Tänä Pietarsaaren viimeisenä aikana eli Kihlman ajatuksissaan yhtä paljon jollei enemmän Vaasassa. Kun hän, niinkuin ylempänä on mainittu, oli luopunut aikeesta rakentaa "kivilinnaa", alkoi hän suunnitella kaksikerroksista puurakennusta, ja sitä varten oli jo perustus laskettu ennenkuin hänellä oli käsissä tarkka kustannusarvio. Sen hän näet sai vasta tammikuulla 1863 Vaasassa käydessään, ja tuotti se hänelle suuren yllätyksen. Palattuaan kotia hän kirjoittaa (24/1) äidilleen: "Kadun katkerasti talonrakennustani. Toivoin saavani sen kaksikerroksisena valmiiksi 6,000 ruplalla. Mutta kustannusarviosta näen, että se nousee — voiko sitä kuvitellakaan? — 11,000 taikka mahdollisesti 10,000 ruplaan. Joudunhan siten vararikkoon!" Koska toisen kerroksen vuokra ei olisi tuottanut kohtuullista korkoa kustannuksille, jätti Kihlman senkin sikseen. Näin mahdollisimman mukaan rajoittamalla suunnitelmaansa ja hankkimalla Kruununkylästä ahkeran, taitavan työnjohtajan sai hän vihdoin asiat sujumaan tyydyttävästi, ja sen jälkeen elettiin toivossa, että ennen vuoden loppua voitaisiin asettua uuteen taloon uudessa kaupungissa.
* * * * *
Miten paljon Essenin ja Kihlmanin virsikirja-arvostelua olikaan moitittu, olivat he kumminkin siinä näyttäneet semmoisia tietoja ja semmoista kykyä, että he kumpikin sillä avasivat itselleen uran laajemmille toimialoille. Huolimatta vastustuksestaan kutsuttiin näet Essen keväällä 1863 jäseneksi suomalaiseen virsikirjakomiteaan, jonka piti kokoontua Turkuun kohta juhannuksen jälkeen, samalla aikaa kuin ruotsalainen virsikirjakomiteakin. "Ajatteles, että tulen istumaan saman pöydän ääressä kuin Porvoon piispa, joka 25 vuotta sitten ajoi minut ulos hiippakunnastaan, ja että minulla on oleva sama sananvalta kuin hänellä! Tempora mutantur" — kirjoittaa Essen Kihlmanille. Samaan aikaan tahtoi arkkipiispa kutsua Kihlmanin katkismuskomiteaan, vaikka asia jäi sikseen Kihlmanin vastauksen johdosta. Tässä lähemmät tiedot.
Ensin arkkipiispa (10/4) kirjoitti ja kysyi, eikö Kihlman ottaisi kirjoittaakseen niitä kahta oppikirjaa — toinen kristinopin päätotuuksia esittävä, järjestelmällinen kokoelma raamatunlauseita ja virsikirjaotteita, toinen katekeettinen kristinuskon oppikirja —, jotka papisto kokouksessaan 1859 oli toivonut aikaansaataviksi. Kihlman ei kieltäytynyt kummastakaan tehtävästä, vaikka varsinkin jälkimäinen häntä arvelutti; olivathan tuhannet Ruotsissa ja Saksassa epäonnistuneet siinä yrityksessä. Onnistuakseen, ajatteli hän, pitäisi olla enemmän yleisön suosima kuin hän, jonka teos luultavasti jo edeltäpäin herättäisi epäluuloa. Sitä paitsi olisi työ suoritettava hiljaisuudessa; julkista määräystä hän ei mitenkään tahtonut vastaanottaa. — Tyytyväisenä vastaukseen kirjoitti arkkipiispa sitten (8/5) samasta asiasta, sanoen tahtovansa kutsua Kihlmanin katkismuskomitean jäseneksi. Kiittäen luottamuksesta vastasi Kihlman nyt laajemmin ja luultavaa on, että seuraava kohta hänen kirjeessään vaikutti, että arkkipiispa luopui aikeestaan:
"On selvää, että uskonnon oppikirja luterilaiselle seurakunnalle ei voi sisältää oppeja, jotka ovat ristiriidassa tämän seurakunnan tunnustuksen kanssa. Siinä olen täysin samaa mieltä kuin hra Arkkipiispa. Mutta tämä on ainoastaan asian toinen puoli ja sillä on toinenkin. Käsitys kristinuskosta ei ole kuluneena kolmena vuosisatana pysynyt muuttumatta. Juuri luterilaisessa kirkossa on koetettu tulla selvyyteen erinäisistä kohdista, jotka vielä uskonpuhdistuksen aikana jäivät jonkunlaiseen hämärään, eikä harrastus ole ollut turha. Esimerkkinä mainittakoon sakramenttioppi. Varsinkin lapsenkaste oli 16:nnella vuosisadalla eräs crux theologorum. Siitä esitettiin väitteitä, jotka olivat ristiriidassa kirkon omien perusaatteiden kanssa: oletettiin esim. että lapsi kasteen kautta saapi kristillisen uskon, uskon Kristukseen, vaikka ennen uskottiin ja tunnustettiin: 1) että sakramenttien autuuttava vaikutus oli riippuvainen sakramenttia nauttivan henkilön uskosta, ja 2) että tämä usko aikaansaatiin ainoastaan evankeliumin saarnaamisella. Jos nyt on onnistuttu selvittämään tämä ristiriita, niin eikö sitä ole huomioonotettava uudessa oppikirjassa, eikö ole saavutettuja tuloksia hyväksikäytettävä, ainoastaan sentähden ettei niihin tultu jo uskonpuhdistuksen aikakautena, ovatko ne jätettävät sikseen, vaikka ne ovat sopusoinnussa kirkon yleisten periaatteiden kanssa, ja sen sijaan semmoiset pysytettävät, jotka ovat ilmeisessä ristiriidassa näiden kanssa? Ei yksikään ajatteleva kristitty usko enään, että pienellä lapsella on taikka voi olla erikoista kristillistä uskoa: onko nyt uudessa oppikirjassa, tästä kristillisestä tietoisuudesta huolimatta, opetettava päinvastoin, ainoastaan sen tähden, ettei täydellisempi ja oikeampi käsitys ole merkitty konkordiakirjaan (Formula Concordiae)? Onko seurakuntamme oleva pakotettu oppikirjoissaan aina pysymään siinä, mitä esi-isät 16:nnella vuosisadalla olettivat, vaikka seurakunta sittemmin onkin tullut parempaan vakaumukseen? Ja jos edistyminen on mahdollinen, kuka on astuva etupäässä ja johtava sitä, jollei opettajat? Minun mielipiteeni on sen vuoksi, että oppikirjaa laatiessa ei ainoastaan ole pidettävä silmällä tunnustuskirjoja vaan myöskin oltava oikeutettu ja velvollinen hyväkseen käyttämään mitä vuosisatojen kuluessa on saavutettu kristinuskon puhtaammassa ja täydellisemmässä käsittämisessä, vaikka se ei olisi tunnustuskirjoissa (symboliskt) vahvistettu, jos se vain on yhtäpitävää kristinuskon perustotuuksien kanssa ja johtuu kirkon yleisistä perusaatteista. Siten pysymällä tunnustuskirjain hengessä ja uskonpuhdistuksen suuressa perusaatteessa, Jumalan sanan kuuliaisuudessa, täytetään, käsittääkseni, kaikki vanhurskaus kirkon tunnustukseen nähden samalla kuin huomioon otetaan kehittyneempi kristillinen tietoisuus. Mutta jos vaaditaan enemmän, jos vaaditaan että ankarasti on noudatettava tunnustusta myöskin yksityiskohdissa, jopa siinäkin, missä se on ristiriidassa Jumalan sanan ja itsensäkin kanssa, silloin olen sitä mieltä, että arvossa pidetään vain asian toista puolta, ja olen minä sielustani ja sydämestäni liian paljon protestantti voidakseni tulla käytetyksi niin epäprotestanttiseen tehtävään.
"Mitä oppikirjan muotoon tulee, on minun mielipiteeni, että Luteruksen vähää katkismusta, kuinka suuria ansiopuolia sillä voikaan olla, kumminkaan ei vahingotta voida panna uuden oppikirjan perustukseksi. Minun mielestäni on geneettistä menettelyä noudatettava s.o. kristinuskon sisällys esitettävä niinkuin se itse aikojen kuluessa on kehittynyt, siis tässä järjestyksessä: luominen, lankeemus, synti, laki, armo Kristuksessa, jos laki, niinkuin Luteruksen katkismuksessa asetetaan etupäähän, niin on se väärässä paikassa. Tulisi liian laajaksi lähemmin perustella mielipidettäni, katson riittäväksi, että ainoastaan olen esiintuonut sen."
Kihlman jättää arkkipiispan ratkaistavaksi, voiko hän tulla kutsutuksi komiteaan. "Jos yllä oleva lausuntoni ei ole tarpeeksi kirkollinen, niin toivon, että hra arkkipiispa vapauttaa sekä komitean että minut sovittamattomista väittelyistä." — Arkkipiispa ilmaisi oman kantansa ainoastaan siten, että hän ei kutsunut Kihlmania komiteaan.
* * * * *
Erosta ja muutosta Pietarsaaresta mainittakoon ainoastaan seuraavaa. Lukiossa oli tutkinto toukokuun 29 p:nä, tyttökoulussa ["fruntimmerskolan">[, jossa Kihlman piti päättäjäispuheen ja joka kokonaan lakkautettiin [Koulu oli toiminut 10 vuotta. Korkein oppilasluku oli ollut (1856) 36, sittemmin 25 à 30. Väheneminen johtui siitä, että valtio perusti tyttökouluja Ouluun ja Vaasaan. Tämä yksityinen koulu suljettiin ilman vaillinkia. Opettajain palkka oli vaihdellut 17-30 kop. välillä tunnilta. Kihlmanin palkka oli ollut 18-20 ruplaa vuodessa. "Kun palvelee semmoisesta palkasta, on oikeutettu torjumaan kaikki puheet omanvoiton-pyynnistä.">[, syystä että opettajat lähtivät pois, 30 p:nä ja realikoulussa kesäkuun 1 p:nä, jonka saman päivän iltana kaupunkilaiset pitivät jäähyväiskekkerit koulujen opettajille ja heidän perheilleen. Sen jälkeen tehtiin hyvästijättö-käynnit ja pakattiin omaisuus lähetettäväksi Vaasaan. Kihlmanin tavarat menivät purjealuksessa, rouva ja lapset matkustivat maitse 11 p:nä kuskina luotettava "Luu-Kalle", joka muutoin oli luumyllyliikkeen varsinainen hoitaja, mutta Kihlman yhdessä virkaveljiensä kanssa Österbotten höyrylaivalla 13 p:nä. Silloin olivat kaikki Pietarsaaren "herrat, rouvat ja lapset" laivasillalla hyvästijättämässä. "Me erosimme kaikki vilpittömällä kaipauksella", kirjoittaa Kihlman äidilleen. "Minä ainakin olen viihtynyt hyvin Pietarsaaressa enkä voi koskaan muistella sitä paikkakuntaa muuta kuin ystävyydellä." Ilma oli mitä herttaisin, ja 7 tunnin päästä oltiin Vaasassa.