Luonnollista on, että joululomakin kului tässä työssä. Itse joulun vietosta sisältää seuraava kirjeenote kuvaavan piirteen (äidille 7/1 1866): "Kiitän sydämellisesti kaikista joululahjoista. Kalleinta minulle oli Isän muotokuva. Nähdessäni sen tulin niin liikutetuksi, että minun täytyi vetäytyä syrjään vuodattaakseni Isän muistolle pyhitetyn kyyneleen. Oli kuin olisin hengessäni tavannut hänen henkensä. Jumala suokoon hänelle rauhansa! On omituinen tunne siten hengessään elävästi seurustella aikoja sitten poismenneen kanssa. Ah, kuinka pian jopa lähimmät omaisemmekin unohtavat meidät maan päällä!"

* * * * *

Uutena vuotena 1866 oli Kihlmanin lähdettävä Turkuun painattamaan ja julkisesti puolustamaan väitöskirjaansa, joka hänen lähtiessään ei vielä ollut valmis. Ilmajoelta hän (13/1) kirjoittaa Hildalleen, että hän Hannan seurassa hauskan matkan jälkeen oli saapunut Essenille, että hän tälle oli lukenut osia teoksestaan ja "saanut painatusluvan" ja että hän oli päättänyt matkustaa Tampereen kautta nauttiakseen appensa seurasta, jonka piti lähteä Helsinkiin. Tietysti tulikin siten matkan alkupuoli hupaiseksi, mutta kun hän Huutijärvellä (Kangasalla) erosi Essenistä, oli alkanut sataa vettä aivan niinkuin kesällä, ja Kihlmanin oli ylen vaikea lumettomalla tiellä päästä eteenpäin. Hän myöhästyikin kokonaisen päivän ja saapui hyvin alakuloisena "vanhaan Turkuun". Eikä hän aluksi sielläkään saanut kehotusta, niinkuin näkyy seuraavasta otteesta (Hildalle 19/1): "Keskiviikko-[tulopäivän]iltana kävin Titus Reuterin kanssa Renvallilla. — Torsten tuli levottomaksi, kun sai tietää aineeni. Sen johdosta syntyi vilkas keskustelu, jossa Renvall koetti antaa minulle parempia mielipiteitä, ilman että saatoin muuttaa vakaumustani. Lopputulos oli, että voisi tulla arveluttavaksi, jos pysyisin kannallani. Eilen tein tervehdyskäynnin piispan ja muitten konsistorin jäsenten luona, ja kaikki kohtelivat minua siivosti ja ystävällisesti. Piispa oli oikein sydämellinen; mutta saatuaan tietää aineeni tuli hän hyvin alakuloiseksi. Hän selitti miten vaikeaksi kävisi, jos minä esittäisin harhaoppisia (heterodoxa) mielipiteitä, että minä saatoin hänet välikäteen, että hän tahtoi nimittää minut, mutta voisi hän itsekin tulla oikeauskoisten hyökkäysten esineeksi, syystä että hän, jonka tuli valvoa kirkon parasta, nimitti uskonnon opettajaksi henkilön, joka avonaisesti julkilausui kirkon käsitykselle vastakkaisia oppeja y.m. Hetken hiljaa kuunneltuani näitä purkauksia, sanoin olevani valmis kohta lähtemään kotia enkä suinkaan haluavani vastoin kirkonhallituksen tahtoa pakkautua kenenkään tielle j.n.e. Piispa vastasi silloin heti, että hän ei lainkaan tarkoittanut, että minun oli lähdettävä pois, että hän päinvastoin toivoi, että tulen nimitetyksi, ja että hän itse puolestaan oli täysin levollinen seurauksiin nähden; mutta hän ainoastaan pelkäsi hedbergiläisten valitushuutoja y.m. Minä juttelin hänen kanssaan pari tuntia ja sain kutsun päivälliselle tänään. — Niin ovat asiat: pelkään vähin, että palaan kotia toimittamatta asiaani. Kumminkin olen nyt tavallista levollisempi. Menköön miten tahansa: päätökseni on peruuttamaton, että olen toimiva velvollisuuteni ja omantuntoni mukaan. — Älä puhu lähemmin näistä seikoista, jotta ei tarpeetonta lavertelua syntyisi. Piispa pitää minusta sydämellisesti, mutta pelkää (är rädd), tapansa mukaan. Peittäkäämme hänen heikkoutensa. Voit sanoa, että väitöskirjani on herättänyt epäilyksiä, mutta että toivon voivani poistaa ne. — Bergrothilta ei kuulu mitään. Jos niin tapahtuisi, ettei minua täällä hyväksyttäisi ja että asia Helsingissäkin menisi myttyyn, niin katsoisin täyttäneeni kaiken teologisen vanhurskauden ja sanoisin teologialle, nimittäin tälle inhimilliselle teologialle, joka tuottaa sydämelle ainoastaan rauhattomuutta, ikuiset jäähyväiset, ja sanoisin sen ilman kaipausta tai surua. On helpompi olla ihminen, kun ei ole teologi." —

Toiseltakin taholta Kihlmania ahdistettiin. Eräs "kysyjä" (Frågare) pyytää näet (A. U. n:o 8, 20/1) saada tietää, oliko tuomiokapituli, joka nykyisin oli hyväksynyt muutaman kielenopettajan hakemuksen lehtorin virkaan, sitä mieltä, että kaikki semmoiset olivat hakukelpoisia, vai oliko tässä vain poikkeus kyseessä? Sen ohella hän tiedustelee, oliko prokuraattorin vai kenen velvollisuus ryhtyä asiaan, jos vääryyttä oli tapahtunut? — "Ikävä on, että minulla on kadehtija", kirjoittaa Kihlman (22/1) mainiten "kysyjän" (jonka hän luulee maisteri C. G. Swaniksi). [Tämä lienee ollut erehdys. Ainakaan ei maist. Swan enää muista kirjoittaneensa mitään Turun lehtiin. Eräässä toisessa kirjeessä Kihlman sanoo Swanin aikovan hakea virkaa, jota tämä ei kuitenkaan tehnyt. Mahdollisesti aiheutti jonkun antama tieto, että Swan oli ajatellut viran hakemista, olettamuksen, että hän oli kysyjä. — Kysymys johtui siitä, että Kihlman ei ollut suorittanut pedagogian tutkintoa, mutta tuomiokapituli lienee ollut sitä mieltä, että hän pappina oli pätevä uskonnonopettajaksi.] tiedustelut. "Kysymyksestä saattaisi luulla, että minä matelemisella olen hankkinut itselleni jonkun armon. Jos olisin tiennyt, etten ole hakukelpoinen, niin en olisi vaivannut itseäni tänne, ja jos vielä tietäisin, etten sitä ole, niin lähtisin pitemmittä mutkitta pois. Nyt en tiedä mitä olen. Renvall sanoo tuomiokapitulin selittäneen minut päteväksi; Hornborg sanoo, että kysymys vielä on ratkaisematta. Saattaa siis tapahtua, että sitte kun olen suorittanut opinnäytteeni minut selitetään epäpäteväksi, ja koko työni on ollut turha. — — Olen tarjonnut palvelustani; jollei minua voida käyttää uskonnonopettajana, niin kelpaan kai vieläkin kielenopettajaksi, niinkuin ennen." —

Kaikki sujui hyvin. Arkkipiispa oli purkanut huolensa Renvallille, joka oli rauhoittanut hänet, ja Kihlman kiirehti kirjansa valmistumista. Hän kirjoitti uudestaan johdannon, jonka jälkeen painatus alkoi, ja sen jälkeen hän suuressa ahdistuksessa jatkoi työtään. Oli näet jo määrätty, että helmikuun 10 p:nä tapahtuisivat käytännölliset kokeet ja 12:tena väittely.

Keskellä tätä kiirettä kirjoitti Essen esittelijäsihteeri toht. Waenerbergin salaisuutena kertoneen, että senaatissa 18 p:nä oli käsitelty ehdotusta, että Kihlman ilman hakemusta nimitettäisiin normaalikoulun yliopettajaksi. Äänestäessä oli neljä ollut vastaan, neljä Kihlmanin puolella, jälkimäisten joukossa puheenjohtaja. Siitä seurasi, että esitys oli lähetettävä Pietariin, jollei pöytäkirjaa tarkistettaessa muutosta tapahtunut, jota Waenerberg ei ollut katsonut luultavaksi. "Niin ovat asiat, rakas Hilda. Olen tänään usein huokaillut Jumalalle, että hän johtaisi kaikki parhaimmaksi. Minä olen entiselläni. Jos tieto tulisi, että ehdotus on mennyt myttyyn, niin olisin iloinen, en ainakaan murheellinen. Mutta jos se hyväksytään, silloin, Hilda, täytyy meidän alistua ja mennä, minne Herra kutsuu meidät. Tapahtukoon Jumalan tahto!" Samasta kirjeestä (25/1) otamme vielä seuraavat rivit: "Niin, rakas Hilda, lapsiamme täytyy meidän hoitaa: minun tulee käyttää enemmän aikaa heitä varten. Se on kuitenkin pysyvintä, mitä voi jättää jälkeensä: hyvin kasvatettuja lapsia. Das Gute soll man nur nicht erzwingen. On oltava hyvin kärsivällisiä ja antaa hyvän juurtua. Meidän tulee olla yhtä kärsivällisiä kuin Isä taivaassa on meitä kohtaan. Kuinka kärsivällisesti hän odottaakaan parannustamme! Ja hän voisi kai kyllä käyttää montakin pakkokeinoa! Mutta rakkaus on oleva vapaaehtoinen. Jollei se sitä ole, jos siinä on vähintäkään pakkoa, niin on se ulkokullaisuutta, ja kaikki on turmeltu."

Seuraavasta kirjeestä (30/1) näkyy, että Kihlman vielä kuukauden vaihteella oli samassa pinnistyksessä. "Toisinaan olen oikein epätoivossa. Eikä kuitenkaan auta menettää rohkeuttaan: minun täytyy kestää. Ei ole paljo jälellä, mutta kaikki vaatii aikansa, ja kun sanoja tulisi punnita kultavaa'alla, pitäisi olla enemmän aikaa ja ennen kaikkea — rauhaa. Tätä jälkimäistä en ole voinut saada." — — —

Viikon päästä oli teos kuitenkin valmis: "Dogmen om barndopet. Historisk-kritisk afhandling." Tutkimuksessa, joka käsittää 100 sivua, tekijä on seikkaperäisesti esittänyt ja perustellut samat mielipiteet, jotka jo tavataan hänen muistutuksissaan toht. C. J. Estlanderin käsikirjaehdotuksen johdosta (1854-55) ja joista hän oli kirjoittanut arkkipiispalle, kun tämä tahtoi kutsua hänet katkismuskomitean jäseneksi (1863). Tässä riittänevät seuraavat otteet ilmaisemaan Kihlmanin lähtökohdan ja lopputulokset:

"Luterilainen kirkko ei muodosta mitään poikkeusta muista erikoiskirkoista. Ei sekään ole yhdenmukainen Kristuksen todellisen kirkon kanssa. Eikä ole sille häpeä tunnustaa epätäydellisyyttänsä ja pyrkimystään parempaan. Mutta se on häpeä, jos se elää sokeassa itsetyytyväisyydessä kaipaamatta enempää edistystä ja täydellisentymistä. Jos se sanoo: minä olen rikas, olen kylläinen enkä tarvitse mitään, niin on se sokea ja tarvitsee totuuden silmävoidetta oppiakseen tuntemaan köyhyyttään. Mutta niin ei voi se kirkko sanoa, joka asettaa pyhän raamatun, kristillisen totuuden lähteenä, itseään korkeammalle, kehottaen itsekutakin siitä välittömästi noutamaan enempää valoa, ja joka pitää tunnustuskirjoissa säilytetyn tunnustuksen todistuksena siitä, miten raamatullinen totuus määrättynä aikana on käsitetty. Protestanttisen kirkon oppineimmat ja hurskaimmat teologit eivät senvuoksi olekaan epäilleet avonaisesti osoittaa, mitä puutteita he ovat huomanneet kirkonopissakin, ja lahjojensa mukaan koettaa myötävaikuttaa kristillisen totuuden täydellisempään käsittämiseen."

"Niihin dogmeihin, jotka kaipaisivat enempää tutkimista ja jotka olisivat saatavat parempaan sopusointuun kokonaisuuden kanssa, luemme sakramentteja koskevan. Erittäinkin olisi kasteenoppi lapsenkaste-muodossaan huolellisemman perustelun tarpeessa (tarfva en omsorgsfullare begrundning)." [Siv. 3-4.] — — —