Samana päivänä kirjoitti Kihlman samasta asiasta myöskin tehtaanisäntä G. A. Wasastjernalle, joka vastauksessaan (Tampere 7/5) kertoi, miten julistuskirja oli vastaanotettu senaatissa sekä kansalaiskokouksesta, jossa hänkin oli ollut saapuvilla, ja adressista, jonka perille saattamisen "selitys" teki tarpeettomaksi. — Forssell, jota silmätauti vaivasi, ei kyennyt vastaamaan ennenkuin syksyllä (10/10), jolloin olot olivat melkoisesti muuttuneet. Hän tunnustaa hyväksyvänsä Snellmanin mielipiteen valiokunnasta ja jatkaa sitten: "Mitä tulee käsitykseeni Snellmanista itsestään ja häneen kohdistetuista kunnottomista hyökkäyksistä, niin tiedät mielipiteeni, kun mainitsen, että minulla oli kunnia olla 'niiden muiden henkilöiden' joukossa, jotka olivat saapuvilla kun hrat T. Renvall, G. Ehrström ja A. Meurman allekirjoittivat tänä päivänä [Finlands] allmänna Tidn:ssä julkaistun kirjelmän Aug. Schaumanille." — [Ks. Rein, m. p. Myöskin A. Meurman kertoo tästä: Muistelmia I s. 184 ss. Snellmanilaisten kokous oli Catanilla ja oli niitä läsnä 17.]

Osoitteena miten kysymys valtiopäivistä oli Kihlmanin mielessä mainittakoon lopuksi, että hän opettajiston jäähyväiskekkereissä toht. G. Cannelinille, joka keväällä 1861 muutti Sääksmäelle kirkkoherraksi, piti siitä lämpimän puheen: Paha haltia oli kauan vainonnut Suomea hallan ja sodan muodossa, jopa oli se "korkeampien valtionetujen" nimisenä estänyt valtiopäivien kokoonkutsumista ja hidastuttanut maan kehitystä; vihdoin oli rakas suuriruhtinaamme kuitenkin ilmoittanut tahtovansa tehdä totta valtiosäännöstämme, ja meillä on syytä luottaa hänen sanoihinsa. Nyt tarvitaan vain kunnon miehiä, jotka osaavat puhua ja vaieta eivätkä välitä ruhtinaan eikä kansan suosiosta: heidän tulee voittaa paha haltia. Eläköön Suomen hyvä haltia!

* * * * *

Kihlmanin kotielämästä on kerrottava, että 11 p:nä helmik. 1861 syntyi pikku Oswaldille veli, joka sai nimen Lorenzo. Tämä tapaus sekä toisten lasten kivuloisuus teki alkuvuoden jotenkin levottomaksi. Kihlman itsekin tunsi semmoista raihnaisuutta, että kysyi asessorilta neuvoa. Fontell kehotti häntä lähtemään Böhmiin, jossa muka Ferdinands Qvellen vesi olisi hänelle otollista; Essen taasen, joka lähti Sundsvalliin kylpemään, pyysi häntä yhtymään seuraansa. Kesä vaikutti kumminkin niin virkistävästi, että matkustaminen ei enää tuntunut välttämättömältä: "Saada kerran jälleen oikein elää hiljaisuudessa itsensä ja perheensä kanssa — silläkin on melkoinen vetovoimansa." Nämä sanat Kihlman kirjoitti Essenille Koivulahden Norrminnestä, jossa hän omansa ja Forssellin perheen kanssa vietti kesänsä. Mikä työ häntä täällä kiinnitti, siitä kohta alempana.

Kohta juhannuksen jälkeen Kihlman kävi Tampereella oppiakseen lähemmin tuntemaan Pellava- ja rautateollisuus oy:n tehtaita. Essenille Kihlman kirjoittaa (13/7): "Tampereen matkasta ainoastaan tämä: Mahdotonta on voida tarkastaa tätä suurenmoista liikettä. Tässä täytyy luottaa perustajien tietoihin, arvostelukykyyn ja rehellisyyteen. Ja näissä kohden tekee Törngren erittäin hyvän vaikutuksen. Hän sanoi yrityksestä: jollei erinomaisia onnettomuuksia tapahdu, voivat osakkeenomistajat toivoakseni odottaa 10 prosenttia. Sen ohella hän puhui suoraan omista kohtaloistaan, erehdyksistään y.m. Mies on hyvin miellyttävä." Valitettavasti ei monta vuotta kulunut ennenkuin kirjoittajan käsitys Törngrenistä oli kokonaan muuttunut. — Kysyen äidiltäänkin, tahtoiko tämäkin ottaa jonkun osakkeen, Kihlman sanoo: "kehräämössä kehrätään niin paljon lankaa kuin viisikymmentätuhatta akkaa voisi aikaansaada."

Tässä yhteydessä mainittakoon vielä Kihlmanin liikemiespuuhista, että hän tänä vuonna Levónin näkymättömänä toverina oli mukana hankkimassa Vaasaan höyrypurren, jonka tehtäväksi tuli toimittaa hinauksia ja välittää liikettä vanhan ja uuden kaupungin välillä. Se maksoi Tukholmassa 7,700 riksiä, ja sen nimi oli "Svalan" (Pääskynen). — Mitä rakennustyöhön uudessa Vaasassa tulee, oli Kihlman ensin ajatellut kaksikerroksista kivirakennusta tornineen, ja Setterberg oli semmoisen jo suunnitellutkin. Mutta silloin selvisi, että ne 8,000 ruplaa, jotka Kihlman oli ajatellut voivansa panna taloon, eivät läheskään riittäisi. Nyt hän päätti rakentaa vaatimattomasti — puusta, ja sitä varten Levón syksyllä 1861 huutokaupassa huokeasta hinnasta (1,611 r.) osti hänelle Hjertmanin talon vanhat rakennukset, jotka sijaiten hovioikeuden puistokäytävän eteläpuolella olivat säästyneet vanhan Vaasan palossa.

Paitsi muita tavallisempia asioita oli Kihlmanilla tänä syksynä aivan erikoinen mietiskelynaihe. Uuden Vaasan kappalaisen virka oli julistettu avonaiseksi ja monelta taholta kehotettiin häntä hakemaan sitä. Kihlman oli, niinkuin tiedämme, aina pitänyt kielenopettajavirkaansa väliaikaisena, eikä hän sentähden voinut olla välinpitämätön, kun tilaisuus päästä oikealle alalle tarjoutui hänelle. Se mikä häntä enimmin epäilytti oli hänen ruumiillinen heikkoutensa, mutta kumminkin hän vihdoin saatuaan tietää, että Essen ei tulisi hakemaan, lähetti "paperinsa" Turkuun. Hakijoita oli 40 ja niistä pantiin 12 ehdolle — näiden joukossa Kihlmankin, ja tuli hänen pitää vaalisaarnansa 9 p:nä maalisk. 1863. Sen päivän kohdalle on hän merkinnyt almanakkaansa: "Saarnasin ruotsiksi ja suomeksi Vaasan lautakirkossa ['Brädkyrka' s.o. se Tilapäinen rakennus, jota Vaasassa palon jälkeen käytettiin kirkkona.]; julkilausuin toivomuksen että minut jätettäisiin lukuunottamatta vaalissa." Siis oli Kihlman sittenkin lopulta tullut siihen päätökseen, ettei virka ollut hänelle otollinen, ja hänen syynsä olivat kylläkin päteviä. Hän oli nimittäin vasta viran haettuansa saanut tietää, että kappalaiselta vaadittiin suomenkielenkin taitoa, sekä että virkatoimet olivat moninaisemmat kuin hän oli aavistanutkaan. Niin hän kirjoittaa Levónille, joka omasta ja muitten puolesta oli kysynyt, oliko hänen vakaa toivomuksensa, ettei häntä valittaisi? — Valituksi tuli K. W. Wegelius, Kruununkylän kappalaisen poika.

* * * * *

Nyt on huomio käännettävä siihen Kihlmanin erityiseen tehtävään, johon hän ryhtyi Norrminnessa, ja jota hän jatkoi koko loppupuolen vuotta. Tämä tehtävä oli 1857 ilmestyneen virsikirjaehdotuksen eli n.s. Runebergin virsikirjan tarkastaminen. Ansio siitä että Kihlman kävi siihen käsiksi on Essenin. Essen oli näet jo kevätpuolella päättämäisillään saman tehtävän ja hän pyysi (kirjeessä 12/5) Kihlmania "läpilukemaan" virsikirjamuistutuksensa, jotka olivat pian lähetettävät Turkuun sensuroitaviksi. Kihlman myöntyi, mutta ei ennättänyt alottaakaan ennenkuin Norrminnessa. Sieltä hän kirjoittaa (13/7): "Lauantaina viikko sitte tulin kotia [Tampereen matkalta] enkä ole tällä viikolla suorittanut enemmän kuin 38 virttä." Kumminkin oli Essen, siinä luulossa, että Kihlman jo oli läpikäynyt käsikirjoituksen, pyytänyt saada sen Sundsvalliin, missä hän kylpyparannuksilla ollessaan painattaisi kirjansa [näin tehden ei myöskään sensuurilupaa olisi tarvittu]. Jos Essenin määräys lähettämisestä olisi ollut ehdoton, olisi hän tietysti saanut koko käsikirjoituksen, ja Kihlman olisi luopunut tarkastuksesta, mutta kun Essen oli katsonut tärkeäksi, että hän sen suorittaisi, ja hän itsekin "työn aikana oli siihen mieltynyt, niin että hänellä ei ollut mitään jatkamista vastaan", lähetti hän vain sen vähäisen osan käsikirjoitusta, joka oli valmistunut. Tästä johtui, että Essenin tuuma painattaa muistutukset Sundsvallissa raukesi ja että Kihlman yhä enemmän syventyi tehtäväänsä. "Minä teen työtä aamusta iltaan", hän kirjoittaa (24/7), "ja vaimoni toruu minua siitä, että istun liikkumatta, mutta tuskin saan sentään enemmän kuin 20 virttä päivässä valmiiksi. — Osuuteni työssä on varmaan tullut laajemmaksi kuin Appi-isä on tarkoittanut, alan nyt käsittää sen. Kuitenkin tahdon jatkaa koska olen asiaan ryhtynyt ja toivon, että Appi-isällä ei ole mitään sitä vastaan."

Näin tapahtui, että Kihlman, sen sijaan, että hän olisi ainoastaan "läpilukenut" Essenin muistutukset, tuli tämän rinnalla kirjan varsinaiseksi tekijäksi. Hän jatkoi näet tarkastustyötä pitkin syksyä, ja kun se vihdoin oli päättynyt, huomasivat molemmat, että todellinen yhteistyö oli välttämätön, jos tahtoivat aikaansaada eheää kokonaisuutta. Sen johdosta Kihlman päätti pyytää virka vapautta yhdeksi kuukaudeksi, ja kun hän 11 p:nä. tammik. 1862 perheineen oli palannut Kruununkylästä, missä joululoma oli vietetty, lähti hän viipymättä Ylihärmään, ja siellä alkoi nyt ankara työ. Pappilan vinttikamarissa, missä Kihlman asui, Essen ja hän työskentelivät k:lo 6:sta aamulla k:lo 10:een tai 1 l:een illalla, eikä heitä nähty alhaalla muuta kuin ruoka-aikoina, jollei sattunut vieraita tulemaan. "Ellei pelko, että työ ehkä ei valmistu oikeaan aikaansa, tuottaisi huolta, voisin sanoa, että kaikki on hyvin", kirjoittaa Kihlman (30/1) vaimolleen. "Työ on meistä sangen hupaista; ei kukaan teoksemme lukija saata uskoa kuinka erinomaisen hauskaa meillä on ollut. Toisinaan nauramme niin että vatsaa pakottaa. Toivottavaa olisi, että lukija saisi edes kymmenennen osan hupiamme. Mutta naurettava häviää, kun se tulee paperille. Juuri synnyttyään on vitsi kirpein. — Älä sentään usko, että me ainoastaan laskemme leikkiä: on meillä pimeätkin hetkemme. Semmoinen oli meillä eilen, kun työstä ei tahtonut loppua tulla, ja kaikki tuntui vaikealta." Edelleen Kihlman kertoo seisovansa koko päivän pulpetin edessä kirjoittamassa. Aamuin hän joi kaksi kuppia kahvia ja iltapäivin yhden, mutta ei tavallista, vaan "Garibaldikahvia" s.o. ohrakahvia. Voittaakseen aikaa oli hänellä tapana jo päivällisen jälkeen alhaalla sanoa hyvää yötä ja illaksi juoda vain teetä, joka tuotiin yläkertaan. — Tämä voimien ääretön jännitys vei toivottuun tulokseen. Työ tuli ajoissa valmiiksi, ja 19 p:nä helmik. Kihlman jälleen oli Pietarsaaressa, missä hänen omaisensa olivat häntä suuresti kaivanneet. Ponnistus ei ollut laisinkaan vahingoittanut hänen terveyttään. Essenin, virsikriitikon kielellä lausuttu, Hilda Kihlmanille osoitettu arvostelu hänen miehestään oli: "muoto huononnettu, sisällys säilytetty" — mikä kai merkitsi, että hän oli laihtunut.