Mitä Kihlman lepoaikoina lueskeli siitä ei ole tarkempia tietoja, mutta yhä näkee, että hän oli Beckin opin välittäjä niille, jotka olivat siihen mieltyneet. Kirjeistä näemme, että Nauklér ja Favorin olivat jäljentäneet Kihlmanin kääntämät osat Beckin etiikkaa ja pyysivät saada jatkoa. Varsinkin haluaa sitä Favorin, jonka joulukuulla oli muuttaminen Kuusamosta Inariin; hän lähettää Kihlmanin kautta terveisiä Beckille: "hän on minulle rakas ja kallis". L. Stenbäck puolestaan kysyy vielä kerran, missä Beckin saarnojen käännökset viipyvät? Syynä siihen, etteivät ne ilmestyneet julkisuuteen oli tietenkin Kihlmanin usein mainittu hitaus. Niistä käännöksistä, jotka vielä ovat olemassa hänen jälkeenjääneiden paperiensa joukossa, olisi syntynyt sievonen julkaisu, mutta hänessä ei ollut rahtuakaan sitä antamisintoa, joka on kirjallisen toiminnan perusedellytyksiä. — Muita syvemmin oli Ingman perehtynyt Beckin teologiaan, mikä tuli näkyviin kun hän syyslukukaudella 1860 julkaisi teologiantohtorinarvoa varten väitöskirjansa: "Om det bibliska trosbegreppet och dess historiska utveckling". [Raamatullisesta uskonkäsitteestä ja sen historiallisesta kehityksestä.] Hän kirjoittaa Kihlmanille (14/12): "Väittelytilaisuudessa, joka kesti k:lo 1/2 3:een i.p. suoriuduin jotenkin hyvin: vastaväittäjä (Granfelt) vastusti enimmäkseen dogmaattiselta kannalta, minä vastasin raamatulliseneksegeettisesti — kumpikin pysyi mielipiteessään. Teologiemme vastenmielisyys Beckiä kohtaan on suuri. Hyljätä väitöskirjaani he eivät voi — sen oppineisuusansiot tunnustetaan, mutta sen bengel-beckiläinen eriuskoisuus herättää 'herrojen' ihmettelyä. Schauman ja Lille irvistelivät ja liikahtelivat pilkallisesti joka kerta, kun vastaväittäjä vastusti beckiläisiä mielipiteitä." Seuraavana vuonna Ingman kirjoittaa (28/11 1861): "Beck on minun etevin (förnämsta) inhimillinen opettajani. Voin sanoa, että minä nyt rakastan häntä koko sydämestäni, vaikka en katso ansaitsevani edes hänen oppilaansa nimeä." — Vasta nyt sai siis Kihlman kuulla ystäviltään tunnustuksia, jommoisia hän oli toivonut jo kohta palattuaan ensi kerran Tübingenistä.
* * * * *
Vuoden vaihteella oli kaksi suurta liikeyritystä tekeillä, joihin Kihlman kiinnitti melkoista huomiota. Tammikuulla 1861 oli näet osakkeiden merkintä päättyvä sekä "Maanviljelyspankkiin" (maamme ensimäinen yksityispankki, joka perustavassa kokouksessa helmikuulla sai nykyisen nimensä: Suomen Yhdyspankki) että Tampereen Pellava- ja rautateollisuus oy:öön. Jälkimäiseen osakemerkintään olivat A. Törngren ja G. A. Wasastjerna kehottaneet kansalaisia, ja oli heidän tarkotuksensa yhtiölle luovuttaa omistamansa tehdaslaitokset — Wasastjerna: masuunin, konepajan ja sahan sekä Haverin talon ja rautakaivoksen ja Törngren: pellavakehräämön ja -kutomon Tampereella. [Rautatehtaat olivat vanhemmat, salaneuvos Aug. Ramsayn, vuorimestari G. Idestamin ja laamanni N. J. Idmanin 1842 muodostaman yhtiön perustamat; Wasastjerna osti ne v. 1856 50,000 ruplasta ja uudisti ja laajensi liikettä seuraavina vuosina. Pellavatehtaan perustamiseen ryhtyi ensin Törngren kuitenkin pian yhtyäkseen Wasastjernaan. Tehdasrakennukset valmistuivat 1859. Ks. Elias Lodenius, Tammerfors Linne och Jern-manufaktur Aktie-Bolag 1856-1906, Helsingfors 1908.] Yhtiön kanta-pääoma oli oleva 1,000,000 ruplaa; maanviljelyspankin taasen 1,500,000, joten siis molemmat merkinnät yhteensä tiesivät puolenkolmatta miljoonan ruplan samanaikaista sijoitusta. Kihlmanista oli tämä sen ajan oloihin katsoen merkkitapaus, niinkuin olikin, ja muistiinpanoista näkee, että hän kriitillisesti tarkasti yritysten suunnitelmia. M.m. hän huomauttaa, että Törngren ja Wasastjerna eivät lähemmin selittäneet, miksi he luovuttamastaan omaisuudesta vaativat juuri 736,000 ruplaa, niinkuin kutsumuskirjoituksessa sanottiin. Kumminkin Kihlman merkitsi 80 osaketta Yhdyspankissa ja "pari" osaketta Tampereen pellava- ja rautateollisuus oy:ssä, jonka jälkimäisen toiminnassa ja kehityksessä hänellä tulevaisuudessa oli oleva erittäin tärkeä osa.
* * * * *
Olemme jo ennen huomanneet, että Kihlman ei enää pitänyt valtiollisia kysymyksiä yhdentekevinä kristitylle. V. 1861 saamme siitä entistä merkittävämmän todistuksen eräässä kirjeessä, jossa hän arvostelee 10 p:nä huhtik. annettua julistuskirjaa n.s. Tammikuun valiokunnan kokoonkutsumisesta. Nyt, kun tunnemme tämän asian seikkaperäisen historian, [Ks. Th. Rein, Johan Vilhelm Snellman II, luvut 6 ja 7.] pistää kohta silmään, että Kihlman lähtee siitä väärästä olettamuksesta, että kyseessä oli tahallinen valtiokeikaus. Erehdys oli kuitenkin hyvin luonnollinen ja yleinen, eikä vähennä kansakunnassa nousseen vastustuksen merkitystä, sillä juuri se johti julistuskirjan pikaiseen "selvittämiseen" s.o. muuttamiseen. Kihlmanin kirjeestä on olemassa ainoastaan jäljennös, josta ei näe milloin ja kenelle se on kirjoitettu. Kumminkin on päätettävissä, että se oli osoitettu langolle, maisteri Oskar Forssellille, Helsingissä ja päivätty 26/4 1861. Se seuraa tässä:
"Päivän suuri uutinen: qvasi-valtiopäivät, saa minut jälleen katkaisemaan hiljaisuuden keskenämme.
"Tämä äärettömän tärkeä uutinen on täälläkin täydellisesti käsitetty. Olen puhunut siitä tämän pikku yhteiskunnan ymmärtävimpien kanssa, niiden, joiden mielipide tavallisesti määrää yhteiskunnankin, ja nämä ovat samoin kuin minäkin hämmästyksissä. Tällä ajalla, jolloin kansallistunto Euroopassa on herännyt, kun kansakunnat, joilla ei ole ollut eduskuntalaitosta, ovat taistellen hankkineet itselleen semmoisen, tahdotaan kiertää, väliaikaisesti lakkauttaa meidän perustuslaillinen valtiosäädäntömme ja pyydetään vielä lisäksi, että kansakunta itse antaa tälle keikaukselle vahvistuksensa. Meidän tulee itse osaltamme miinoittaa esi-isiltä peritty valtiosääntömme, joka on tukemme ja toivomme siitä saakka kun meidät yhdistettiin perustuslaittomaan keisarikuntaan ja jonka me suomalaisina kansalaisina olemme valalla vahvistaneet. Korkeampien valtiollisten päämäärien vuoksi, joita emme tunne ja joista meidän ei edes sallita tietää, siis hyvässä uskossa on meidän viattomina lapsina annettava pois kallein omaisuutemme, perustuslakimme. Yhtä viattomasti tulee meidän uskoa tuleviin valtiopäiviin, vaikkeivät olosuhteet enemmän kuin puolen vuosisadan aikana ole myöntäneet semmoisia. Meidän on luottaminen siihen, vaikkei meille suoda tietoa siitä, mitkä nämä olosuhteet ovat, jotka ovat estäneet täyttämästä tätä kansakunnan kauan kytenyttä toivoa, ja mitä mahdollisuuksia on olemassa, että olosuhteet tulevat muuttumaan. Meidän on oltava mukana säätämässä lakeja, jotka kasvavat laittomuuden pohjalla. Meidän tulee myöntyä laittomuuteen, meidän tulee tehdä pahaa, jotta siitä koituisi hyvää. Mitä hyvää? Kenties muutettuja perustuslakeja ad interim s.o. ensimäisiin valtiopäiviin, jotka tulevat kun olosuhteet ovat muuttuneet. Mutta olkoon niin, että paljon hyvääkin saattaisi koitua ehdotettujen valtiopäivien kautta, sillä pahakin voi aiheuttaa hyvää, niin voiko tämä otaksuttu hyvä korvata sitä alennusta, mihin vajoaa kansakunta, samoinkuin yksityinenkin, joka pelkuruudesta taikka välinpitämättömyydestä halveksii ihmisen kalleimpia oikeuksia ja velvollisuuksia. Samalla kun kansakunta vastaanottaa sille pyytämättä heitetyn armolahjan, tunnustaa se itsensä kerjäläiseksi, se on luopunut uskomasta ihmiselliseen ja valtiolliseen oikeuteensa, se antautuu armoille ja saa syyttää itseään, kun sitä kohdellaan armoilla-eläjänä. Seuraus on toisten kansakuntain ylenkatse, oman hallitsijan ylenkatse, oman itsensä ylenkatse. Siinä voitto.
"Tähän suuntaan täällä ajatellaan. Kuitenkin on myöskin olemassa lyhytnäköisiä, jotka tahtovat selittää kaikki parhaimpaan päin ja välittämättä laittomista muodoista kiinnittävät huomionsa siihen hyvään, jonka ehdotettu toimenpide mahdollisesti voisi maalle tuottaa, toivoen, että lainmukaiset valtiopäivät pian seuraisivat. Näiden tunnuslause näyttää olevan: parempi jotain kuin ei mitään. Tämän ajattelutavan löyhyys on ilmeinen.
"Mutta mitä on tekeminen? Koska seisomme laillisuuden pohjalla ei meidän tarvitse kiivastua. Meillä on hyvä asia eikä meidän pidä pilata sitä millään laittomuudella. Ei mikään olisi mieluisampaa niille, jotka eivät suo meille hyvää, kuin että hairahtuisimme menettelemään laittomasti. Mutta lähinnä olemme sitä mieltä, ettei meidän tule komeilla vakaumuksellamme, joskin julkilausumme sen. Luottaen totuuden voimaan toivomme, että tämä julkilausuminen ei ole turha. Mielipide on kehittyvä ja olkoon se kyllin voimakas kuuluakseen Pietariin asti! Jos maassa kerran tullaan toivottuun selvyyteen, niin on Suuriruhtinaskin tietävä, mitä maa ajattelee. Olisiko avonainen adressi taikka lähetyskunta mahdollinen? Tämä menettelytapa olisi rehellinen ja johtaisi kenties siihen, että esitys peruutetaan taikka jonkun verukkeen nojassa jätetään toimeenpanematta. Mutta jollei sitä peruuteta, pitäisi kai jokaisen suomalaisen kansalaisen voida kevään ja kesän kuluessa tulla käsittämään velvollisuutensa olla ottamatta osaa vaaliin. Jollei vaaleja voida kaikkialla välttää, niin pitäisi kai ilman suurempaa vaivaa voida saada valitut, maamme ymmärtäväisimpiä miehiä, oivaltamaan, että heidän tulee joko luopua taikka ensimäisessä istunnossa, joka myöskin olisi oleva viimeinen, selittää, etteivät he voi sekaantua säätyjen oikeuksiin. Pääasia on mielestämme, että oikea käsitys asiasta tulee mahdollisimman yleiseksi. Jos se kerran on olemassa, niin tietää jokainen toimia velvollisuutensa mukaan.
"Osatkoon Suomen kansa antaa arvoa perustuslaillisille oikeuksilleen ja tyynesti, miehekkäästi pitämällä niistä kiinni herättää kunnioitusta asianomaisissa!" —