Vihdoin kertoo hyvämuistinen Lydia Kihlmanista uskonnon opettajana tyttökoulussa: "Nyt tiedetään, että hän oli Suomen etevin uskonnonopettaja; niin jo silloinkin. Raamatun historiaa opettaessaan hän muutamilla sanoilla, pienellä piirteellä toi kertomuksen ytimen päivän valoon, niin että oppilas hämmästyen ihmetteli, miksei itse ollut tuota ennen huomannut. Varsinaisilla uskonopin tunneilla ei meillä ollut muuta oppikirjaa kuin raamattu, jota saimme oppia tuntemaan ja rakastamaan. Saimme neljä, viisi raamatunlausetta kerrallaan ulkoa luettavaksi, ja näihin perustuen Kihlman lyhyesti selitti meille uskonopin pääpiirteet ja teroitti muistiimme joitakin tärkeimpiä määritelmiä. Joka tahtoi, sai tunnin ajalla kirjoittaa muistiin minkä ennätti; opetus ei sen vuoksi keskeytynyt. Minä tahdoin, ja kirjoitin vähitellen raamattuni kannet ja tyhjät kansilehdet täyteen. Olen sittemmin, itse uskonnonopettajana ollen, ihmeekseni huomannut, että muistiinpanoni monessa kohden ovat melkein sanasta sanaan yhtäpitävät usean J. T. Beckin 'Leitfaden der Glaubenslehre' nimisessä kirjassa esitetyn määritelmän kanssa. — Tämähän on todistus Kihlmanin erinomaisesta opettajakyvystä, että hän osasi tehdä Beckin syvämieliset mietteet niin selviksi meille tyttösille, että pystyimme panemaan niitä paperillekin." — Että Kihlman alusta alkaen ja sitten yhä edelleen uskonnonopetuksessa seurasi mainittua Beckin teosta, sen todistaa jälkeenjääneiden paperien joukossa oleva vihkonen, jonka irtonaisilla lehdillä hän on lyhyesti ja vapaasti mutta sentään täydellisesti kirjoittanut yhteenvedon siitä. Lehdissä huomaa vuosikymmenien käyttämisen jälkiä.

Päättääksemme tämän kuvauksen Kihlmanin ensi ajoista Pietarsaaresta, lisättäköön vielä, että hänen kasvattava huolenpitonsa tytöistä, jotka asuivat hänen kodissaan, aina oli valveilla. Samoin kuin hartaushetket olivat jatkona uskonnonopetukseen koulussa hän aterioidessa ja kävelyillä kauniina kevätaamuina taikka ensimäisellä jäällä syksyllä sekä Kruununkylänmatkoilla pääsiäis- ja helluntaijuhlina aina koetti rikastuttaa heidän tietovarastoaan ja kehittää heidän huomiokykyään. — Että Kihlman oli niin sanoaksemme synnynnäinen opettaja tuli siis ilmi jo tällä varhaisella kehityskaudella.

Tämä kuvaus Pietarsaaren elämästä ulottuu osaksi v:een 1858, osaksi vielä edemmäskin. Kumminkin on tässä v:lta 1856 taikka tarkemmin sanoen siltä syyslukukaudelta, jona Kihlman palasi toiselta ulkomaanmatkaltaan, lisättävä, että hänessä silloin kypsyi ajatus mennä uusiin naimisiin. Yksinäinen elämä oli näet alkanut häntä painaa — sillä eihän pikku tyttöjen tuottama huvi estänyt kaipaamasta tasa-arvoista seuratoveria — jota paitsi hän ymmärsi, että 11:llä oleva Hanna yhä enemmän tarvitsi äidillisen silmän ja käden johtoa. Oman tyttönsä kasvatuksesta Kihlman näet erityisesti huolehti, niinkuin eräs muistiinpano tältä ajalta osoittaa. Hän mainitsee siinä, että Hannalla oli tapana tulla hänen huoneeseensa selailemaan kirjoja, ja aina kun löysi niistä jonkun kuvan, hän pyysi isää kertomaan siitä. Huomattuaan kuinka kertomuksen pienimmätkin piirteet painuivat lapsen mieleen hän arveli, eikö hän ehkä voisi kertomalla opettaa hänelle kalliimpia uskonnollisia totuuksiakin, ja niin hän alkoi tarkasti mutta sittenkin laajemmin kuin uudessa testamentissa kertoa Jesuksen kuolemasta, hautaanpanosta, ylösnousemisesta, ja oli iloinen siitä tarkkaavaisuudesta, jolla Hanna kuunteli. Toisella kerralla isä kertoi Tuomo sedän surullisen tarinan (Harriet Beecher-Stowen maailmankuulu romaani oli ilmestynyt ruotsinnettuna 1853), ja se liikutti Hannaa niin, että hän itkien painoi päänsä isän rintaa vasten, kunnes hetken perästä lausui: "jos se paha herra olisi täällä (joka ruoski Tuomon kuoliaaksi), niin minä löisin häntä!" Nyt oli isällä suuri vaiva tyynnyttäessä tyttönsä kuohuvia tunteita. Muistiinpano päättyy tunnustukseen, että hän tahtoisi syvästi istuttaa lapseensa siveellisyyttä ja jumalanpelkoa, mutta oli huolissaan siitä, ettei oikein tiennyt kuinka oli menetteleminen, sillä hän oli huomannut, että alituiset kehoitukset voivat viedä aivan vastakkaiseen tulokseen. — Ei ole ihme, että tällaiset mietteet veivät yllä mainittuun päätökseen etsiä itselleen uusi elämäntoveri, johon äiti ja muut läheiset jo aikoja olivat häntä kehoittaneet.

Päättäen Essenin kirjeestä (17/12 1856) oli Kihlman hänelle salaisuutena ilmaissut päättäneensä mennä naimisiin, mutta siitä, ketä hän kosisi, oli hän vielä niin epävarma, että hän arveli mahdolliseksi, että valinta-aika tulisi kestämään 6 vuotta niinkuin hänen tähänastinen leskenäolonsa! Essenistä oli tämä hupainen "eriskummaisuus".

* * * * *

Koko alkuvuodella 1857 Kihlman jokapäiväisten toimiensa ohella lienee enemmän kuin muuta miettinyt juuri mainitun päätöksen toimeenpanoa. Keväällä hän kirjoitti yksinäisestä elämästään m.m. lehtori Fabritiukselle, ja seuraava ote vastauksesta — kaiku hänen kirjeestään — ilmaisee, mihin äänilajiin hän siitä puhui. "Minun täytyy tunnustaa, että Sinä ja Sinun lohduton erakkoelämäsi usein on ollut keskustelunaineena minun ja vaimoni välillä, ja että me vilpittömällä osanotolla kirjeestäsi näimme, kuinka Sinä kaipaat sitä elämäniloa, jota tunteellinen sydämesi niin hyvin ansaitsee. — — — Kenties löytäisit Sinä parannusta sairaalle sydämellesi juuri Viipurissa, jossa kieltämättä naisen kasvatus on paljon korkeammalla kuin missään muussa kaupungissa meillä, sillä [täällä] häntä kasvatetaan enemmän perhe-elämää kuin maailmaa varten."

Alkukesällä Kihlman oleskeli pari viikkoa Ylihärmässä. Vapaina hetkinä näyttää hän ruotsintaneen Beckin saarnoja, joiden julkaisemista hän yhä ajatteli. Runomuotoiset otteet, jotka hän tapasi saksalaisessa alkutekstissä, lähetti hän L. Stenbäckille käännettäväksi. Sen todistaa tämän kirje 26 p:ltä heinäk. Palauttaessaan käännetyt säkeet Stenbäck lausuu: "Ilahduttavaa on saada joitakuita Beckin saarnoja ruotsinkielelle; ne ovat olleet rakkainta sitä lajia luettavaani, enkä minä mistään saarnakokoelmasta ole saanut niin paljon hyvää." Heinäkuun 9 p:nä lähti Kihlman ratkaisevalle matkalle. Keuruulle asti saattoivat häntä Essen ja Hanna, ja jälkimäisen olisi hän mielellään edelleenkin pitänyt seuranaan, mutta lapsen itsekkäisyydellä tämä sanoi, että hänellä olisi hauskempi jäädä Lehtiniemeen [Bergrothin perheeseen]. Matkan ensimäinen päämäärä oli — Viipuri — ei minkään liiketehtävän vaan kaikesta päättäen Fabritiuksen kirjeen johdosta. Kihlman tahtoi katsoa, voisiko hän ehkä siellä löytää elämäntoverin. Kulkien melkein samoja teitä kuin edellisenä kesänä, mutta poikkeamatta mihinkään tien varrella, hän saapui perille 15 p:nä ja jäi kahdeksi viikoksi Fabritiuksen luo, missä hän viimeksi oli niin hyvin viihtynyt. Mitä täällä yritettiin Kihlmanin onneksi on tuntematonta; Essenille hän luultavasti kaikki kertoi, mutta säilyneistä kirjeistä näkyy vain, että "näköalat olivat pimeitä". Äidilleen, joka ei tiennyt mitään matkan tarkoituksesta, poika kirjoitti: "Täältä [s.o. Fabritiuksen perheestä] erosin vähemmillä harhaluuloilla (illusioner), mutta muuttumattomalla kunnioituksella. Talon emäntä saavutti erinomaisen luottamukseni. Semmoinen tulee kuvitelmani mukaan naisen olla: mitä hellin ja ymmärtäväisin äiti ja puoliso. — — — Usein muistin koulutyttöjäni ja toivoin, että he saisivat nauttia niin sivistyneen naisen johtoa." — Tästä huomaa, että Kihlman vähän alakuloisena lähti Viipurista, mutta varmaan erehtyisimme, jos luulisimme sen johtuneen pettyneistä toiveista. Jos elämänkertojalla on oikeus arvata kuvattavansa salattujakin tunteita, niin sanoisimme, että käynti Fabritiuksella oikeammin on käsitettävä viimeiseksi uhriksi unohtumattoman Angelikavainajan muistolle. Toukokuulla oli rouva Fabritius saanut tyttölapsen, jolle annettiin nimi Angelika Irene ja jonka kummiksi Kihlman oli kutsuttu, vaikka hän oli estetty ristiäisiin saapumasta. Lapsen edellisen nimen olivat vanhemmat varmaan valinneet osoittaakseen ystävyyttään Kihlmania kohtaan ja samalla kunnioitusta hänen ensimäisen vaimonsa muistolle. Näin ollen piili menevän alakuloisuudessa sitä tunnelmaa, joka seuraa hyvästijättöä kadonneelle onnelle.

Lähdettyään heinäkuun viimeisenä Viipurista Kihlman elokuun 2 p:nä höyrylaivalla saapui Turkuun, jossa sai asunnon lehtori Renvallin luona. Nyt oli hänellä mielessä Hilda Forssell, keskimäinen niistä kolmesta sisaruksesta, joiden kanssa hän Turunaikanaan oli seurustellut, ja kun ottaa huomioon mitä nykyään tiedetään heidän suhteestaan, ei voi olla ihmettelemättä, miten Kihlman niin kauan epäili, kenen puoleen hänen oli kääntyminen. Siinä jos missään tulee hänen hidas, mietiskelevä luonteenlaatunsa näkyviin. Sisarista oli Hilda ei ainoastaan lahjakkain, vaan myöskin henkisesti kehittynein ja tiettävästi ainoa vakavasti uskonnollinen. Olematta mikään loistava kaunotar, niinkuin hänen äitinsä nuorena kuuluu olleen, oli hän kuitenkin ulkonäöltään viehättävä, kasvonpiirteet säännölliset, sielukkaat. Luonteeltaan hän oli enemmän yhtäläinen kuin vastakkainen Kihlmanille. Hänkin oli tyynesti, älykkäästi miettivä, joskin naisen luonnon mukaan hieman haaveksivaisuuteen taipuva, hänkin osasi hillitä tunteensa, mutta myöskin tarpeen tullen osoittaa suurta tarmoa. Nämä tämän vakavan tytön ominaisuudet lienevät syynä siihen, että kaikki sukulaiset, ystävät ja tuttavat, jotka tunsivat sekä hänet että Kihlmanin, tavattomalla yksimielisyydellä iloitsivat heidän liitostaan: he olivat muka niin "sopivat" toisilleen. — Ensi kerran Hilda Forssell näki Kihlmanin taikka ainakin kuuli hänen saarnaavan eräänä rukouspäivänä toukokuulla 1854 Turun tuomiokirkossa. Silloin oli hänen esiintymisensä ja olentonsa tehnyt kuulijain joukkoon kätkettyyn tyttöön syvän vaikutuksen, joka, kun Kihlman alkoi useammin käydä perheessä, muuttui rakkaudeksi. Kuitenkin hän visusti kätki salaisuutensa muilta, koettaen koko sielunsa voimalla tukehduttaa vaarallista tunnetta. Kihlman taasen oli saanut ensimäisen vaikutelman Hilda Forssellista, kun Ingman 1853 palattuaan kylpyparannuksilta Turussa oli (arvatenkin kiittävin sanoin) puhunut hänestä. Sittemmin seurustellessaan perheessä hän aivan luonnollisesti enimmin kiintyi Hildaan, jopa niin että ajatteli kosinnan mahdollisuutta, mutta siihen asia pitkäksi aikaa jäi. Ensimäisen rakkauden aika oli häneltä jo mennyt — oliko se kunnioitus, oliko se sydämensuosio, jonka tyttö oli hänessä herättänyt, oliko se sitä oikeaa rakkautta, jolle elämänonni oli perustettavissa, sitä hän niin kauan itseltään kyseli. Hän oli näet kehittynyt kauas siltä herännäisten kannalta, joka katsoi "maallista rakkautta" tarpeettomaksi, jopa hyljättäväksi aviota perustettaessa. Kesällä 1855, kun Forssellin perhe oli muuttanut Kemiöön (paikan nimi oli Nordanå), Kihlman ja Hilda vaihtoivat kirjeitäkin, mutta niissä käsiteltiin vain uskonnollisia kysymyksiä m.m. Kihlmanin esitelmän johdosta Pipliaseuran vuosijuhlassa. Hän oli näet lähettänyt esitelmänsä tulevalle morsiamelleen luettavaksi.

Myöhemmistä kirjeistä näkyy, että ratkaisu tapahtui Titus Reuterin luona Lofsdalin tilalla Paraisten kauniissa saaristossa. Turusta oli Kihlman siis lähtenyt ei Kemiöön, missä Forssellin perhe nytkin asui, vaan Lofsdaliin ystävänsä Reuterin luo. Että Hilda Forssell oleskeli täällä ei ole ihmeteltävää, sillä rouva Aline Reuter oli hänen läheinen, uskottu ystävänsä [Tämä ystävyys oli jo alkanut 1844, jolloin Hilda Forssell lähetettiin Turkuun, missä hän sai kasvatuksensa setänsä, senaattori Reinh. Forssellin, kustannuksella rouva Salmbergin pensionaatissa.] mutta tiesikö Kihlman lähtiessään sinne, että hän siellä tapaisi hänet, sitä emme voi sanoa. Miten ollakaan, elokuun 17 p:nä illalla he menivät kihloihin. Sen jälkeen Kihlman kävi Kemiössä morsiamensa kodissa, missä sovittiin, että häät vietettäisiin joululomalla.

Koko kihlausajan ylläpidettiin vilkasta kirjeenvaihtoa. Kirjeet ovat säilyssä ja ansaitsisivat suurempaakin huomiota kuin tässä voi niiden osaksi tulla. Jos Kihlman oli tavaton kirjeentekijä, niin oli sitä hänen Hildansakin, eikä sulhanen voinut olla julkilausumatta iloansa siitä, että morsian osasi niin hyvin sanoiksi pukea mitä tunsi ja ajatteli. Vaikka Hilda tunnustaa: "Onneni sielu on yhtymisemme Jumalassa", eivät kuitenkaan uskonnolliset selvittelyt olleet kirjeissä pääasiana, vaan, niin sanoaksemme, valmistus yhteiselämään. He olivat siksi vähän olleet yhdessä, että kummallakin oli paljon sanottavaa itsestään ja oloistaan, jota toisen tuli tietää. Tietenkin suodaan rakkaudellekin sananvuoroa, ja erittäin on Kihlmanista mainittava, että hänen rakkautensa näyttää kasvamistaan kasvaneen: hän "tuntee itsensä viisi vuotta nuoremmaksi ja juoksee portaitansa ylös kuin poika", ja hän istuu puoliyöhön tutun postimestarin luona odottamassa postin tuloa, saadakseen heti morsiamensa kirjeet ja rientääkseen juoksujalassa kotia niitä lukemaan. Joitakuita piirteitä ja kohtia täytyy kuitenkin ottaa näistä kirjeistä. — Paluumatkalla Turusta pysähtyi Kihlman Vaasaan. Eräänä iltapäivänä hän seurasi Levónia veneretkellä Sandvikiin, missä tällä oli kesähuvila. Sieltä hän illalla teki kävelyn uuteen kaupunkiin, "jonka asema on mitä ihanin. Siellä on oikea paratiisi mitä luonnonympäristöön tulee. Siellä rakensin suurimmassa kiireessä meille ilmalinnan ja näin meidät niin onnellisina kuin täällä maan päällä voi olla. Mutta onnemme on Jumalan kädessä. Kuitenkaan en toivoisi miellyttävämpää paikkaa asuakseni kuin Klemetsöön niemi."