Kunkin mitan täytteistä sanomma pitkää eli pitkäveroista tavutta iskuksi, lyhyttä eli lyhyitä, jos niitä on usiampia, laskuksi. Murteeksi taas sanomma sanan jakaumista kahteen mittaan korotetulla tavuella laskuun, korottomalla iskuun, ja taitteeksi semmoista sanan jakaumista, että korollinen tulee iskuun, koroton laskuun. Taitetuita sanoja tavataan jaksoissa:

En — tieä, — itse'- — känä.
Mä — pääni — vaipu- — esssa.
Vaan — raahti- — sinko — mennä.
Mä — ystä- — vistä — ni, j.n.e.,

joissa sanat itse'känä, vaipuessa, raahtisinko, ystävistäni ovat taitetut. Murretuita sanoja taas löytään jaksoissa:

Ku- — vasti- — messa- — si.
Si- — täi' pi- — mitti- — vät
Se — myös ly- — hyt i- — ältä- hän.
Mi- — tä a- — jatte- — lenkin.
I- — kävi- — ä i- — loni.
Ne — tyhji- — ä ku- — vaami- — a.
Jo — lähti — pois pa- — kene- — maan.
Jo- — en la- — helle — laski- — hen.
Laivo- — a lä- — hette- — lee.
Vielä- — kin nä- — kisin — laivan.
Vaali — a va- — pise- — vainen — koitti.
Ei le- — poa — vaan le- — votto- — muutta.
Lausui — vasta — ten va- — litta- — jalle
Talo- — ni ta- — vara- — ni ja — maani, j.n.e.

Näissä ovat sanat: kuvastimettasi, pakenemaan, lyhyt, iältähän, sitäi, pimittivät, ajattelenkin, kuvaamia j.n.e. murretut runolaulussa yleensä tavattavan murteen jälkeen. Semmoista murrosta runolaulu pitääkin kauniimpana rakento-omaisuutenansa, ei kuitenkaan sillä tavoin ymmärtäen, että jokaisessa jaksossa pitäisi murros löytymän, vaan niin, että murretuita jaksoja tavataan vaihtelemalla taitettuin eli muuten murrotonten kanssa. Emmekä epäile murroksen samalla tavalla viljeltynä kaunistavan kaikkea suomalaista laulantaa, kun vaan korvamme kerran ruotsalaisuudesta vapaina ennättivät tottua suomen luontaiseen laulusuloon. Ruotsin laulussa murrosta ei lajinkaan tavata, aika harvoin taitostakin; siitä eikö tulle, että suomeakin nykyisempiin lauluin kirjoittajat ovat murrosta välttäneet, ja ikäskun virhenä pitäneet.

Suomen runolaulussa alkaa tavallisesti kaksi sanaa kussakin jaksossa yhdellä äänikkeellä, eli yhdellä kerakkeella ja äänikkeellä, jota sen omaisuutta nimitämmä alkuvasteeksi. Voisi myös alkuvasteeksi lukea senkin, kun kahdella sanalla jaksossa on eriäänikkeensä joko sanan alussa, eli niin, että alkavat yhdellä ja samalla kerakkeella, vaan sitä seuraava äänike on kummassakin erilainen. Edellistä lajia, jota vaan varsinaiseksi alkuvasteeksi sanoisimmakin, tavataan jaksoissa:

Viepi kullan vierahille,
Teille tietämättömille.
Ristikkäistä vasten vaipununna,
Rinta riutununna.

jälkimJistä alkuvastetta on seuraavissa jaksoissa:

Siipi kun suhauttaisi,
Ehkä kulta katsahtaisi.
Tuuli taas puhaltelee,
Laivoa lähettelee.

Mitä enemmin yhtä sukua ne eriäänikkeet tässä jälkimmäisessä alkuvasteessa ovat, sitä likemmä tulevat varsinaista alkuvastetta, jonka tähden jos toisessa on o, toisessa a eli u — yhdessä ö, toisessa ä eli y — yhdessä e, toisessa ä eli ö — yhdessä i, toisessa e eli y äänikkeenä, niitä suuresti ei varsinaisesta alkuvasteesta eroita, esimerkiksi: