KIELENOPETTAJA: VAASASSA 1863-66.

Käydessään toukokuulla Vaasassa tarkastamassa Kehräämö-yhtiön tilejä oli Kihlman tontillaan nähnyt päärakennuksen kohonneena akkunain puolikorkeuteen; kun hän kesäkuulla, lopullisesti jätettyään Pietarsaaren, saapui uuteen olopaikkaansa, oli se jo katon alla, mutta paljon puuttui vielä ennenkuin se oli asuttavassa kunnossa. Sen vuoksi asettui perhe Forssellille, ja oman kodin valmistumista kiirehdittiin mahdollisuuden mukaan. Jopa tapahtui että Kihlman erotti huolimattoman rakennusmestarin ja ryhtyi itse, asuen päiväkaudet työmaalla, "renkikamarissa", valvomaan sisustustöitä. Kuitenkin hän ennen pitkää huomasi, että tehtävä oli hänelle ylivoimainen, ja luovutti komennon entistä luotettavammalle ammattimiehelle. Elokuun keskivaiheilla oli vihdoin kolme huonetta kunnossa, ja isän ja äidin kihlauspäivänä, 17:ntenä, perhe muutti uuteen kotiinsa. Sittemmin valmistui huone huoneen perästä, ja talven tullen oli talo jo täysin asuttu: Kihlman perheineen kuudessa huoneessa paitsi keittiötä ja kahta otsikkohuonetta — toinen Hannan, toinen isän kirjastohuone — jotka muodostivat niin sanoaksemme jäännöksen ajatellusta toisesta kerroksesta ja joiden akkunoista oli ihana näköala ulapalle; maisteri Lindskog kahdessa huoneessa eteläispäädyssä, joihin oli eri sisäänkäytävä; Emma Riska täysihoitolais-lukiolaisineen pienessä rakennuksessa (2 huonetta ja keittiö) pihan pohjoispuolella; ja kaksi lehmää navetassa, joka makasiinirakennuksen ohella rajoitti pihaa itäpuolelta. Piha oli jotenkin laaja, niinkuin pikkukaupungeissamme tavallista on, mutta puutarhaksi määrätty tontinosa oli pieni — molemmilla, pihalla ja puutarhalla, se yhteinen etu, että olivat avoinna etelää kohti. "Talo on kelvollinen ja kauniilla paikalla", vakuuttaa Kihlman äidilleen. — Lähimmät naapurit samassa korttelissa olivat toht. Rancken perheineen, joka asui Vuori- ja Koulukatujen kulmassa, ja kuvernööri, parooni C. G. Wrede perheineen, joka asui Rantakadun varrella eteläänpäin Kihlmanin talosta. Korttelin kaksi keskimäistä tonttia oli asumattomia, ja oli toinen Kihlmanin, toinen Wreden vuokraama. Edellinen näistä kasvoi nuorta koivumetsää, sen läpi kulki Oikotie ("Ginvägen") Koulukadulle, ja siinä oli viehättävä leikkipaikka Kihlmanin, Ranckenin ja viimemainitun kadun varrella asuvan rehtori Hallstenin lapsille; jälkimäisellä oli kuvernöörillä perunamaa, kanala, pukki, kotka ja aikoinaan kenties muitakin eläviä turvallisten aitausten sisällä. Pitkin Koulukatua istutti Kihlman koivuja, jotka vielä lienevät paikoillaan, sillä tontteja ei ole myöhemminkään asuttu, vaan ovat ne tasoitetut lasten leikkitantereksi.

Kesällä ja syksyllä 1863 oli Kihlman, niinkuin on helppo ymmärtää, kokonaan kiinni taloudellisissa puuhissa. Niin sitä enemmän kuin hän Vaasassa tavallaan tuli maanviljelijäksikin. Hänen vanhempansa näet eivät olleet myyneet niitä pieniä viljelysmaita, jotka he ammoisista ajoista omistivat varsinkin Molnträskin rannoilla, vaan joutuivat ne nyt väliaikaisilta vuokralaisilta heidän poikansa hoitoon. Sieltä Kihlman jo ensi kesänä korjautti heiniä lehmilleen, ja hän päätti uudestaan ottaa viljelyksen alle entisen metsistyneen kuokkamaan sekä rakennuttaa tupa- tai ehkä oikeammin huvilarakennuksen samoille paikoille, jossa hänen isällään oli ollut tupansa. Seuraavana vuonna tuuma toteutuikin, ja huvilaan otettiin asukkaita hoitamaan ja vahtimaan tiluksia. Olihan tästä sekä huvia että hyötyä, mutta myöskin paljon kiusaa, sillä kokemus osoitti pian, että oli sangen vaikeaa saada asumukseen luotettavaa väkeä. Äidilleen Kihlman kertoo kaikista näistä niinkuin muistakin kotielämänsä myötä- ja vastoinkäymisistä, mutta tässä ei ole tilaa muulle kuin tekemillemme viittauksille.

Perhe menestyi hyvin uudella paikkakunnalla, joskin elämä Pietarsaaressa oli ollut hiljaisempaa, idyllimäisempää. Rouvalla oli nyt äiti ja sisaret lähimpinä seuralaisinaan, ja lapset olivat terveitä. Seitsemättätoista käyvä Hanna, josta — "silmäterästään" (ögonstenen — tätä lempinimeä Essen usein käytti kirjeissään Kihlmanille Hannasta puhuessa) — isä tänä vuonna kirjoitti äidilleen: "hän kukoistaa, on ahkera ja elää nyt kaiketi onnellisinta elämäänsä", oli suurimman osan suvea sukulaisissa Keuruulla ja tuli kotia vasta kun rakennus oli asuttavassa kunnossa; Oswald, nyt jo viidennellä, oli Pietarsaaressa ollut milloin minkin taudin ahdistama, mutta Vaasassa hän voimistui merikylvyistä; Lorenzo eli "pikku veli" vihdoin oli terve ja iloinen, niinkuin hänen tapansa ennenkin oli ollut. Näin ollen saattoi Kihlman tyytyväisenä alottaa toimintansa uudessa kodissa, josta hän lausuu: "kaikki on varsin siistiä ja enemmän kuin tarpeeksi hienoa kielenopettajalle", ja uudessa ympäristössä, missä hänellä, joka syntyään oli vaasalainen, ei puuttunut ystäviä.

* * * * *

Tänä syksynä toteutui Suomen kansan toivomus, johon Kihlmankin oli sydämestään ottanut osaa: 15 p:nä syysk. avasi keisari Aleksanteri II Helsingissä ensimäiset valtiopäivät — enemmän kuin puolen vuosisadan loma-ajan jälkeen. Essen oli siellä mukana arkkihiippakunnan kappalaisten edustajana; Kihlmanin aika ei ollut vielä tullut. Kumminkin oli jälkimäinenkin huomattavalla tavalla osallinen päivän vietossa. Vaasan yhteiskunta oli näet päättänyt juhlia merkkipäivänä, ja se tapahtui seuraavalla tavalla. Aamulla ammuttiin 101 laukausta Sandöllä "kaupungin vanhoilla kanuunilla, 9 luvultaan, jollemme erehdy" (sanotaan Wasabladetissa) ja k:lo 11 oli hartaushetki kirkossa, missä Kihlman saarnasi. Hänen saarnansa pääajatukset olivat seuraavat:

Me tunnemme enemmän tai vähemmän selvästi, että Jumalan suojaava kaitselmus tarkoittaa maallisiakin asioitamme, ettei hän, joka on opettanut meitä rukoilemaan: Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme, voi paheksua, että käännymme hänen puoleensa, kun maallisen elämämme ehdot ovat kyseessä. — Jumala johtaa kansojen kohtaloita. Kansan menestys ei ole sen suuruudessa eikä suurissa sotajoukoissa; pienikin kansa voi olla onnellinen, jopa säilyttää itsenäisyytensä. Jumalanpelko ja vanhurskaus kohottaa kansan; ylimielisyys, Jumalan ylenkatse, heikomman oikeuden polkeminen, sanalla sanoen, synti vie kansan perikatoon. Näin ollen on kansalla tavallaan kohtalonsa käsissään, syystä että se voi luottaa Jumalan turvaan, jos se tunnustaa hänestä riippuvansa ja tämä tunnustus pääsee voimaan kansan koko elämässä, niin yksityisessä kuin julkisessa. — Näiden perusaatteiden pohjalla loi puhuja katsauksen kansamme historiaan ja osoitti sen nykyisen aseman tunnusmerkkinä olevan, että se oli lakien määräämä, että se oli riippuvainen ei yksityisten eikä hallituksen mielivallasta vaan oikeasta, semmoisena kuin se laeissa oli julkilausuttuna. Säätyjen kokoontuminen todisti parhaiten tämän aseman laadun, todisti että Suomen kansalla oli oikeus päättää omissa asioissaan ja yhdessä hallitsijan kanssa säätää lakinsa ja verottaa itseänsä. Puolen vuosisadan aikana oli kansakunta ollut kielletty harjoittamasta tätä oikeutta; nyt oli muutos tapahtunut, ja "senvuoksi vallitsi tänä päivänä juhlallinen tunnelma koko Suomen kansakunnassa, sen vuoksi sykkivät kaikkien sydämet, niin senaattorin kuin talonpojan, niin harmaantuneen sotavanhuksen kuin nuoren neitosen, ilosta ja toivosta, sen vuoksi olivat ei ainoastaan kansakunnan edustajat tänään kokoontuneet pääkaupunkiin, vaan koko kansakunta oli siellä, kansakunta oli jättänyt jokapäiväiset toimensa ja ajatuksensa siivillä rientänyt valtiollisen elämänsä keskuspisteeseen. Kansakunta ympäröi mitä kauneimpana turvallisuus- ja kunniavahtina ruhtinaansa ja edustajansa, ja vaikka se muodosti silmänkantamattoman paljouden, se hiljaa ja kunnioittaen kuunteli hallitusmahtien keskustelua". — Tänään vietettiin Suomen kansan astumista täysikäisyyden asteelle, ja sen ilo oli oikeutettu, joskin kaksi seikkaa vielä painoi kansan sydäntä: toinen se, että sen valtiollisten oikeuksien harjoittaminen voitiin mielivaltaisesti keskeyttää pitemmäksi aikaa, toinen se, että Suomi, syystä että sillä oli Venäjän kanssa yhteinen hallitsija, saattoi tulla vedetyksi suurvaltioitten keskinäisiin selkkauksiin ja siten joutua sodan jalkoihin. Mutta olihan kansamme sittenkin onnellisempi kuin useimmat ei-itsenäiset kansat. —"Ketä oli Suomen kansan kiittäminen nykyisestä asemastaan? Totta kyllä keisari Aleksanteri I:sen suurisuuntaista jalomielisyyttä ja keisari Aleksanteri II:sen yhtä suurisuuntaista oikeamielisyyttä. Mutta olisikohan semmoista jalomielisyyttä osoitettu mille kansalle tahansa? Eiköhän Suomen kansa urhoollisuudellaan, uskollisuudellaan, lainkuuliaisuudellaan, kärsivällisyydellään ole herättänyt ruhtinaissa kunnioitusta ja tällä siveellisellä voimalla voittanut itselleen, mitä se ei koskaan muulla tavoin olisi voinut itselleen hankkia? Mutta mistä ammensi Suomen kansa tämän voiman? Eiköhän uskosta viisaaseen, pyhään, oikeamieliseen, kaikkivaltiaaseen Jumalaan, joka isällisen lempeästi hallitsee maailmaa ja kuitenkin mieheen katsomatta palkitsee kunkin, kunkin yksityisen ihmisen ja kunkin kansan sen tekojen mukaan?" — — — Suuremmat oikeudet enentävät vastuuta. Kun saamme ratkaista omat asiamme, tulee meidän osata tehdä se tiedolla ja ymmärryksellä. Jos erehdymme on meidän syyttäminen itseämme. "Ennen kaikkea on otettava menneisyydestä oppia tulevaisuutta varten. Muistakaamme aina, että siveellinen voima, se kunnioitus, jonka herätämme lainkuuliaisuudellamme, maltillamme, uskollisuudellamme ja kärsivällisyydellämme, että tämä voima on sadantuhannen pajunetin voimaa suurempi, että tämä voima on voittamaton. Lopulta täytyy kuitenkin kaikkien, niin ruhtinaitten kuin kansojen, kumartaa oikeaa. Oikea ei tässä maailmassa edisty ilman vastustusta, mutta jos vain pysytään siinä uskollisesti, järkevästi ja maltillisesti, niin on se kumminkin vihdoin voittava". — Valtiopäivät ei ole mikään taikakeino, joka käden käänteessä muuttaa olot. Paljon on meillä tarpeita, paljon uhrauksia vaatii niiden tyydyttäminen, ja kärsivällisesti on parannusharrastusten tuloksia odotettava, eikä ole edes sanottu, että me itse saamme korjata sadon. "Ovathan esi-isämme jotakin tehneet meidän hyväksemme; emmekö me tekisi jotakin jälkeläistemme hyväksi." — Mutta katoavaa on kaikki maallinen, kansatkin, valtiotkin häviävät, ainoastaan Jumalan valtakunta, Jeesuksen Kristuksen perustama, on ijäti pysyvä. "Etsikäämme ijäistä, niin voimme ijäisen valossa arvostella maallisia ilmiöitä, ja uskollisuutemme pienessä, maallisessa, on tuottava ijäisen palkinnon." — Puhe päättyi rukoukseen suuriruhtinaan ja kansanedustajain edestä.

Se vakava isänmaallinen tunnelma, se syvä käsitys juhlapäivän historiallisen tapauksen merkityksestä, joka esiintyy tässä puheessa, todistaa kuinka Kihlman näinä vuosina oli kansalaisenakin kypsynyt.

Juhlimista jatkettiin sitte niin, että porvaristo antoi päivälliset 80 hengelle Holmbergin ravintolassa. Niissä v.t. pormestari J. Kr. Svanljung suomenkielellä esitti ensiksi keisarin ja sitte säätyjen maljan, ja seurasi sen jälkeen Levónin maljapuhe paikkakunnalla jo puolitoista vuotta olleelle kuvernöörille, parooni Wredelle — "kansan miehelle", saman puhe vastatulleelle presidentti S. Ekbomille ja J. Kurténin lukion ja realikoulun opettajille, joten tämä tilaisuus myöskin muodostui Pietarsaaresta palanneen opettajiston tuliaispidoiksi. — Illalla oli vihdoin tanssijaiset Kjellmanin ravintolassa. —

* * * * *