Sähkösanoman ohella oli Kihlman kirjeessä laajemmin esittänyt kantansa, ja vastauksessaan Bergroth tunnusti, että hän täysin käsitti sen ja että kielto oli luonnollinen. Lehtorinvirka oli nyt vuodeksi eteenpäin jätettävä sijaisen hoidettavaksi, ja aikoi Bergroth koettaa sillä aikaa saada viran mukavammaksi, s.o. tuntien luvun vähennetyksi 12:een tai 13:een ja palkan korotetuksi 1,350 ruplaan. Menestys oli kuitenkin epävarma. — Tämä Bergrothin lupaus ei suinkaan ilahduttanut Kihlmania, sillä se palautti hänet epävarmuuteen, josta hän juuri oli tuntenut itsensä vapautuneeksi.

Lukijasta, joka tietää, että Kihlman itse, säästääkseen heikkoa terveyttään, oli valinnut vaatimattoman virkansa ja myöskin ottanut lukuun, että hänen toimeentulonsa ei ollut riippuvainen siitä, oliko palkka vähän isompi tai pienempi, tuntunee kirjeotteissa esiintyvä tyytymättömyys oudolta, mutta näennäinen epäjohdonmukaisuus on helposti selitettävissä. Se johtui näet siitä, että koulunopettajain palkkakysymyskin oli tänä uudistusten aikana tullut päiväjärjestykseen. Opettajain kesken oli se kaikkialla puheenaiheena, ja niin kauas oltiin jo päästy, että, niinkuin ylempänä mainittiin, Helsingissä asetettiin komitea laatimaan kouluille uutta vuosirahasääntöä. Mitä erittäin Kihlmaniin tulee, oli hän maaliskuulla käynyt Turussa (Forssellin pesänsuoritusasioissa) ja silloin T. Reuterin kanssa erikoisesti neuvotellut kielenopettajain asemasta. Sen huomaa eräästä pitkästä Reuterin kirjeestä, jossa ei ainoastaan ole kysymys siitä, että heidän palkkansa olisivat korotettavat kohtuulliseen määrään, vaan myöskin että heidän tulisi saada joku sopiva (esim. lehtorin) arvonimi. Kihlman puolestaan, joka otti vähäpalkkaisten ja puutteenalaisten virkaveljiensä asian omakseen, ei tyytynyt esittämään mielipiteitään yksityisessä kirjeessä vaan tahtoi saattaa ne julkisuuteenkin, ja antoi 22 p:nä toukok. 1865 Vaasan lukion tarkastuspöytäkirjaan seuraavan suorapuheisen lausunnon:

"Koska minulle on myönnetty tilaisuus esittää pia desideria oppilaitosten hyväksi, olen sitä mieltä, että minun on lausuttava sana palkkakysymyksestä. On kyllä epämiellyttävää esiintuoda toivomuksia tässä asiassa, syystä että siten antautuu alttiiksi epäluulolle, että puhuu vain omasta puolestaan. Kumminkin kestän mieluummin semmoisen halpamielisen epäluulon kuin vaikenen, milloin koulun ja nousevan sukupolven paras on kyseessä. Jotta opetus olisi semmoinen kuin sen tulee olla, vaaditaan minun käsitykseni mukaan ensi sijassa kelvollisia henkilöitä, jotka rupeavat opettajiksi. Mutta kelvollisia opettajia ei ole saatavissa taikka ainakaan ei toimessaan pysytettävissä, jos palkat ovat kehnoja, riittämättömiä. Kehno ravinto tekee aikaa myöten välttämättömästi kehnoja työntekijöitäpä kelvollisessakin työntekijässä voi lopulta syntyä ylenkatse itseään ja tehtäväänsä kohtaan, kun hän huomaa, että se, verrattuna muihin toimiin yhteiskunnassa, saa tältä halveksimista osoittavan palkan. Koulun, nousevan sukupolven, huolestuneiden vanhempien, oikeuden ja kohtuullisuuden nimessä vaadin, että koulunopettajille myönnetään palkka, joka vastaa heidän tehtävänsä tärkeyttä ja on verrattava kirkollisten ja siviilivirkamiesten palkkoihin; minä vaadin Suomen koulun opettajalle niin suuren palkan, että hänellä on, ei ainoastaan yksinkertainen ruoka itselleen ja perheelleen, vaan että hän, jonka tulee olla sivistyksen levittäjä ja edustaja, myöskin voi antaa omille lapsilleen sivistyneen kasvatuksen. Kuinka suuri palkka, laskettuna markoissa taikka viljassa, siinä tapauksessa olisi oleva, siitä saattaa olla eri mieliä katsoen elintarpeiden vaihteleviin hintoihin eri paikkakunnilla. Yleensä ja silmällä pitäen rahan nykyistä arvoa uskaltaisin olla sitä mieltä, että jos 2,000 mk. olisi vähin määrä ja 6,800 korkein, niin ei olisi liiallisiin menty; vähemmällä palkanmuutos ei monestakaan tuntuisi todelliselta palkankorotukselta. On nimittäin muistettava, että koulunopettajat tähän saakka ovat voineet muuttaa kirkon palvelukseen, ja siinä saada palkan, joka on riittänyt täyttämään pedagogisen virkauran tuottaman vaillingin. Korotettakoon palkkaa vähitellen, rehellisten ja tunnollisten opettajain kehotukseksi, niin etteivät he vanhuudessaan kiroa sitä hetkeä, jolloin ryhtyivät työhön, joka ei ole tuottanut heille tarpeellista elatusta. Ei ole minun eikä meidän opettajain asia vastata kysymykseen, mistä varat semmoisiin palkkoihin ovat otettavat. Meidän oikeutemme ja velvollisuutemme on sanoa, mitä koulu tarvitsee saavuttaakseen päämääränsä; kansakunnan asia on päättää, tahtooko se vai eikö antaa varoja siihen. Jollei tahdota myöntää lasten opettajille kohtuullista palkkaa, niin tyydyttäköön semmoiseen opettajistoon, jonka ainoastaan kykenemättömyys menestymään muilla urilla on määrännyt kasvattajantoimeen." —

* * * * *

Kesällä 1865 oli Kihlmanilla monenlaisia huolia. Hän oli, niinkuin ennen on mainittu, Puuvillakehräämön johtokunnan jäsen ja, Levónin matkoilla ollessa, jonkun aikaa myöskin toimitusjohtaja. Amerikassa riehuvan sodan ja siitä johtuvan puuvillansaannin vaikeuden tähden oli kehräämö seisonut koko edellisen vuoden. Se ei siis ollut tuottanut mitään, vaan päinvastoin oli vararahastosta menetetty 9,000 mk. V. 1865 oli tehdas taas pantu käyntiin, mutta eräs onnettomuus oli vähällä uudestaan aiheuttaa sen seisahduttamisen. Juhannuspäivänä tapahtui näet, että höyrylaiva "Österbotten", jolla oli m.m. lastina puuvillaa kehräämöyhtiölle, ajoi karille Sandön eteläpuolella ja loukkaantui niin pahoin, että suuri osa lastia turmeltui. Kihlman osti kuitenkin vakuuttajilta ensin sen osan puuvillaa, joka ei ollut kastunut, ja sitten myöskin alennetusta hinnasta merenvahingoittamat pakat, joiden huomattiin olevan sisältä pilaantumattomia. Näin kävi mahdolliseksi pitää tehdas käynnissä, ja oli toimenpide senkin tähden edullinen, että puuvillan hinta samaan aikaan taas kohosi 35 prosenttia.

Mainittu merionnettomuus tuotti Kihlmanille muutakin harmia. Oli nimittäin niin, että höyrylaivat vasta tähän aikaan olivat alkaneet tulla kaupungin rantaan, sen sijaan että ne ennen olivat pysähtyneet Brändöhön. Mitä "Österbotteniin" tulee, oli muutos päätetty maaliskuulla yhtiökokouksessa Porissa, jossa Kihlman vaasalaisten osakkaitten puolesta oli ehdottanut asian. Huolimatta siitä, että hän oli puhunut muitten edustajana ja että yhtiökokous yksimielisesti oli hyväksynyt ehdotuksen, ruvettiin yksityisesti ja julkisestikin syyttämään häntä ja Levónia onnettomuudesta ja vaatimaan, että heidän oli korvattava vahinko. Itse asiassa oli yksistään luotsi syypää onnettomuuteen, hän kun vastoin kapteenin mielipidettä oli tahtonut kulkea Sandön ympäri, jotta ei laivaa tarvittaisi kääntää itse rannassa ennen lähtöä. Syytettyjen viattomuus oli kuitenkin jokaiselle järkevälle niin selvä, ettei asiasta sen enempää tullut; mutta tunnollisesta Kihlmanista oli sentään ikävää kuulla, että hänen sanottiin ajaneen "nurkkakunnan" (kotteri) asiaa. Laivat laskivat yhä edelleen kaupungin rantaan ja — onnellisesti, sillä nyt ei enää kukaan halunnut kiertää Sandön ympäri.

Tämän yhteydessä mainittakoon, että varsinkin tänä vuonna kämnärioikeuden puheenjohtaja J. Kr. Svanljung teki nimensä kuuluisaksi Vaasankirjeillään y.m. kertomuksen- tai sadun muotoon laatimillaan kirjoituksilla kaupungin oloista Åbo Underrättelser-lehdessä. Etenkin näissä jälkimäisissä vilisi viittauksia yksityisiin henkilöihin, joiden yhteisenä tunnusmerkkinä oli, ettei niissä selitetty asioita parhaimpaan vaan pahimpaan päin. Nykyään olisi turhaa seikkaperäisemmin tutkia, mitä tekijä viittauksillaan on tarkoittanut: kaikki asianomaiset ovat poissa, ja silloiset päivän riitakysymykset ovat unohtuneet. Kuitenkin on tässä merkittävä, että Kihlmankin esiintyi julkisuudessa nimimerkki "Kr:in" kirjoitusten johdosta. Se tapahtui ensiksi niin, että hän Helsingfors Tidningariin (n:o 213, 14/9) lähetti pari mietelmää ("Tankar"), joissa hän mainitsematta mitään nimeä tai asiaa ankarasti tuomitsi semmoisia kynäniekkoja, jotka salakavalasti pyytävät vahingoittaa toisten nimeä ja mainetta. Joku aika myöhemmin Kr. (Å. U:rissa) "yleisen järjen nimessä lausui hylkäävän tuomion ajattelevan herran tekeleestä", missä hän oli havaitsevinaan jesuitismiä, sofismiä, hierarkiaa y.m. pahaa. Silloin Kihlman painatti Wasabladetiin kirjoituksen, jonka pääajatus oli: "Se koira älähtää, johon kalikka koskee." — Tämä sananvaihto oli kumminkin vähäpätöinen ottelu verrattuna siihen musertavaan iskuun, joka pari viikkoa myöhemmin kohdistettiin Svanljungiin. Nimellä "Herra Kr." ilmestyi näet H. T:ssa (n:o 227:n liitteessä, 2/10) 8 palstaa pitkä kirjoitus, jonka tarkoitus oli jollei pakottaa häntä vaikenemaan kuitenkin seikkaperäisesti karakterisoimalla hänen kirjailijatointaan tehdä se vastaisuudessa tehottomaksi. Kirjoituksen alla luettiin nimet: J. Ekström, J. O. I. Rancken, A. G. J. Hallsten, Joachim Kurtén, Fr. E. Conradi, Alfr. Kihlman, J. W. Sabelli ja G. v. Troil, mutta eräästä kirjeestä (15/10) Kihlmanin äidille saamme tietää, että se "suurimmaksi osaksi" oli Kihlmanin laatima, jota paitsi "muutamat kappaleet" olivat laamanni Ekströmin kirjoittamat. Varsinkin alkupuolessa tunteekin helposti edellisen tekijän täsmällisen ja terävän esitystavan, mutta katsoen koko kirjoituksen aiheeltaan välttämättömästi mieskohtaiseen laatuun emme tahdo sitä tässä selostaa. Mistä syystä ja missä hengessä Kihlman oli ottanut osaa tähän mielenosoitukseen ilmaisevat seuraavat lauseet äidille: "En ole esiintynyt hra Kr:n tähden vaan loukatun totuuden [ja] yleisön tähden, jotta se tietäisi, missä määrin Kr:in tietoihin on luottaminen. — — — Mitä tulenkaan kärsimään, ja vaikka ei esiintymiseni tuottaisikaan näkyvää hedelmää, niin en kuitenkaan kadu sitä, sillä minä olen noudattanut vakaumustani: olen tehnyt mikä mielestäni on ollut velvollisuuteni." — Ohimennen sopii huomauttaa, että Vasabladet, joka olisi ollut lähinnä oikaisemaan mitä Kr:in kirjelmissä saattoi olla erehdyttävää, nykyään oli L. L. Laurénin käsissä ja että hän, miten olikaan näppärä kynämies, pelkäsi antautua taisteluun Kr:in kanssa. Siitä johtui että kaupunkilaisten itsepuolustus ilmestyi helsinkiläisessä lehdessä. Muutoin koko tämä seikka jälleen todistaa, että Kihlman kyllä osasi voittaa hitaisuutensa, milloin hänen oikeuden- ja totuudentuntonsa kehotti häntä toimimaan.

* * * * *

Uutisista, jotka Kihlman tänä syksynä kertoi äidilleen, kuuluvat muutamat hänen elämäkertaansakin. Niin esim. se, että syyskuulla perhe jälleen lisääntyi: syntyi näet neljäs poika, joka sai nimen Uno Rafael. — Toinen uutinen koski Esseniä. "Esseniltä olen saanut kirjeen", mainitsee Kihlman 1 p:nä lokak. "Paljon mietittyään on hän suostunut noudattamaan kutsumusta ensi kevätlukukautena hoitaa käytännöllisen teologian professorinvirkaa, joka on vapaa [Porvoon piispaksi tulleen] Schaumanin jälestä. He [Essen perheineen] muuttavat siis koetteeksi Helsinkiin. Jollei miellytä, niin palataan Ilmajoelle. Se on nyt toinen kappalainen, joka kutsutaan professoriksi. Miten ovatkaan ajat muuttuneet!" — Kolmas uutinen koski kirjoittajaa itseä. Aug. Lilius oli nimitetty Kokemäen kirkkoherraksi, ja Kihlman oli hakenut siten avonaiseksi tullutta teologianlehtorin virkaa. Hän oli ainoa hakija, mutta hänen oli suoritettava asianmukainen opinnäyte tullakseen kysymykseen. Näin oli siis Kihlmanillekin avautumassa uusi ura.

Loppuvuodeksi oli Kihlmanilla nyt yllin kyllin työtä väitöskirjan kirjoittamisessa. Selittäessään marraskuun lopulla, miksi niin harvoin kirjoitti äidilleen, hän lausuu: "Äiti, joka tuntee luontoni, saattaa ymmärtää, kuinka levoton olen. Tahdon tehdä niin hyvää työtä kuin mahdollista, ja sen vuoksi täytyy minun käyttää siihen jokaista vapaata hetkeäni. En pane koskaan maata ennenkuin puoliyön jälkeen ja kuitenkin ennätän mielestäni niin vähän. Monet toimeni vaikuttavat hyvin häiritsevästi. En saa koskaan rauhaa ennenkuin yöllä." Aineekseen hän oli valinnut kysymyksen lapsenkasteesta, joka, niinkuin edellisestä tiedämme, oli aikoja sitten kiinnittänyt hänen mieltään.