjoisimmalla seudulla vallalla olevaa murretta, joka ei suuresti eroa Norjan lapista. Jos minun tässä sallitaan sanoa Venäjän lappalaisista murteista läntistä Notoseron, pohjoista Semiostrovin ja itäistä Turjan murteeksi, niin lapin murteet kaikkiaan ovat seuraavat: a) Norjan lappi, b) Ruotsin lappi ja c) Ruotsin lapin murteet, d) Inarin murre, e) Notoseron (eli Nuortijäyrin) murre, f) Semiostrovin murre ja g) Turjan murre. Norjan lapin murretta kuuluu puhuvan noin kymmenen tuhatta henkeä. Ruotsin lapin murteita kolme tuhatta (?), Inarin ja Sompion murretta noin viisisataa, notoserolaista hieman seitsemättä sataa, semiostrovilaista viisi tai kuusi sataa ja turjaa neljä tai viisi sataa. Mutta, kuten jo aikaisemmin mainittiin, ei ole varmaa, eikö koko Turjan murre mahdollisesti voisi liittyä jompaankumpaan muista päämurteista; samoin voipi vasta tarkemman tutkistelun jälkeen sanoa, mihin alaosiin (kielenmuunnoksiin) muut Venäjän lapin murteet saattavat jakautua. "On joka suhteessa hyvin valitettava asia, etteivät venäläiset ole mitään tehneet tämän kielen (lapin) viljelemistä varten", sanoo Rask yllämainitussa teoksessaan, II osan 340 s:lla, ja tähän hänen lausuntoonsa täydelleen yhdymme, lisäten vaan, että on vallan sama syy valittaa, että suomalaiset ovat laiminlyöneet Suomen lapin murteiden tutkimisen, ja sitä suuremmalla syyllä, kun juuri suomalaiset oman kielensä sukulaisuuden vuoksi lapin kielen kanssa olisivat kaikista sopivimmat tutkimaan ja viljelemään lapin kieltä. Mutta sellainen on vielä tapa meillä, että mennään Halikon kautta Ruotsiin, harrastetaan kaikennäköisiä vieraita asioita ja annetaan saksalaisille tai muille halukkaille tilaisuus tutkia sitä, mikä on meitä lähinnä, kuten esim. lapin, jopa itse suomen kieli! Ainoastaan Norjan ja Ruotsin lappi ovat jotenkin hyvin tutkittuja ja muokattuja, mutta eivät kuitenkaan suinkaan niin perinpohjin, etteivät ne vieläkin antaisi paljon tekemistä filologille, joka tahtoisi vertaillen tutkia kaikki lapin murteet, s.o. koko lapin kielen. Mikä avara ala! — ja kuinka tärkeä sellainen tutkimus olisi, sen osottakoon myös Raskin lausunto usein mainitussa teoksessa (II osa, 331 s.). Hän sanoo: "näyttää siltä kuin Europan ja Aasian väestön ja kielen synty suureksi osaksi olisi etsittävissä lappalais-suomalaisesta kansanheimosta tai sen sukulaisheimoista, joita yhteisellä nimellä saattaa sanoa skyyttalaiseksi kansanroduksi. Tämän kysymyksen tutkiminen on omansa herättämään kielentutkijan ja historioitsijan, jopa jokaisen mielenkiintoa, joka haluaa tuntea sukuamme sen monia eri haaroja ja näiden keskinäisiä suhteita myöten. Jo Arndt lausui sen toivomuksen, että joku taitava kielentutkija ennakkoluuloitta tarkastaisi niitä kaikella sillä tunnollisuudella, jota ne todenmukaisina jätteinä kielestä, joka on ollut maailman vanhimpia, ansaitsevat." — On todella hämmästyttävää nähdä, kuinka vähäisellä innolla ja vakavuudella kielentutkimusta vielä yleensä harjoitetaan, ja kuinka kaukainen se aika vielä välttämättömästi on, jolloin kävisi mahdolliseksi uudelle von Linnélle ruveta miettimään jotakin järjestelmää, joka käsittäisi kaikki maanpiirin ihmiskielet. Tällaisen miehen edeltäjänä tosin ilmestyi Tanskassa joku aika sitten usein mainittu Rasmus Rask, mutta mitäpä hänkään voi aikaansaada, kun erikoistutkimukset olivat niin niukat? Hänen täytyi itse ryhtyä yksityiskielien lähempään tutkimiseen niiden kotimaassa ja enempi ehtiäkseen panna yövalvonnan ja rasitusten kautta alttiiksi terveytensä ja henkensä Intiassa. Ihmisen järjen ja ajatuskyvyn, hänen kielensä ja tekoinsa kautta Jumalan voima ihmisessä ilmestyy, ja ihmisen ulkopuolella koko luonnossa, ja joka päivä koetetaan yhä paremmin päästä tämän ilmestyksen perille; kaivetaan esille maan sisustat, jotta löydettäisiin muutamia ruostuneita esineitä menneiltä vuosisadoilta tai muita entisaikaisen luonnon jätteitä, maksetaan suuret rahat amerikkalaisesta harakasta tai grönlantilaisesta tikasta tai afrikkalaisesta myyrästä, samoin kuin maailman joka kolkasta haalituista ruohoista ja sammalista, tutkitaan, riidellään ja kirjoitetaan järjestä, usein niin kauan kuin sitä on itsellä kipinäkin jäljellä; mutta kielet, ne jätetään oman onnensa nojaan ja kielten tutkimus sattumusten varaan. Tärkeimmät työt mitä tällä alalla on tehty [Huomautetaan, että tämä on kirjoitettu 12 vuotta sitten. (Kirjoittajan huomautus Litteratarbladet'in lukijalle)] — ja mistä tulevaisuudessa voi toivoa koituvan joitakin hedelmiä kielten tutkimuksellekin — ovat syntyneet sivuseikkana lähetysseurojen ja yksityisten kristinuskon levittäjien toimesta, joita siellä täällä ilmestyy jonkun kansan sekaan, joka muuten sille oudolla kielellä ei olisi voinut saada mitään, ei edes pintapuolista tietoa kristinopista. Yhtä satunnaista on se voitto, joka on tullut kielien osaksi historiallisten tutkimusten kautta, eikä tämä voitto kokonaisuudessaan ole suurenarvoinen, kun kielitieteen ei vielä ole onnistunut edes historian palkkalaisena päästä parempaan asemaan ja näyttää, mitä se sellaisenakin etenkin muinaishistorian hyväksi kykenisi aikaansaamaan. Mutta onpa aika lopettaa nämä kielimietteet, vai miksi heitä tahtoisi sanoa, jotka myös varsin hyvin olisivat voineet jäädä mainitsematta, sillä onhan maailma kuitenkin täpösen täynnä kielentutkijoita, kuten jokainen tietää, ja nämä ovat milloin tahansa valmiit kirjoittamaan pitkiä tutkimuksia kaikennäköisistä seikoista, kuten esim. siitä, onko Tacitus tai Sallustius kirjoittanut ac vai atque, cum vai quum j.n.e. joissakin lauseissaan. Ei siis sanaakaan siitä enempää, vaan onpa aikomukseni suosiollisen lukijan seurassa, jos hän muuten tahtoo yhtyä minuun, alkaa uusi retkeily Kannanlahdesta Vienanmeren rannalla olevaan Kemin kaupunkiin.
Keli on vielä jotenkin hyvä, tie sitäpaitsi ei ole 300:a virstaa pitempi, minkä vuoksi toivon, etten liian kauan viivy matkalla, vaikka tosin ei voi siellä täällä välttää muutaman tunnin viipymistä. Aluksi täytyykin viivähtää itse Kannanlahdessa, joka on 40-taloinen kurja kauppala (volost), Nivajoen oikealla rannalla sekä jotenkin lähellä muutamia melkoisia vuoriylänköjä; näitä muuan karjalainen sanoi Ristivaaraksi, Rautavaaraksi, Volosnavaaraksi ja Selednavaaraksi. Olipa tshinovnikkakin (virkamies) seudulla, nimittäin stanovoi, jonka tehtäviä ja vaikutusalaa en kuitenkaan niin tarkoin tunne, jos hänellä muuten liekkään muuta tehtävää kuin se, että on sijoitettu tälle paikkakunnalle ja kestitsee matkustajia. Schmidtin venäläis-saksalaisesta sanakirjasta olen hakenut stanovoi sanan merkitystä, mutta en ole löytänyt mitään sellaista, joka sopisi virkamieheen, joten en tiedä muuta kuin että sana johtuu verbistä stanovitj, joka merkitsee asettaa, sijoittaa. Kuitenkin muistelen jossakin kuulleeni, että hänen tehtäviinsä myös kuuluu seudun vapaana pitäminen kielletystä (tullaamattomasta) tavarasta. Itsellä hänellä ei ainakaan ollut luonaan sellaista, jota vähintäkään olisi voinut epäillä kielletyksi, sillä paitsi teetä ja ruokaa kuului hyväntahtoiseen ja runsaaseen kestitykseen oikea venäläinen vodka [viina], jota suuremman varmuuden vuoksi myytiin ja ostettiin tarkasti suljetuissa pulloissa säilytettynä. Paitsi häntä — joka näytti sangen säännölliseltä ja hyväntahtoiselta mieheltä — oli seudulla vielä postintarkastaja eli smotriteli sekä pappi, joita meillä ei kuitenkaan ollut kunnia nähdä.
Ennen muinoin Kannanlahti lienee ollut huomattava paikka; ja suoraan vastapäätä ojan toisella puolella olevalla niemellä sanottiin ennen olleen kolmikirkkoinen luostari. Sen olivat sodan aikana njemtsit (karjalaiset vai norjalaiset?) hävittäneet, minkä tähden siellä nyt ei nähnyt muuta kuin kirkon ja ani harvoja huononpuoleisia taloja. Lisäksi puhutaan vanhassa karjalaisessa runossa Kannanlahden (paikan karjalainen nimi) tytöistä, jotka muutamat nuoret miehet olivat vähällä ryöstää ja myydä Vienassa (Arkangelissa); tästä saattaa myös olettaa että tällä seudulla ennen muinoin vallitsivat paremmat olot, sillä en luule, että nykyisistä Kannanlahden tytöistä saisi suuria voittoja, möipä heidät sitten Vienaan tai minne muualle tahansa.
Kannanlahdessa meidän oli pakko jättää pulkkamme, joilla koko talven olimme matkustaneet Lapissa. Samoin kuin eroaa uskollisesta ystävästään, jota kenties ei koskaan enää näe jälleen, erosin oivallisesta pulkastani, jossa ei ollut mitään muuta vikaa kuin se, joka meihin kaikkiin kerran tulee, nimittäin, että kerran vanhenemme ja heikonnumme. Syntyisin se oli Sodankylän pitäjän Kittilän seurakunnasta; siellä se oli aikoinaan tehty valitusta koivusta; jalkojen suojaksi oli siihen laitettu erityinen kate eli kuomi samasta puulajista ja päällystetty hylkeen nahalla. Talollinen Korvanen Sodankylässä oli nuorempana ostanut sen rakkaalle vaimolleen, joka monet vuodet oli jouluna ja pääsiäisenä sillä kulkenut Sodankylän kirkolle. Pyytämällä pyydettyäni Korvanen myi minulle tämän pulkan kuudesta pankkoruplasta, vaikka hänen vaimonsa olikin suuresti kauppaa vastaan. Varmasti ja vahingoittumatta tuo pulkka oli talven kuluessa seurannut minua ensin 18 peninkulmaa Inariin, sitten 16 peninkulmaa Karasjoelle Norjan-Lappiin, sitten samaa tietä takaisin Inariin, Inarista 9 peninkulmaa Paatsjoenniskaan, sieltä edelleen 10 peninkulmaa Syngel-lappalaisten luo, sitten 15 peninkulmaa Kuolaan ja täältä kolmattakymmentä peninkulmaa Kannanlahteen. On kyllä totta, että se alamäissä joskus kiiruhti liiaksi, niin että minun oli vaikea pysyä mukana, mutta eipä se koskaan kokonaan minua hylännyt, vaikka hetkeksi jättikin jäljelle. Loivemmissa mäissä se ei sitä tehnyt, vielä vähemmin tasaisella maalla.