Vahinko että Kihlmanin vastaus on hävinnyt. Siinä kuvastui kai hänen luonteenlaatunsa samoin kuin Ingmanin hänen kirjeessään, ja niin olisi selväksi käynyt, että ivan käyttäminen ja ymmärtäminen on luonteenlaadussa (temperamentissa).]

Mutta moitteiden ohella tuli kauniita tunnustuksiakin. Prof. B. O. Lille, virsikirjakomitean jäsen, kirjoitti Essenille ehdottomasti kiittävän, jopa ylistävän kirjeen, joka samalla kertaa ilahdutti ja "nöyryytti" vastaanottajaa. Hyvää se teki Kihlmanillekin: "Minulla on harvoin elämässäni ollut niin iloista hetkeä kuin saadessani Appi-isän tiedonannon Lillen kirjeestä." — Toinen kaunis tunnustus luetaan toht. (sitten piispa) A. J. Hornborgin Aug. Liliukselle osottamassa kirjeessä (20/2 1863): "Kiitä häntä [Kihlmania] samalla siitä Runebergin virsikirjan arvostelusta, jonka hän yhdessä ystävä v. Essenin kanssa on aikaansaanut. Perusaatteisiin ja enimmäkseen yksityiskohtiinkin nähden olen ja olen aina ollut ihan samaa mieltä kuin he. Että he ovat tehneet oikeutta Runebergille ei ole vähimmin ilahduttanut minua. Sekä Roos että Moberg ovat tässä kohden tehneet syntiä, ja varsinkin jälkimäinen on liian yksipuolinen ja epärunollinen antautuakseen sille alalle. Vielä kerran: Essenin ja Kihlmanin näköpiiri on osoittautunut sekä laajaksi että kirkkaaksi, heidän totuudenrakkautensa ja tietonsa on erehtymätön, ja minä kiitän heitä sydämestäni erittäin arvokkaasta avustuksesta tärkeän kysymyksen selvittämiseksi, jonka he ovat antaneet suomalaiselle kirkollemme ja seurakunnalle." — [Uudempi arvostelu ei ole suinkaan tinkinyt mitään samanaikuisten kiitoslauseista. V. T. Rosenqvist (Runebergs insats i arbetet för åstadkommande af en ny svensk psalmbok i Finland Ruots. Kirjallisuusseuran juhlajulkaisussa: J. L. Runebergs minne 1904) sanoo sitä etevimmäksi ilmestyneistä arvosteluista. Arvostelijat osoittavat laajoja hymnologisia tietoja, runollista ymmärtämystä, hyvää ennakkoluulotonta arvostelukykyä, eivätkä epäilleet antaa täyttä tunnustusta Runebergille.]

* * * * *

Kesä vietettiin jälleen Norrminnessa, mutta vähemmällä nautinnolla kuin vuotta ennen. Näin kirjoittaa Kihlman (31/8 1862) äidilleen ilmoittaen, että hän perheineen oli palannut Pietarsaareen: "Kesäkausi on siis loppunut. Mutta mikä kesä! Harvat ne päivät, joina olen voinut käyttää kesävaatteita. Ainoastaan jonkun kerran kesä- ja elokuun keskivaiheilla olen uinut. Kaiken päätteeksi tulivat kylmän ja kostean kesän lopulla kovat hallayöt. Mitä koko kesän oli peljätty, on tapahtunut: vuoden sato on suureksi osaksi hävinnyt. — — — Kaikkialla parkua ja valitusta! Häpeäkseni täytyy minun tunnustaa, että olen ollut yhtä varomaton kuin enemmistö. Sen vuoksi ei meillä ole näkki- eikä reikäleipää talossa eikä täällä saa mistään ostaa ei ruista eikä jauhoja eikä leipää. Emma Riskalta sai Hilda eilen illalla lainaksi 7 naulaa leipää. Muuten olisimme tänään olleet ilman leipää: ensi kerran eläissäni. Kauppiaat odottavat joka päivä jauhoja ja jyviä: kun niitä tulee, saa kuitenkin rahalla mitä tarvitaan, mutta nyt väliajalla täytyy säästää leipää. Jos oikein tunnen hyvän äitini, niin on hän ollut varovaisempi. Toivon sentähden, että Äidillä on, mitä Äiti tarvitsee. Näissä oloissa en voi kutsua Äitiä tänne, niin mielellämme kuin näkisimmekin Äidin täällä, jollei Äiti tuo leipää muassaan. Viikon päästä lienee kuitenkin puutteemme ohimennyt." — Jotenkin yleisen kadon vuoksi kärsittiin nälkää laajoissa osissa maatamme, joskin rahankeräyksillä koetettiin hätää vähentää. Kihlman puolestaan antoi puutteenalaisille 50 ruplaa, sillä määräyksellä, että ne käytettäisiin Kruununkylän köyhien hyväksi.

Juur'ikään mainitun kirjeen lopussa oli toisenlainenkin surullinen uutinen: "Isäntämme, asessori Fontell, on kuolemaisillaan. Ukko raukka on jo ruumiin näköinen, eikä hänellä ole monta päivää jälellä. Minä suren rakkaan ukon poismenoa. Hän on monta kertaa auttanut minua ja omaisiani ja tuhansia muita! Jumala siunatkoon häntä!" — Fontell kuoli 2 p:nä syysk. k:lo 3 a.p., yleiseksi suruksi ja kaipaukseksi. Ja kaipaus oli sitä suurempi kuin Pietarsaari pitkäksi aikaa jäi kokonaan ilman lääkäriä. Vasta kahden ja puolen kuukauden päästä tehtiin sopimus Uudenkaarlepyyn lääkärin kanssa, että hän kerran viikossa(!) kävisi Pietarsaaressa antamassa sairaille apua. Kaksi eri kertaa Kihlman lähetti Vasabladetiin (nimettömiä) huomautuksia tästä arveluttavasta asiaintilasta. — Vielä mainittakoon erikoinen seikka, joka puolestaan oli painanut mitä surullisimman leiman muutenkin kolkkoon kesään, nimittäin Oskar Forssellin sairaus. Hän oli näet täksi suveksi tullut omaistensa luokse, mutta ei terveenä. Päinvastoin hänen pitkällisestä silmätaudistaan y.m. johtunut hermostumisensa kehittyi täydelliseksi mielipuolisuudeksi. Kihlman oli enimmin kiintynyt tähän nuorimpaan lankoonsa ja tehokkaasti hän avusti Forssellin perhettä sairaasta huolehtimisessa, kunnes kuolema toi parannuksen.

* * * * *

Tänä syksynä alkoi lukion viimeinen lukuvuosi Pietarsaaressa, ja tapahtui se uudella johdolla. Vanha rehtori Odenvall, joka v:sta 1844 saakka oli ollut oppilaitoksen päällikkönä, oli viimeisinä vuosina säännöttömällä elämällään ja pahennusta herättävällä käytöksellään tehnyt itsensä mahdottomaksi, ja siitä syystä hänen virka toverinsa toukokuulla 1862 valitsivat lehtori J. E. Bergrothin rehtoriksi ja lehtori Aug. Liliuksen vararehtoriksi. Edellinen oli kumminkin juur'ikään saanut matkarahan ulkomailla valmistuakseen 1862 perustettavaksi päätetyn ja sittemmin 1864 avatun normaalikoulun yliopettajaksi matematiikassa eikä hän sen vuoksi koskaan toiminut Vaasan lukion rehtorina, vaan jäi tämä tehtävä alusta pitäen jälkimäisen osaksi. Lilius astui siis syyslukukauden alussa uuteen arvoasemaansa, ja oli arkkipiispa Bergenheim saapunut siihen tilaisuuteen. Kun arkkipiispa onnitteli oppilaitosta uuteen, parempaan johtoon, olivat oppilaat näkevinään, että entinen, mahtavuudestaan kuulu rehtori kalpeni, mutta toiselta puolen puhuja ei laiminlyönyt tunnustaa eroavankin johtajan (aikoinaan suuria) ansioita, joten katkeraan sekottui sopiva annos makeata. Yleensä oppilaat eivät voineet olla säälimättä langennutta suuruutta, ja näyttää melkein siltä kuin olisi Odenvall vaistomaisesti vedonnut nuorten luontaiseen myötätuntoon. Lahjoittaessaan yhden ruplan tänä syksynä lukioon tulleelle, puujalalla kulkevalle J. E. Wefvarille (sittemmin filos, maisteri, kansanmuistojen kerääjä ja kolportööri) hän lausui: "Int' e' ja' så barsk som ja' ser ut!" (En ole niin ankara, kuin miltä näytän). [Virkaveljet tahtoivat, että Odenvall olisi jättänyt erohakemuksen, mutta hän jäi kuin jäikin lehtorinvirkaansa. Vaasassa hänen elämänsä ei suinkaan ollut nuhteetonta, mutta oppilaita kohtaan hän oli sävyisä ja tarjosi halukkaille ylimääräisillä tunneilla johtoa latinaisten kirjailijain kääntämisessä suomeksi.] Varmaa on, että lukion elämä tästä lähtien muodostui rauhallisemmaksi kuin lähinnä edellisenä aikana, ja siitä oli epäilemättä kiittäminen uuden johtajan lempeämpää luonteenlaatua.

Kihlmanin suhteesta Odenvalliin ei ole tarkkoja tietoja, mutta kuitenkin voi kirjeistä päättää, että hän ei ollut rehtorin suosiossa. Toiselta puolen huomaa oppilaiden isien Kihlmanille osoittamista kirjeistä, että tämä rettelöiden sattuessa oli koettanut rauhoittaa oppilaita ja myöskin oli saavuttanut näiden luottamuksen. Kun Essen, jolla itsellä oli poika lukiossa — eikä suinkaan kiltimpien joukkoon luettava —, kertoo Odenvallin, jonka hän eräänä loma-aikana oli tavannut, syytäneen valheita Kihlmania kohtaan, niin on sangen luultavaa, että kyseessä oli jälkimäisen suhde oppilaisiin. Miten lieneekään, keräsi Kihlman tällä ajalla kokemuksia siitä, miten nuorten kanssa on parhaiten meneteltävä, kokemuksia, joista hänellä kyllä oli oleva hyötyä tulevaisuudessa. — Niistä monesta lukiolaisesta, joita Kihlman — tavallisesti isien pyynnöstä — erityisesti piti silmällä ja avusti ahdingon sattuessa, mainittakoon tässä vain Gustaf Malmberg, herännäisjohtajan poika. N. G. Malmberg oli kuollut 21 p:nä syysk. 1858 (tuskin enemmän kuin 51 ja puolen vuoden vanhana) ja jättänyt jälkeensä 7 lasta. Tämän entisen ystävänsä pojalle Kihlman yhdessä Essenin, Frans Bergrothin, Jul. Berghin y.m. sukulaisten ja ystävien kanssa hankki tarpeelliset varat lukion ja ylioppilastutkinnon suorittamiseksi.

Tässä yhteydessä myöskin pari sanaa Kihlmanista saksankielen opettajana — nyt vasta sen vuoksi, että tämän kirjoittaja juuri tänä syksynä (1862) oppi hänet opettajana tuntemaan. Kielenopetuksessa hän ei harrastanut mitään uudistusta. Menettely oli näet sama kuin vanhastaan kouluissamme tavallinen. Ensin luettiin kielioppia, sitten alettiin kääntää saksasta ruotsiksi tehden selkoa sanoista j.n.e. Puheharjoituksia ei yritettykään. Kihlmanin päämääränä oli saada oppilaansa lukemaan ja ymmärtämään saksalaista kirjakieltä, ja sen päämäärän hän yleensä saavuttikin. Pääansio menestyksestä tulee hänen tyynelle, tasaiselle, vakavalle opettajaolemukselleen. Ei tullut kysymykseenkään hutiloida hänen aineessaan. Aine oli tosin semmoinen, että hänellä ei ollut mainittavaa tilaisuutta vaikuttaa oppilaiden sydämiin, mutta hänen esiintymisensä herätti aina kunnioitusta, ja kunnioituksessa oli tarpeeksi kiihoketta oppilaille.

* * * * *