Syystä että Kihlmanin talon sisustustyöt kestivät melkein jouluun saakka, ei perhe halunnut lähteä jouluksi Kruununkylään, eikä mummo myöskään tullut Vaasaan. Sitä vastoin lähti Kihlman Hannansa kanssa vuoden vaihteella matkalle, jolla käytiin Essenillä Ilmajoella, Pietarsaaressa ja Kruununkylässäkin. Enimmän aikaa viivyttiin Pietarsaaressa, jossa matkustajia tutuissa perheissä pidettiin erittäin hyvinä. "Oli oikein hupaista jälleen nähdä kaikki nuo vanhat tutut kasvot", Kihlman kirjoittaa vaimolleen, "tuntui olevan niin ujostelematonta, niin kodikasta, niin gemüthlich". He asuivat apteekkari Schaumanilla, jonka kanssa Kihlman suoritti luujauhomyllyjen tilejä, tullakseen siihen päätökseen, että "tämä liike oli nykyään parhaimpia". Se tuotti 6 prosenttia "ja sitä paitsi käytetyn pääoman vähennystä". Tämä yhteinen liike ja yhteistyössä kehittynyt tosiystävyys aiheutti, että Kihlman ja Schauman jälkimäisen kuolemaan asti ylläpitivät erittäin vilkasta kirjeenvaihtoa, jossa oli puhetta muustakin kuin liikeasioista. Muuten Schauman, joka oli harras kasvitarhan viljelijä, tavantakaa muistutti Kihlmanin perhettä Pietarsaaren ystävistä lähettämällä vihanneksia, kukkia ja kypsiä rypäleitäkin (ensikerran syksyllä 1864). Kihlman puolestaan koetti hankkia menekkiä Vaasassa pohjoisemman kaupungin mainitunlaisille tuotteille.

Vielä matkalla ollessaan sai Kihlman vaimonsa kirjeestä lukea sanoman, että Emma Riska oli kuollut 11 p:nä tammik. (1864). Ei ainoastaan hänen omansa, vanhemman, ja hänen vaimonsa, nuoremman, ystävyyden tähden — joka jälkimäinen pukeutui sanoihin: "Jumalan ikuinen rauha tälle lämpimälle, jalolle sielulle! Kaipaan häntä syvästi" — vaan myöskin sen vuoksi, että vainaja oli asunut heidän talossaan, liikutti tieto Kihlmanin sydäntä. Kotia tultuaan hän hautasi uskollisen ystävättärensä, jolle lukiolaiset kantajina tekivät viimeisen palveluksen. [Emma Riskan jälkeen muutti Kihlmanin talon pienempään rakennukseen ensin neidit Berg, sitte neiti S. Nordenkraft ja 1866 neiti Lovise Alcenius, joka luujauhomylly-yhtiön asiamiehenä osti maalaisilta luita. Luut säilytettiin talon makasiinissa, kunnes ne lähetettiin Pietarsaareen.]

* * * * *

Koulutyötä oli Kihlmanilla Vaasassa vähemmän kuin Pietarsaaressa, nimittäin lukiossa 8 tuntia ja realikoulussa 4, s.o. yhteensä 12 viikossa. Sitä vastoin häneltä ei puuttunut muunlaisia tehtäviä. Jo v:sta 1860 oli Kihlman kuvernööri O. von Blomin määräyksestä Vaasan teknillisen realikoulun johtokunnan jäsen, joulukuulla 1863 Vaasan maistraatti kutsui hänet kaupungin rahatoimikamarin puheenjohtajaksi ja helmikuulla 1864 hänet kutsuttiin Vaasan Piplia- ja evankelisen seuran komitean jäseneksi. Kun tämän lisäksi vielä mainitaan, että hän Vaasaan tultuaan myöskin vastaanotti määräyksen olla Yhdyspankin Vaasan haarakonttorin johtokunnan jäsen (toiset olivat: H. Rosenberg ja Levón) ja samoin valittiin Puuvillakehräämön johtokunnan jäseneksi, niin ymmärrämme, että Kihlmanilla, joka kaikissa toimissaan oli niin erinomaisen tarkka ja tunnollinen, oli tarpeeksi monta rautaa tulessa. — Tässä yhteydessä mainittakoon, että Kihlman jo 1859 oli kutsuttu Suomen Lähetysseuran asiamieheksi, jonka tehtävänä olisi ollut lähetystointa varten kerättyjen rahojen lähettäminen seuran johtokunnalle Helsinkiin. Siihen hän kuitenkin (14/11 1859) antoi kieltävän vastauksen, "siitä syystä etten minä vielä ole voinut tulla vakuutetuksi siitä, että lähetysasia on sopusoinnussa Jumalan tahdon kanssa". Kihlmanin epäilykset lähetysasiaan nähden johtuivat tietenkin Beckin vaikutuksesta.

Mitä seurusteluun tulee, oli se Vaasassa rajoitetumpi kuin Pietarsaaressa. Täällä oli vähemmän sukulaisia kuin siellä, ja uusia tuttavuuksia perhe tuskin etsi. Kirjeistä päättäen on vain yksi uusi seurustelu tuttava mainittava, nimittäin kuvernööri, parooni Wrede perheineen, joka niinkuin ylempänä on mainittu oli lähin naapuri eteläpuolella samoin kuin kauppaneuvos Levón oli lähin naapuri pohjoispuolella. Keväällä 1864 oli Jalasjärvellä karhu kierretty. Parooni Wrede, joka oli innokas metsästäjä, pani silloin toimeen metsästysretken, jolla hän johti toista kymmentä vaasalaista nimrodia ja sitä paitsi (kuopiolaista?) luutnantti Höökiä metsän kuningasta vastaan. Tietysti yksi ei kyennyt pitämään puoliaan niin monta vastaan: karhu kaatui Höökin luodeista. Sittemmin mesikämmen tuotiin Vaasaan (luultavasti viimeinen tätä lajia, joka siellä on nähty), ja Wrede toimeenpani peijaispäivälliset tapauksen kunniaksi. Tässä tilaisuudessa piti Kihlman humoristisen maljapuheen isännälle, omistaen tälle sen kunnian, joka sodassa aina myönnetään päällikölle, vaikka hän itse ei olisikaan vihollisen verta vuodattanut. Niin puhuja teki sitä mieluummin, kun hän eräitten muitten kanssa oli uskaltanut epäillä retken menestystä.

Yleensä Kihlman ja hänen perheensä terveyden puolesta viihtyivät hyvin Vaasassa, mutta kumminkin ansaitsee merkitä, että hän huhtikuulla (1864) käydessään vaasalaisten osakkaitten edustajana Pohjalaisen höyrylaiva oy:n vuosikokouksessa Porissa, vilustui tavalla, joka pitkäksi aikaa teki hänet raihnaiseksi. Onneksi hänen rintansa kesti tämänkin uhkaavan vaaran, ja kesäksi hän jälleen toipui, mikä oli sitä hauskempaa, kun vanha äiti Kruununkylästä nyt tuli katsomaan poikansa uutta kotia. Siten täyttyi Kihlmanin lukuisissa kirjeissä esitetty toivomus saada kokeneelle, rakkaalle äidilleen "jonkunlaisella ylpeydellä näyttää" — niin hän kirjoittaa — "mitä hän oli kyennyt aikaansaamaan". Muuten oli äidillä toinenkin syy tulla: perheeseen oli näet helmikuulla ilmestynyt kolmas poikanen, joka oli saanut isänsä velivainajan nimen, Siegwarth. Tämän tulokkaan oli Kihlman esittänyt äidilleen humoristisessa kirjeessä, jonka pienokainen itse oli kirjoittavinaan rakkaalle Mummolleen: "Vaikka minun voimani eivät juuri sallisi mitään ponnistusta, kaikkein vähimmin kirjalliseen suuntaan, olen kuitenkin katsonut sopivammaksi itse käydä kunniatervehdyksellä Mummoni luona kuin antaa jonkun muun esittää minut. — — — Mummolla on kolmaskin pojanpoika, jota erotukseksi pikku veli Lorenzosta, saksaksi nimitetään 'Brüderle'. Maallinen elämänurani alkoi perjantaiaamuna 19 p:nä helmik. klo neljänneksen yli 5:n. — — — Sen jälkeen olen melkein taukoamatta harrastanut iälleni kuuluvien velvollisuuksieni noudattamista. Olen nukkunut, nukkunut yöt ja päivät. Tämä minun menettelyni on enentänyt suosiotani äitini, isäni ja isoäitini y.m. luona, ja lauseita on kuulunut, jotka ovat minulle hyvin imartelevia, mutta joita kainouteni ei salli toistaa. Jos tulevaisuudessakin voin yhtä helposti niittää laakereita, niin tulee minusta varmaan mainio mies. Mutta jättäkäämme tulevaisuus siksensä: Minä en välitä siitä, en ollenkaan, olen, Mummo, todellakin niin tyyni kuin ei minulla tulevaisuutta olisikaan." — Avautuuhan tässä meille vilahdus Kihlmanin onnelliseen kotiin, josta lukiolaistenkin kesken juteltiin, että isä oli ottanut pojan kätkyestä käsiinsä ja sitä ihaillen huudahtanut: "Ganz sonderbar!"

Elokuulla vietti Kihlman iloisia päiviä Essenillä Ilmajoella. Siellä oli näet 21 p:nä Lydia von Essenin ja insinööri Edvin Bergrothin häät. Saman kuun 8 p:nä oli toinenkin tuntemamme Lydia, nimittäin Lydia Bergroth Keuruulla viettänyt häitä v. t. kappalaisen (Kihlmanin oppilaan Helsingin ajoilta) Adolf Vegeliuksen [Kuollut 1868 Perhon kappalaisena.] kanssa, ja tämä nuori pari oli myöskin saapunut häihin Ilmajoelle. Kuvaavaa Kihlmanille on, että hän vähän ennenkuin Vegelius rouvineen lähti Esseniltä pyysi saada puhutella nuorta rouvaa kahdenkesken. Silloin hän oli antanut Gelansa sisaren tyttärelle neuvoja alkavaa uutta elämää varten, sanoen m.m. miten hänen tuli koettaa tehdä kotinsa miellyttäväksi ja että hän ei saisi surkutella miestään, vaikka tällä olisi vaikeitakin tehtäviä, vaan aina rohkaista häntä täyttämään velvollisuuttansa. Kun hän odotti miestään kotia, piti kylmällä säällä olla iloinen roihu uunissa ja lämmin ruoka pöydälle pantavana. Pöytä oli aina siististi katettava ja kesäisin asetit tuoreella krassilla tai persiljalla koristettavat. Semmoisia neuvoja hän antoi puhuen paljon muutakin, niinkuin ainakin isä kodista eroavalle lapselleen.

* * * * *

Muuten tämä vuosi kului ilman merkkitapauksia Kihlmanin elämässä. Joulukuulta on sentään kerrottava, että silloin, 21 p:nä (1864), kuoli kauppias Gust. Th. Forssell Turussa 73 vuoden ikäisenä. Hän oli hovioikeudenneuvos vainajan Forssellin veli ja jätti jälkeensä melkoisen omaisuuden, joka, kun hän itse oli ollut naimaton, joutui jaettavaksi kahdelle sisarelle ja kahden veljen lapsille. Siten hovioikeudenneuvoksetar ja hänen perheensä, jonka toimeentulo oli ollut kaikkea muuta kuin huoleton, pääsi taloudellisesti turvalliseen asemaan; Kihlmanin rouvan osalle tuli noin 25,000 markkaa. — Melkein tasan kuukautta myöhemmin sattui toinen kuolemantapaus, josta tässä siteeraamme Kihlmanin omat sanat kirjeestä äidilleen (5/2 1865): "Viime viikolla saimme tiedon, että lankoraukkani, onneton Oskar Forssell, on kuollut [25 ja puolen vuoden vanhana] Sjählön sairaalassa sunnuntaina 22 p:nä tammik. Kirjoittaja ei sano muuta kuin että hänen tautinsa oli lyhyt. Siten on siis tämä elämä päättynyt, elämä niin täynnä toivoa ja surua. Oskar oli luonnoltaan tavattoman lahjakas; itse viljeli hän luonnonlahjojaan väsymättömällä ahkeruudella. Hän oli todella toivorikas nuorukainen. Ja juuri silloin, kun hän oli herättänyt oikeutetuimpia toiveita, otettiin häneltä kaikki: ensin sumentuu hänen ruumiillinen silmänsä, ja vaipuneena synkkämielisyyteen sen johdosta, että hänen uransa oli katkennut, kalvaa synkkämielisyys, jota pakollinen toimettomuus ylläpitää, hänen sielunvoimiaan, jotka sortuvat pimentääkseen sielunkin silmän. Sen jälkeen elää tämä ennen niin älykäs nuorukainen vielä kolmatta vuotta eläimenlaatuisessa tilassa kertaakaan avaamatta suutansa puheeseen. Voi, miten kurja onkaan ihminen! Kuinka surkeaksi hän voikaan tulla kaikella ymmärryksellään! Kuitenkin oli Oskar nuorukaisen esikuva, ja se, joka jättää jälkeensä semmoisen muiston, ei varmaankaan ole turhaan elänyt. Rauha hänen ylitsensä!"— Tähän lisättäköön vain, että Forssellin muisto ja maine jäi elämään hänen pohjalaisten toveriensa piiriin, jotka olivat hänestä odottaneet enemmän kuin kenties kenestäkään muusta. Julkisuudessa hän tuskin ollenkaan oli esiintynyt, mutta eräs hänen tutkielmansa Saulin luonteesta oli herättänyt ihastusta Fredrik Cygnaeuksessa, joka ilman tutkintoa antoi hänelle aineessaan korkeimman arvosanan. —

Syyskuun 1 p:nä 1864 oli Normaalikoulu Helsingissä alkanut toimintansa, ja oli tällä uudella oppilaitoksella silloin kolme yliopettajaa, J. E. Bergroth matematiikassa, H. L. Melander historiassa ja C. J. Lindeqvist kielissä, joista ensinmainittu myöskin oli koulun rehtori. Lokakuulla (9 p:nä) Kihlman kirjoittaa äidilleen: "Helsingistä olen näinä päivinä saanut tervehdyksen Bergrothilta, että minun ei pidä liiaksi kiinnittää itseäni Vaasaan. Tämä viittaa muuttoon. Lilius on ehdolla Kokemäelle. Mitä on tekeminen?" Se oli ensimäinen enne siitä, että Helsingissä oli valmistumassa Kihlmanille uusi laajempi toimiala. Ettei tämä asia kuitenkaan kohta ottanut sujuakseen suotuisasti, sen saamme tietää myöhemmistä kirjeistä. Huhtikuun 5 p:nä 1865 Kihlman kirjoittaa: "Helsingistä kuuluu paljon uutisia. Komitea on asetettava kouluasioita varten. Sen tulee laatia kouluille uusi vuosirahasääntö. Tarkoitus on korottaa opettajien palkkoja. Vahinko vain että minä ja moni muukin koulumies eronnee ennenkuin ehdotuksista totta tulee. Minä puolestani en jaksa enää odottaa. Jollen pian tavalla tai toisella saa parempaa palkkaa, niin otan eron. Olen nyt palvellut kirkkoa ja koulua 19 vuotta ja kiivennyt 100 ruplasta 300:aan. Arvelen tehneeni tarpeeksi yleiseksi hyväksi, kun pikkurahasta olen uhrannut parhaimmat voimani. — Helsingistä kuuluu niinikään, että minut on senaatissa esitetty normaalikoulun teologianlehtoriksi. En ole oikein tyytyväinen siihen, sillä minullakin pitäisi olla sananvuoro asiassa. Kuitenkaan ei minulta ole mitään kysytty, mikä on sangen kummallista. Jonakin kauniina päivänä saan kenties lukea sanomista, että minut on nimitetty, ja arvatenkin luullaan, että minulle on osoitettu suurikin armo, kun minulle annetaan 1000 ruplaa 23 tunnista viikossa. Minä olen toista mieltä: minusta on nimittäin mitä raskain ja vaikein työ opettaa uskontoa 4 tuntia päivässä. Onhan se oikeaa rippikoulun pitämistä koko vuoden, ja semmoisesta työstä ei saisi edes niin paljon, että lastensa kanssa voisi syödä itsensä kylläiseksi. Se on surkeaa! Ja kestääkö terveyteni niin ankaraa työntekoa? Olen sentähden hyvin epätietoinen, onko minun suostuttava tarjoukseen. Olenhan jo 10 vuoden vanha koulukarhu (skolfux) ja tunnen jo tämän viran painon. En ole enää niin kärsivällinen. Pelkään myöskin etten enää ole niin sopiva. Jos tarjous olisi tullut 10 vuotta sitten, silloin olisi ollut toisin: nyt on ukko jo väsynyt — — — poikiin." — Ainoastaan neljä päivää myöhemmin (9/4) hän kirjoittaa samasta asiasta. Bergroth oli ilmoittanut sen olevan esillä senaatissa, ja että hän epäilemättä nimitettäisiin, jos hän itse tahtoo. Hänen tuli senvuoksi viipymättä lähettää myöntymyksensä. Virkatoimi käsitti 23 tuntia viikossa, ja palkka oli 800 ruplaa sekä 250 vuokrarahoja. "Saatuani tietää nämät ehdot, olin kyllä hetken epävarma; mutta pian oli päätökseni tehty. Minä sähkötin eilen: 'Koska 23 tunnin työ palkitaan tavallisella pedagogisella nälkähoitokeinolla, en voi vastaanottaa tarjousta.' — Äiti ehkä ihmettelee päätöstäni. En ole kuitenkaan katsonut mahdolliseksi menetellä toisin, tekemättä mitä suurimpia uhrauksia. Ensiksikin menettäisin useita tuhansia ruplia myymällä taloni, josta varmaankaan en saisi 6,000 ruplaa enemmän, edelleen omani ja perheeni mukavuuden kodissa, sillä Helsingissä olisi meidän tyydyttävä korkeintaan 5:een huoneeseen, jotka maksavat 300 ruplaa vuokraa. Vihdoin olisin saanut paljon ja vaikeaa työtä, josta en Helsingissä olisi elänyt niukastikaan. Jos minun on nälkää näkeminen, niin on se minulle mieluisempaa 8 kuin 23 tunnin työllä. On todella häpeällistä tehdä semmoinen tarjous. Jos tahdon vaikkapa huonoimman rengin, niin en voi tarjota hänelle vähempää kuin ruokaa; mutta valtio ei häpeä antaa koulunopettajain palvella vähemmästä kuin ruuasta. — — — Olen siis vapaa muuttokysymyksestä, joka on koko vuoden häirinnyt rauhaani."