Suurta huolta tuotti morsiamelle ajatus, miten hän kykenisi saavuttamaan sijan sulhasen lähimpäin, hänen tyttärensä ja äitinsä sydämissä. Ensimäisiä uutisia, joita Kihlman kertoi, olikin tieto, miten nämä vastaanottivat sanoman hänen kihlauksestaan. Kun hän sopivan valmistuksen jälkeen kysyi Hannalta, mitä tämä pitäisi siitä, jos saisi oman äidin, oli vastaus: "Kyllä minä pitäisin siitä, kun hän vain olisi kiltti ja rehti" (beskedlig och präktig). "Präktig" on sana, selittää kirjoittaja, jota Pietarsaaren koulutytöt käyttävät tarkoittaakseen: hyvyyttä, lempeyttä, kelpoisuutta y.m. Isä sanoi sitte, että äiti todella oli tulossa ja tietenkin oli hän rehti. Siitä Hanna ihastui ja hän vaati isää seikkaperäisesti kuvaamaan tuntematonta äitiä, eikä tyttö siitä lähtien enää muuta ajatellutkaan. Kun hän myöhemmin sai kirjeenkin uudelta äidiltään, oli hän täysin tyytyväinen ja ikävöi vain hänen tuloaan. Joku päivä myöhemmin lähtivät molemmat, isä ja tytär, viemään uutista Kruununkylään. Siellä oli Kihlman ensin illallista syödessä kierrellen kaarrellen kysynyt, mitä äidin mielestä meidän maassamme kunnon emännältä oli vaadittava. Äiti oli luetellut koko joukon hyviä ominaisuuksia ja m.m. sanonut, että hänen tulee osata tehdä sahtia (kaljaa) ja leipoa. Poika väitti vastaan arvellen, että voidaanhan meilläkin, niinkuin esim. Saksassa on tapana, ostaa leipää ja sahtia y.m.; mutta sitä ei äiti myöntänyt, se tulisi liian kalliiksi. Sittemmin Kihlman kysyi, mitä äiti sanoisi, jos hän todella hakisi itselleen puolison, niinkuin äiti usein oli kehottanutkin. "Kyllä sinä tiedät", vastasi äiti, "että se olisi minulle mieluista, mutta sen minä sanon, että hänen, minun miniäni, täytyy osata leipoa." — "Mutta, lausuin minä, jos olisin unohtanut tiedustella morsiameni leipomataitoa, ja jos, olettakaamme pahinta, hän ei osaisi leipoa, mitä sitten? 'Silloin', virkkoi äiti hymyillen, 'silloin täytyisi kai minun ottaa hänet oppiin.' Näiden valmistusten jälkeen annoin hänelle kirjeesi, ja Hanna otti myöskin esiin saamansa kirjeen, ja kun Mummo oli päättämäisillään kirjeesi Hannalle, sanoi hän: 'kyllä hän osaa leipoa' ja siunasi meidän liittoamme." Ehkä merkillisin näistä kirjeistä on eräs (6/11), jossa Kihlman morsiamelleen kuvaa omaa luonnettansa. Siitä teen pitemmän otteen, sillä jollei kuvaus olekaan täysin oikea taikka paremmin sanoen oikein täydellinen ja siis meidän käsityksemme mukaan tyydyttävä, niin on se kuitenkin syvällisen itsensätutkimuksen tulos: — — — "Jos luen jotain suuresta miehestä taikka jotain suuren miehen kirjoittamaa (ja sitä teen mielelläni), niin tunnen itseni niin äärettömän pieneksi. Minä näen ja tunnen mikä on suurta, sydämeni sykkii sitä katsellessa, enkä voi tyytyä keskinkertaiseen, mutta — suuruus — se ei ole tullut eikä koskaan tulle osakseni. Jokaiselle menneelle ajanjaksolle jätän hyvästi syyttäen itseäni siitä, etten ole suorittanut mitään huomattavaa ihmisyyden hyväksi. Toisinaan painaa minua tunto siitä, että olen laiminlyönyt ja menettänyt aikani — — —
"Se suuri vika, joka vaivaa minua ja aina on tielläni, on hitaisuuteni. Se on perintö äidiltäni, joka ei myöskään koskaan saa mitään valmiiksi, ei ainakaan oikeassa ajassa. Samoin on minunkin laitani: suunnitelmia voin tehdä, mutta kun on ryhdyttävä suunnitelman toteuttamiseen, silloin tunnen sisässäni merkillisen hitausvastuksen, ja jos minun onnistuukin voittaa se, niin sorrun kuitenkin tavallisesti myöhemmin vastuksen alle, joka kieltää minua täydentämästä mitä olen alottanut. Kun tähän tulee lisäksi toinen suuri vikani, epäröiminen (obeslutsamhet), jonka luulen perineeni isältäni, niin on toiminnan mahdollisuus murrettu. Mitä voi epäröivältä ja hitaalta odottaa! Mutta kun tiedän, että voisi ja pitäisi tehdä paljon, niin kärsin sitä enemmän itsekseni, mutta varon myöskin seurustelua toisten kanssa, syystä etten voi viedä mukanani sitä iloisuutta, jonka reipas työ tuottaa, enkä tahdo viedä mukanani ikävyyttä.
"Erittäin olen tänä syyslukukautena ollut hyvin tyytymätön itseeni hitaisuuteni vuoksi. Prof. Granfelt on luvannut (sanon sen vain Sinulle) tutkia minua teologiassa ja antaa minulle todistuksen teologiankandidaattiarvolauseella. Olin toivonut voivani tänä syksynä tehdä jotain asian hyväksi, mutta ei mitään, ei rahtuakaan ole tullut tehdyksi ja ainoastaan sentähden että ensin oli suoritettava kaikenlaisia pikku tehtäviä, jotka onnettoman hitaisuuteni vuoksi olivat jääneet kesken.
"Niin, rakas Hilda, on sulhasesi laita. Kumminkaan en ole vielä laannut toivomasta, että minäkin ihmistyn, ja vahvistaakseni toivoani kätkemällä huoleni uskolliseen sydämeesi olen uskaltanut paljastaa Sinulle heikkouteni, vaikka hyvin ymmärrän, että nämä tunnustukset eivät voi Sinua ilahduttaa. On kuitenkin, luullakseni, parempi, että Sinä edeltäkäsin vähän tunnet minua kuin että jälestäpäin teet epämiellyttäviä huomioita.
"Mutta eräs hyväkin puoli täytyy minun esiintuoda: minulla on elävä oikeudentunto, ja siltä puolen olen aina saavutettavissa, jos muuten olisinkin saavuttamaton. Vetoa siihen ja minä taivun! Muistuta minua oikeasta, niin Sinä olet kosketellut kieltä, joka toivoakseni ei koskaan taukoa soimasta sydämessäni. Sentähden kun Sinä kirjeessäsi 25 p:ltä varoittaen lausut: 'Sinun tulee aina muistaa kuinka riippuvainen minä olen Sinusta', ja minä luin nämä minulle osoittamasi sanat, silloin soi se äänekkäästi sisässäni: niin, Sinä uskollinen tyttö, sen olen aina, aina muistava.
"Niin, vieläkin on minulla yksi hyvä puoli: minä pidän ankarasti kiinni totuudesta ja kaikki teeskentely ja valhe on minulle vastenmielistä. Kun siis olen lausunut sanan taikka antanut lupauksen, on minulle omantunnon asia pysyä siinä. Olen sentähden, syystä että tahdon pitää lupaukseni, säästäväinen niiden antamisessa. Mutta luullakseni tulet huomaamaan, että minä, mikäli ihmiselle on mahdollista, tahdon olla sanassani pysyvä." — —
Kuulkaamme nyt mitä morsian vastaa (18/11): "Vai niin, Sinä olet niin epäröivä ja hidas! On kyllä totta, että ihminen on jäävi arvostelemaan itseänsä, eikä minun senvuoksi pitäisi kiinnittää huomiotani todistuksiisi itsestäsi. Mutta on myöskin totta, ettei kukaan ihminen voi tuntea toista niin hyvin kuin rehellinen ja itseään tutkiva saattaa tuntea itseänsä. Luulen senvuoksi, että itsestäsi langettamasi tuomio on oikea ja otan osaa tyytymättömyyteesi niihin vaikeuksiin ja esteihin, joita vastaan Sinun on taisteltava suorittaessasi elämäntyötäsi. Sillä tiedän, että Sinä taistelet näitä vaikeuksia vastaan ja että Sinä toivot vielä 'ihmistyväsi'. Saa nähdä miten minun käy tässä kohden. Sillä Sinun tulee tietää, etten minäkään ole päättäväinen, vaikka melkein luulen olevani vähemmin epäröivä kuin Sinä. Mitä taasen hitaisuuteen tulee, luulen olevani sinun edelläsi. Hitaus on ryöstänyt minulta paljon, sen vuoksi olen laiminlyönyt paljon sekä sisällisessä että ulkonaisessa suhteessa. Toinen meistä ei siis voi jakaa toiselle mitä toiselta puuttuu. Mutta me voimme auttaa toisiamme, me voimme työskennellä toistemme hyväksi, kun me työskentelemme parantaaksemme itseämme.
"Aikomasi tutkinto ilahduttaa sydäntäni: Sinä pääset siten toiminta-alalle, jolle voimasi yksistään ovat uhrattavat ja jolla olet oikeassa työssäsi. Voimasi ovat uhrattavat, yksistään uhrattavat pyhemmälle ja siunauksellisemmalle kuin kielenopetus. Niin olen Sinusta ajatellut ja iloitsen sentähden, että ura yhä enemmän aukenee. Hyvin ymmärrän, että Sinusta on ikävää, että työ siihen suuntaan tänä syksynä on ollut seisahduksissa; mutta tokko sentään hitautesi on syynä siihen? Onhan sinulla ollut muutakin työtä, jota ei ole käynyt laiminlyödä." — Näkyyhän jo näistä otteista, että näillä tulevilla puolisoilla oli edellytyksiä semmoiseen keskinäiseen ymmärtämykseen ja sopusointuun, joka on onnellisen avioelämän välttämätön ehto. Siinä vakaumuksessa Kihlman kirjoittaakin (15/11) tavallista lennokkaammin:
"Terve tultua siis, oi kuningatar, pieneen valtakuntaasi! Hallitse hyveilläsi, ja valtasi on oleva suuri! Hallitse hyveilläsi, ja valtakuntasi on oleva onnellinen, sillä hyveiden ilmassa ihmisen sielu tuntee sitä sanomatonta mielihyvää, joka yksistään ansaitsee onnen nimen.
"Uneksinko, kun puhun onnesta maan päällä, maan, joka on kärsimyksen ja onnettomuuden asunto? Ei, en minä uneksi, sillä minä en puhu onnesta, joka on kärsimystä vailla, vaan onnesta, joka pysyy keskellä kärsimystäkin ja kenties parhaimmin juuri silloin, onnesta hyveessä, onnesta Jumalassa. Onnea meille!" —