— Viron- ja Liivinmaan talonpoikien tila on kaikkea muuta kuin kadehdittava. Kun maatilanomistajat tuskin tietävät, miten saavat menemään monen sadan tuhannen ruplan suuruiset vuositulonsa, talonpojat eivät useinkaan tiedä, mitä huomispäivänä saavat syödäksensä. Talonpoikien tila on ja sen täytyy pysyä sellaisena, niin kauan kuin ainoastaan aatelisilla on omistusoikeus maahan, kuten täällä on laita. Talonpojat ovat nyt kokonaan samassa asemassa kuin meidän herrastalojen ja muut torpparit monin paikoin. Jos viljelevät maatansa huolellisemmin tai muuten parantavat oloansa, saavat siitä palkaksensa sen, että ulosteot korotetaan, tai että heidät häädetään, jos eivät suostu niitä maksamaan. Ihmetellään, että he ovat niin velttoja ja välinpitämättömiä, etteivät istuta hedelmäpuutarhoja y.m., mutta ketä varten he niitä istuttaisivat, sillä eivät edes saata toistella lausetta: "Insere, Daphni, pyros, carpent tua poma nepotes" [= Istuta, Daphnis, hedelmäpuita, kyllä poikasi pojat saavat niistä hedelmät.] Lisäksi ihmetellään, että he ovat huolimattomia, juopottelevia ja väitetään, että he nykyisissäkin oloissa aivan hyvin voisivat elää paremmin, asua siistimmin y.m.; sitä varten kyhätään lentokirjasia, joiden muka pitäisi aikaansaada kaikki, mutta jotka itse teossa eivät aikaansaa mitään, sillä niin kauan kuin juuri sairastaa, puu pysyy huonona, vaikka sitä kuinka paljon tahansa laastaroisi. Äsken luin sanomista, että Unkarin säädyt vihdoinkin ovat myöntäneet talonpojille maanomistusoikeuden. Kun Liivinmaan aatelisto tänä vuonna oli kokoontunut maapäiville, nostettiin samanlaisesta kysymys, mutta vastapuolue, joka vaati, että olot jäisivät entiselleen, voitti. Kuitenkin aatelittomat henkilöt, joilla on hovineuvoksen arvo tai ylempikin, saattavat ostaa itselleen maata [käsikirjoituksessa on lause "köpa sig råd", pitänee kai olla "köpa sig jord">[, minkä vuoksi hallituksen — joka ei ajan pitkään kernaasti voi nähdä, että talonpojat jäävät olemaan niin sorretussa tilassa — ellei se enää voi menetellä kuten Kaarle XI puolitoista vuosisataa sitten — luultavasti täytyy korottaa jokainen talonpoika hovineuvoksen arvoon. Kaikeksi onneksi on minulla kielentutkimuksissani ollut niin paljo työtä, ettei minulla ole ollut oikein aikaa tarpeeksi suuttua siitä sortotilasta, jossa herrat pitävät talonpoikiaan, sillä muuten olisin kait aikoja sitten pelkästä närkästyksestä tullut kipeäksi, ellen olisi pannut pillejäni pussiin, kuten siinä tapauksessa olisi ollut viisainta, ja heti tänne tultuani palannut Suomeen. Niiden orjuutta kärsivien venäläisten talonpoikien tila, joihin olen tutustunut, on kuitenkin verrattomasti parempi kuin täkäläisten talonpoikien. Kaikkialla heillä tapaa suurempaa varallisuutta, ja heidän asuntonsakkin ovat paremmat kuin näiden, joilla tuvissaan ei edes ole puulattiata, mikä pysyvissä olinpaikoissa asuvilla lappalaisillakin on. Lasi-ikkunoita ei yleensä näe, tai jos ihmeeksi jollakin talonpojalla sellainen on, niin se on mitättömän pikkunen.
8.
Lehtori Zittingille.
(Konsepti; alk. suomeksi.)
[Sulkujen ( ) väliset sanat ovat käsikirj:ssa riville, puolisulkujen { } väliset rivin yläpuolelle kirjoitettuina, riviltä pois pyyhkimättä. Pyyhkimällä tehtyjä sanain y.m. muutoksia ei ole katsottu tarpeelliseksi osottain]
[Tartto, marraskuun alkupäivinä 1844.]
Veljellinen Ystäväni!
Tänäpäivänä on minulla ollut {vähän} (melkein) liiaksikin ilonainetta. Ensiste luin Tartun (eli Dorpatin) avisissa Saiman yhdistyksestä Wiipurin meren kanssa, sen jo tulleen Keisarilta päätetyksi, ja muutaman tunnin perästä sain syyskuun 12:tena päivänä kirjoitetun kirjasi, joka näihin asti oli {elellyt} (maannut) Tallinnassa (eli Räävelissä) ja kylläpä {elelisi} (makaisi) vieläkin, ellei Pastor Aejmelaeus olisi {tavannut postitalossa ja kovaa kyytiä sille tänne antanut} (sitä postista ottanut ja tänne lähettänyt). Sama Aejmelaeus kirjoittaa minun vielä alulla joulukuuta voivan ehkä suoraan Tallinasta Helsinkiin päästä, joka sanoma on se kolmas mieltä ilahuttava asia ja ynnä niiden toisten kanssa kyllä olisi ansainnut lasin totia suuhunsa, jos olisi ketä toista, jonka seurassa totitseminen luonnistuisi. Mutta toverin puutteessa pitää toisenki totitta jäädä, itsenikin ilman olla. Kuitenkin ko'in palkita tämän vahinkoni sillä tavalla, että kahvimajassa join kaksi kuppoista kahvia tänäpänä puolisen päälle, kuin muut päivät olen yhdellä tyydyttäny. Kuopioon tultuani kyllä palkitsen vielä lopunkin. Päästön kanssa suoraan Tallinnasta meren poikki olkoon kuinka taliansa, niin kuitenkin täytyy vielä monta viikkoa siksi odottaakseni. Ehkä taistellen ajan kanssa k. 5:destä aamulla k. 10:neen illalla — nyt on jo puolen tuntia ylikin 10:nestä — en kuitenkaan näe saavan loppua työstäni, ennenkun alulla joulukuuta, koska ovatkin melkoisia ne sanakokoukset, jotka täällä oleva oppinut seura on uloskirjoittaakseni antanu. Provasti Helleriltä seuralle lähetetty kokous yksinänsä tekee lähes 800 puolen paperiarkin sivua. Siitä olen nyt kirjoittanut kolmannen osan, ja ne toiset vielä kirjoittamat[tomat] toki ovat pienempiä. En kuitenkaan {huolisi} (surisi), vaikka niinkauan tulen viipymään täällä, jos silläkin saisin kaikki toimitetuksi, mitä toivoin ja pitäisi. Mutta enpä taida tällä kerralla saada. Ilman muuta olisin pitänyt käydä Pernossa pastori Rosenplänterin luona, joka 40 vuotta vironkieltä tutkittuansa arvattavasti olisi tainnu monessa asiassa minullenkin hyödyksi olla; mutta Pernoa ja Rosenplänteriä näin myöhään en enää tohdi muistellakaan, vaan lohduttelemme sillä, ettei aika vielä tähän vuoteen loppune.
Sanomasi Saiman entisissä voimissaan olemisesta saatti mieleni varsin iloiseksi. Näytti kesällä Helsingissä ollessani siltä, kun ei olisi Saima raukalla ollut pitkää ikää taattavana. Kuin kuulin olivat monet kalahukset huolettomuudesta kotimaan asioissa suututtaneet {ylempiäkin, niin että välissä jo oli puheeksi tullut kieltää Saiman Kuopiota alemmaksi kulkemaan} (semmoisiakin, jotka kerrassaan olisivat tainneet Saimalle veitsen kurkkuun pistää). Kuin nyt kuulen, eivät kuitenkaan suuresta kärsivällisyydestänsä ole sitä tehneet.
Mitä likemmäksi takasinlähtö aikani lähestyy, sitä enemmin rupean myös itsekin pois ikävöitsemään ja työtäni loppuun kiirehtimään. Jos ennen ei, niin kuitenkin nyt, näen että aika ainakin on lyhytläntinnen ja että vuorokaudella pitäisi olla vähimmäksi 30 tiimaa, kaikki kullakin päivällä toimeen saadakseni, mitä aamulla alkain toivon. Kuin moni kuitenkin lienee hyvillään niiden 24:n kanssa, kun sillä on, niin pitäneehän olla samoti minunki.