"Miten vaikea tämä uskonkappale onkaan ja miten horjuva käsitys siitä historian todistuksen mukaan onkaan ollut, näyttää meistä kuitenkin niin paljon varmalta, että lapsenkasteen hylkääminen ei ole oikeutettu. Ainoastaan silloin kun lapsenkasteelle annetaan merkitys, jonka kautta kristinuskon tärkeimmät totuudet saatetaan vaaraan, on oikeutettua vastustaa sitä. Että teoriat lapsen uskosta ja uudestasyntymisestä ovat aiheuttaneet semmoisen vaaran, ei ole kiellettävissä". [Siv. 98.] —

"Mutta koska raamatussa lapsenkastetta ei nimenomaan käsketä eikä edes mainita, niin ei sen laiminlyömistä voida leimata antikristilliseksi. Sitä vastoin on täydellisesti kristinuskon henkeä vastaan tehdä lapsenkaste pakolliseksi toimitukseksi. Koska Kristus, jolla yksin on oikeus säätää lakeja seurakunnalleen, ei ole määrännyt vissiä aikaa, jolloin kaste on toimitettava, ei mikään inhimillinen valta (myndighet) ole oikeutettu rajoittamaan Hänen myöntämäänsä vapautta. Kirkko toimisi ainoastaan sopusoinnussa korkean Perustajansa hengen kanssa, samoin kuin arvonsa mukaisesti, vapaalle vakaumukselle perustettuna yhteytenä, jos se jättäisi yksityiselle seurakunnanjäsenelle vallan määrätä, milloin hänen lapsensa ovat kastettavat." — [Siv. 99.]

Itse väittelystä Kihlman kertoo äidilleen: "Viime keskiviikkona sairastuin lievään vatsakuumeeseen. — Sairauteni tähden ei käytännöllisistä kokeista lauantaina tullut mitään. Maanantaina [12 p:nä] tunsin itseni [kiitos olkoon lääkärin ja ystäväni T. Reuterin hoidon] siinä määrin paremmaksi, että päätin väitellä. [Kirjoittaessaan kotiinsa Kihlman humoristisesti lausuu: 'Tiedän että ajatuksissanne olette luonani, kun olen kiikissä (i pressen)! Olen usein muistanut Ragnar Lodbrokin sanoja käärmekuopassa: 'Kyllä kai porsaat röhkisivät, jos tietäisivät, mitä karju kärsii'.'] Nousin sairasvuoteeltani ja lähdin suoraan kateederiin. Kestin ihmeellistä kyllä yli neljä tuntia, k:lo ll:sta yli 3:een saakka. [Toht. J. A.] Lindelöf oli ex officio opponens, prior oli eräs pastori Alopaeus, ylimääräisinä esiintyivät arkkipiispa ja rovasti E. M. Rosengren (innokas hedbergiläinen). Lindelöf ja arkkipiispa olivat erittäin humaanisia, samoin Alopaeus. Rosengren [joka vasta väittelytilaisuudessa oli saanut kirjani käsiinsä] huusi ja melusi ja teki itsensä naurettavaksi koko yleisön edessä. Olen jäävi arvostelemaan itseäni, mutta luullakseni en menestynyt huonosti: ainakaan ei väitteitäni osoitettu vääriksi. Lopputulos on sentään epävarma. Minua pidetään kerettiläisenä, kirkolle vaarallisena henkilönä. On mahdollista, että teoreettinen opinnäytteeni hyljätään, taikka ainakin katsotaan vähäarvoiseksi, vaikka väittelyssä tunnustettiin, että väitöskirjani oli laadultaan akateeminen, ja että siis olin tehnyt enemmän kuin tarvittiin. Jos minut hyljätään, ei Äidin pidä surra. En minä aio sitä hävetä, päinvastoin merkitsen sen ansioluettelooni. Kumminkin toivon vielä hyvää loppua. Arkkipiispa ja tuomiorovasti ovat puolellani, niin myös Lindelöf. — Huomenna [14 p:nä] ovat käytännölliset kokeet k:lo 8-10. — Tämän hevoslääkityksen jälkeen tunnen itseni paremmaksi enkä huonommaksi. Jumalalle kiitos kaikesta. Antaudun hänen turviinsa, sillä etsin Häntä ja Hänen totuuttaan. Vaikka ihmiset eivät hyväksy minua, toivon sentään, että Hänen mielihyvänsä ei ole minusta kääntynyt." [Olemme ottaneet tämän kirjeestä äidille, syystä että kirjeet vaimolle ovat liian seikkaperäiset.]

Kokeet eivät onnistuneet täysin tyydyttävästi, osaksi liiallisesta perusteellisuudesta, osaksi väsymyksestä (Kihlman valmistautui niihin k:lo 4:ään aamulla!). Pari tuntia myöhemmin tuomiokapituli kokoontui tekemään päätöstään. Tietopuolinen opinnäyte arvosteltiin korkeimmalla arvolauseella, käytännölliset kokeet lähinnä korkeimmalla, ja Kihlman nimitettiin teologianlehtoriksi Vaasan lukioon. Kun kapitulin jäsenet k:lo 2 saapuivat päivällisille Kupittaan ravintolaan, mihin asianomainen oli kutsunut heidät, toivat he hänelle tämän tiedon ja onnittelunsa — sitä tervetulleemmat, kun hän viime hetkeen saakka oli odottanut pahinta. Heikko kun oli sairautensa jälkeen, istui uusi lehtori ja isäntä palttoo päällä arkkipiispan ja presidentti Procopén välillä, joka jälkimäinen oli kutsuttu vanhana tuttuna. Kihlmanin esittämien maljojen jälkeen piti arkkipiispa hänelle mitä kauneimman ja sydämellisimmän onnentoivotuspuheen. Päivällisten syötyä istuttiin maljakon ympärillä ystävällisesti pakisten k:lo 8:aan illalla. Keskellä juhlatilaisuutta sai Kihlman sähköteitse lämpimän onnentoivotuksen virkatovereiltaan Vaasasta, mikä suuresti ilahdutti häntä. — Tuomiokapitulin äänestyksestä annettiin hänelle sittemmin tieto, että jotkut herroista olivat tunteneet samoja tunteita kuin Herodes, kun hän ajatteli, että Johannes Kastaja oli mestattava. Sen täytyi tapahtua, joskin raskaalla sydämellä. Sentähden kesti neuvottelu tavattoman kauan. "Hjelt oli minua vastaan ja samoin Hornborg. Jälkimäiselle Renvall muistutti, ettei hänkään, Hornborg itse, ollut puhdasoppinen tutkimuksessaan kasteesta; miksi oli hän niin tarkka minuun nähden? Hjelt oli lopulta selittänyt, että hän ei tahdo vastustaa minua, koska arkkipiispa, jonka lähinnä tulee vastata kirkon puhtaan uskon säilyttämisestä, sekä 4 teologiantohtoria katsoi voivansa hyväksyä minut." Lopputulos oli tietoperäisestä opinnäytteestä 25/28 (Arkkipiispa, Hjelt ja Hornborg kukin 3, muut kukin 4) ja käytännöllisestä 23/28 (Renvall ja Hornborg kumpikin 4, muut kukin 3). "Arkkipiispa antoi tietoperäisestä ainoastaan 3 ääntä, luultavasti näyttääkseen, ettei hän sentään hyväksynyt sisällystä, taikka jotta hän ei tekisi itseään moitteenalaiseksi; Hornborg taas antoi 4 ääntä käytännöllisessä korvatakseen mitä oli vähentänyt toisessa äänestyksessä." — Varmana pidettiin, että Kihlman ei olisi saanut painatuslupaa, jos käsikirjoitus olisi valmiina kiertänyt kapitulilaisten luona. Nyt se oli hänelle annettu Renvallin vastuulla — ja tästä huomaa, että Kihlman luultavasti olisi palannut tyhjin käsin Turusta, jollei teoksen myöhäinen valmistuminen olisi tehnyt edeltäkäyvää tarkastusta mahdottomaksi.

Voimistuakseen viipyi Kihlman Turussa 20 p:ään, ollen koko ajan mitä ystävällisimmän huomaavaisuuden esineenä tuttaviensa puolelta. Arkkipiispan epäilykset näyttivät kerrassaan hälvenneen, ja erotessa hän suuteli Kihlmania. Kumminkin tunsi tämä enimmin kiitollisuutta tuomiorovasti Renvallia kohtaan, joka tosiystävänä oli häntä tukenut.

Miten tyytyväinen Kihlman oli, sen huomaa seuraavista riveistä äidille (25/2): "Niin, hyvä Äiti, olen nyt taas hupaisessa kodissani. Olen suorittanut tehtäväni tavalla, joka on saavuttanut tuomarieni tunnustuksen. — Olen nyt teologianlehtori: tulevaisuuteni on jotenkin turvattu. Saan käyttää aikaani ja kykyäni semmoiseen, joka on minulle sydämen asia. Olen nyt mielestäni päässyt toivomusteni perille. Korkeammalle en ole pyrkinyt, toivon vain, että terveys ja voimat sallisivat minun siunauksellisesi vaikuttaa sillä paikalla, johon olen tullut. Minulla on niiden kunnioitus, jotka tuntevat minut, minulla on ymmärtäväinen, lämpimästi tunteva, jalosti ajatteleva, rakastettu vaimo, eivätkä lapseni vielä aiheuta mitään erikoisia huolia. Olen niin onnellinen ja tunnen itseni niin onnelliseksi, ja onnentunteeni kahdistuu siitä, että Äiti vielä elää ja, saatuaan kärsiä niin paljon huolia minun tähteni, on onneni todistajana. Sydämeni on täynnä kiitollisuutta Jumalaa, kaiken hyvän antajaa kohtaan."

Äidin vastaus on liikuttavan hellä: "Minun on vaikea sanoin ilmituoda onnellisuutta ja iloa, joita olen saanut kokea, kun olet, lauseesi mukaan, päässyt toivomustesi ja harrastuksesi perille. Ainoastaan Jumala tietää, mitä kiitollinen sydämeni tuntee. — Et sinä ole koskaan tuottanut minulle surua, paitsi silloin kun päätit lähteä Saksaan. Silloin itkin ja tuskittelin erotessani sinusta — ja nyt, juuri se levottomuus ja tuska, jotka silloin vaivasivat minua, ovat nyt muuttuneet minulle syvimmäksi iloksi ja riemuksi. Tiedät, kuinka sydämestä rakas aina olet minulle ollut: sinun onnesi on ollut minun onneni. Jos Jumala sallii, että jotain semmoista tapahtuu jollekin sinun omaisistasi, niin silloin vasta tunnet, minkä onnen minä nyt olen kokenut." — — —

Mutta ei Kihlman sittenkään ollut ilman huolia. Toiselta puolen huolestutti häntä ajatus, että Helsinkiin-muutto kenties oli edessä, toiselta puolen hän luuli väitöskirjansa synnyttävän ikävää polemiikkia. "Jos siitä olisi hyötyä totuudelle, niin polemiikki olisi ilahduttava. Mutta tavallisesti se kehittyy toraksi ja herjaukseksi, jota en rakasta. Olen kuitenkin yleensä levollinen. Ei kukaan voi minua tuhota (förderfva), jollen itse sitä tee. Lokaa voidaan heittää päälleni, mutta sillä en ole tuhottu. Voidaan osoittaa, että olen väärässä, mutta en silläkään ole tuhottu. Olen ainoastaan tahtonut tietää, mikä on totuus, ja muuttaisin mielelläni mielipidettä, niin pian kun huomaisin erehtyneeni." [Että muutkin odottivat polemiikin syntyvän, todistaa esim. seuraava ote K. E. Stenbäckin kirjeestä (13/3) Kihlmanille: "Onneksi että olet päässyt Turun kiirastulesta. Olen mielenkiinnolla lukenut kirjasesi lapsenkasteesta. Sinä pitelet surkeasti oikeauskoisuutta — ihmeellistä, että tuomiokapituli antoi: laudatur. — Mutta odotappas — kyllä tullee satamaan anateemoja sekä idästä että lännestä. Ja jollei niin tapahdu — todistanee vaikeneminen niin tärkeässä asiassa joko että hengellinen välinpitämättömyys on yleinen taikka että — totuus voittaa yhä enemmän alaa." —]

* * * * *

Totta puhuen Kihlmanin tutkimus herättikin sangen suurta huomiota kirkollisissa ja uskonnollisissa piireissä, eikä siitä aivan vähän kirjoitettukaan, vaikkei se sentään aiheuttanut mitään merkillisempää polemiikkia. Ollen sitä mieltä, ettei syventyminen tähän riitakysymykseen enemmän kuin muihinkaan esiintyviin puhtaasti teologisiin erimielisyyksiin välttämättömästi kuulu elämäkertaan, tahdomme vain ohimennen merkitä muutamia siihen liittyviä ilmiöitä. — Jo maaliskuun alussa julkaisi A. V. Ingman eräässä kirjoituskokoelmassa (Uppsatser i bibliskt-theologiska ämnen, 3:mas vihko) lyhyen tutkimuksen nimeltä: "Uuden testamentin kasteenopin peruspiirteet." Mainitsematta Kihlmanin nimeä tekijä alkusanoissaan kuitenkin viittaa hänen teokseensa. Myönnettyään näet ensin, ettei yksikään kirkollinen oppi ole enemmän sumun ja pimeyden peittämä kuin lapsenkasteen uskonkappale, hän lausuu, "että eräs täysin oikeutettu tieteellinen tutkimus on saanut aikaan, että kaikki hurskaimmat kristityt nyt jännityksellä odottavat herätetyn riitakysymyksen selvitystä". Muutoin Ingman puolustaa lapsenkastetta ja kehottaa — baptisteja miettimään hänen esittämiään todistuksia. Tästä voinee päättää, ettei Kihlmanin tutkimus ollutkaan välittömästi aiheuttanut kirjoitusta, vaan luultavasti se tosiasia, että juuri näihin aikoihin baptismi oli alkanut saada kannattajia Suomessa (Ahvenanmaalla ja Pohjanmaan ruotsalaisissa rannikkopitäjissä). Mitä Kihlmaniin tulee, oli hän kokonaan vieras baptistiselle liikkeelle, eikä hän suinkaan ollut tarkoittanut sen puolustamista. Kenties saattaakin olettaa, että Ingman juuri senvuoksi jätti Kihlmanin nimen mainitsematta ja hänen kirjansa sisällyksen koskettelematta, ettei häntä luettaisi lahkolaisiin, joihin tekijä koetti vaikuttaa. — Edelleen tavataan Kirjallisen Kuukauslehden huhtikuun numerossa A. F. Granfeltin kirjoittama arvostelu. [Ruotsiksi kirjoitettu, toimituksen suomentama.] Se alkaa tunnustamalla, että Kihlmanin teos todistaa tekijän omistavan useita todellisen tieteellisyyden avuja, nimittäin "selvän ajatuksen-juoksun, historiallisen tutkimushengen, tarkastaja-terävyyden sekä miellyttävän, täysi-painoisen ja selvä-ymmärteisen lausetavan" sekä "jumaluus-opissa ei aina tavallisen uskalluksen, jonka hän on osoittanut julkisesti ja peittämättä lausumalla ne päätökset, joihin tutkimuksensa on hänen vienyt eräässä kysymyksessä, missä oma vakaumuksensa näkyy eroavan kirkon opista." Lähemmin selostamatta kirjan sisällystä, jossa löytyy "paljon sekä hyvää että totta", hän sitte huomauttaa, että tekijän premissien oikeastaan olisi pitänyt johtaa hänet hylkäämään lapsenkasteen, ja puolustaa m.m. omaa julkaisemassaan dogmatiikassa esitettyä kantaansa, jota Kihlman ei ollut hyväksynyt. — Vihdoin mainittakoon, että (Angelniemen kappalainen) H(egesippus) H(ippolytus) H(jerpe) vielä s.v. eri kirjasena julkaisi 56 sivua käsittävän arvostelun. Tämä tarkastaja ei myönnä Kihlmanin tutkimuksella olevan tieteellistä taikka muutakaan arvoa. Se on muka kauttaaltaan pintapuolinen, ja tekijän tarkoitus on ryöstää kirkolta lapsenkaste. Jos hän menestyy siinä, ennustaa arvostelija, niin menetetään pian pyhä ehtoollinenkin ja lopuksi koko raamattu!