Taas tuossa toinen taivahan.
Jo lähti pois pakenemaan.
Sitte ennen iltoa
Taas kotihin kulkea.
Jo oli lintuset levolla
Väsynehet veisustaan.
Ainoastansa silloin tulee alkuvaste laulua kaunistamaan, koska se ikäskun itsestänsä syntyy, jolla tavalla se luontaisilla runoniekoilla syntyykin, sillä tietämättä koko alkuvasteesta, mitä onkaan, käyttävät sitä kuitenkin runoissansa, eivätkä taida siitä sen parempata selitystä antaa, kun sanain sillä lailla vetävän yhden toistansa. Mutta missä semmoista sananvetoa ei ole, siinä jääpi myös alkuvaste viljelemättä, jonka tähden parahimmissakin runoissa monta alkuvasteetonta jaksoa lomittain tavataan. Missä sen noudattaminen tulisi vähänkään esteeksi lauseen luontaisuudelle, siinä on parempi heittää koko alkuvaste sillensä, kun ei olekaan alkuvaste laadustansa esteeksi, vaan myötäisyydeksi lauseelle. Siitä syystä näissäkin suomentamissa kyllä tavataan alkuvasteettomia jaksoja — ja epäilemättäkin on mitteen ja murteen tarkka vaarin-otto suuremmasta arvosta laulun soinnulle, kun alkuvaste.
Välistä tulee sanan loppu-äänike ikaskun hupenemaan seuraavan sanan alku-äänikkeeseen. Semmoinen huvento, runolaululle omainen, ei liene muussakaan laulussa vierottava, vaikkei se kyllä olekaan niin välttämättömästi tarpeellinen suomalaisessa laulannossa, vaan kreikalaisen laulun tapaan sattumoihin heitettävä. Ainoastansa äänikkeet a, ä, i taitavat sillä lailla huveta, vaan muut äänikkeet pysyvät hupenematta. Siitä syystä saatamme runolaulun tapaan hyvästi kirjoittaa mainittuin ääniketten hupenemalla:
Jonk' on antanut.
Pesäsi kyll' on pieni.
Tok' onni ihmisen.
Hän viel' isostelee.
On monta, joill' on aitat,
Last' ei kätkyessä säästä.
Siell' ei meitä milloinkaan.
Kert' oli hänellä käet punaiset, j.n.e.
Mutta myös ääniketten hupenematta voipi kirjoittaa:
Syämeni on täynnä.
Unettomia yöni.
Mitä ajattelenkin.
Ikäviä iloni
Jos kuin ylkä itkenee.
Siinä itki illan neitokainen.
Ennättävä ehkä ennemminkin
Orihinsa aioista ylitse, j.n.e.
Myös tapahtuu äänikkeen huvento tavallisimmasti semmoisissa sanoissa, jotka täysinäisinä olivat kaksitavuisia (e.m. koska, sillä, mieli), harvemmin neli-, kuusi- ja muissa paritavuisissa (näkemättä, ajateltavaksi j.n.e.). Kolmi-, viisi- j.n.e. -tavuisissa sanoissa, niinkun myös ylehensä semmoisissa, joissa se huvettava äänike seuraa korotonta tavutta (alusta, äänellisesti, sanelemattansa), lienee huvento tuskin suattavakaan, eikä koskaan, olkaan sana kuin monitavuinen tahansa, silloin koska loppuäänikettä seuraa puoli-ho...', joko kirjoitettuna eli ilman (yhä', löyä', etsi', ylistä', ulomma').
II. Joutsen.
Perustuslaulu Runebergiltä alkaa sanoilla: från molnens purpurstänkta rand. Mitet on sama kun edellisessä, jonka mukaan sanat laulaissa jakauvat seuraavihin mittoihinsa:
Vä- — hänpä — tuosta — kuinka — ma
I- — käni — määrän — sain.