Tietääksemme Kihlman ei esiintynyt julkisuudessa puolustaakseen teostaan. Syynä oli kai ei ainoastaan hänen vastenmielisyytensä ryhtyä julkiseen polemiikkiin, vaan myöskin ajan puute. Asuinpaikan ja viran vaihto sekä monet muut seikat tekivät näet nyt seuraavan ajan ehkä levottomimmaksi jaksoksi hänen elämässään.
Mitä muutoin tulee tähän Kihlmanin yritykseen luoda valoa lapsenkasteen, Ingmanin sanoja käyttääksemme, "sumun ja pimeyden peittämään" uskonkappaleeseen, tahtoisimme lopuksi sanoa seuraavaa: Olkoonpa niin, että hän kenties monessakin kohden erehtyi, kumminkaan ei kellään, joka on tutustunut hänen kehitykseensä, voine olla vähintäkään epäilystä siitä, että hän ryhtyi aineeseen sisällisestä pakosta. Kun samalla on tunnustettava hänen lähtökohtansa pätevyys, nimittäin että kristitylle raamattu on korkein totuuden lähde ja myöskin että "ei tavallista" uskallusta vaadittiin julkituomaan kirkon opista eroavia mielipiteitä, niin tullaan siihen päätökseen, että hänen julkaisunsa oli kunniakas teko, sen vakavan harrastuksen arvoinen, joka nuoruudesta saakka oli häntä elähyttänyt. Ettei Kihlman ollut mikään reformaattori-, uudistajaluonne, sen tiedämme, sellaiseksi hän oli liian mietiskeleväinen, liian "hidas", mutta tarkoittiko hän teoksellaan aikaansaada uudistusta vai eikö, oli se hänen sielunsa syvimmän intomielen, hänen totuudenetsintänsä tuote.
Ylempänä huomautettiin, että Kihlman pari kertaa ennen oli ilmituonut ajatuksensa lapsenkasteesta. Itse asiassa on tutkimus oikeastaan katsottava myöhään kypsyneeksi hedelmäksi hänen opinnoistaan ensimäisellä Saksan matkalla. Olipa hän Stuttgartissa syventynyt tunnustuskirjojen tarkastukseen ja Tübingenissä saanut varman pohjan, miltä käydä hämäriin kysymyksiin käsiksi, ja uskalluksen julkilausua päätelmänsä. Juuri kiireimmän työn aikana Turussa hänelle saapui maisteri (sittemmin yliopettaja) K. Ervastin välittämä tervehdys Beckiltä, jolle hän Wagnerin käynnin jälkeen (1858) ei ollut antanut tietoja itsestään, ja silloin Kihlman kirjoitti vaimolleen: "Ahdistuksen hetkinä olen usein ollut siellä [Beckin luona Tübingenissä]." Ohimennen mainiten Beck ei ollut hyväksynyt hänen valitsemaansa ainetta, ei mielipiteitten vuoksi, vaan sen tähden, että tutkimus sisällykseltään välttämättömästi tulisi olemaan pääasiassa kriitillinen eikä myötäperäinen (positiv).
[Saman huomautuksen teki Granfeltkin mainitussa arvostelussaan.
Koska puheena ollut Kihlmanin teos on ainoa hänen itsensä julkaisema, olen pyytänyt toht. Erkki Kailalta arvostelua siitä nykyajan kannalta, ja on hän hyväntahtoisesti antanut seuraavan lausunnon, jonka otan tähän lyhentämättä: "A. Kihlmanin väitöskirja 'Dogmen om barndopet' on akateemisestikin katsoen arvokas tutkimus. Sen vahvimpana puolena on kritiikki, asianomaiseen kirkonoppiin sisältyvien heikkouksien ja ristiriitojen esittäminen; heikompi on esitys tekijän omasta kannasta. Mutta tutkimus tahtookin olla etupäässä 'historiallis-kriitillinen'. Tutkimus on myöskin pääosaltaan itsenäistä työtä. Esityksessään omantunnon- ja uskonpsykologiasta Kihlman tosin nojautuu opettajaansa Beckiin; myöskin hän pitää Beckin käsitystä lasten kasteesta totuutta lähimpänä, mutta tekee sitäkin vastaan muistutuksia. Mutta mitä itse dogmin kritiikkiin tulee, esiintyy siinä kauttaaltaan Kihlmanille ominainen dialektinen terävyys. Tällaisen tutkimuksen esittäminen v. 1866 osoittaa myöskin suurta rohkeutta, sillä aika kulki kirkollisessa suhteessa taantumuksen merkeissä ja vallitsevalta kirkolliselta taholta katsoen oli tutkimus pahasti harhaoppinen."
Missä määrin Kihlmanin tutkimuksella on ollut vaikutusta meikäläisissä oloissa on vaikea sanoa. V. 1886 toisen kirkolliskokouksen hyväksymässä käsikirjassa ovat kastettavalle lapselle asetetut kysymykset poistetut, samoin manaus (exorcismi), mitkä muutokset epäilemättä tapahtuivat Kihlmanin haluamaan suuntaan; mistä vaikutuksesta on minun vaikea sanoa. Epäilemättä n.s. "raamatullinen suunta" (piispa Johansson y.m.) näitä muutoksia kannattivat. V:n 1886 kastekaavassa kuitenkin identifioidaan lapsenkaste ja uusi syntyminen, mikä on kokonaan Kihlmanin intentiooneja vastaan. Siinä suhteessa 1913 hyväksytty kastekaava paljon enemmän vastaa Kihlmanin toivomuksia; sitä paitsi on siinä vaihtoehtoisia kaavoja, niinkuin hän toivoi. Luulen että Kihlman olisi ollut tyytyväinen ainakin muutamiin näistä.
Kihlmanin ehdotus, että kirkkolaissa vanhemmille asetettu lastenkastepakko poistettaisiin, ei ole meillä saanut mainittavaa kannatusta. Jollei uskonnonvapauslakia saada, on kuitenkin tapauksien logiikka siihen luultavasti johtava. Tunnettu positiivinen ja raamatullinen teologi Schlatter (Tübingen) kirjoittaa asiasta dogmatiikassaan: "Der Lage wäre wohl am meisten angemessen, wenn wir wieder die gemischte Praxis bekämen, wie sie in der Kirche des römischen Reiches vorhanden war, wo die Taufe erwachsener und die von Kindern nebeneinander bestanden. Es wäre für die Gemeinde und die ganze Taufpraxis eine wesentliche Förderung, wenn sich je und je nicht nur Kinder sondern auch Männer zur Taufe einfänden, die sie mit eigenem Wissen und Willen begehren und zu sägen vermögen, warum sie sich an Christus wenden." Das christliche Dogma s. 467 s. 1911.]
— Huomattavaa on, että 1866 muutenkin muodostui jonkinlaiseksi merkkivuodeksi Beckin opinkannan, "uusimman raamatunteologian" historiassa Suomessa. Sinä vuonna näet Ingman vihdoin julkaisi kokoelman ruotsinnoksia (Sjutton kristliga tal) Beckin saarnoista ja sen yhteydessä luonnekuvauksen hänen oppisuunnastaan sekä eri vihkosen, jossa hän puolusti Beckin raamatunteologiaa ruotsalaisen toht. Landgrenin ilmeisestä väärinkäsityksestä johtuvia syytöksiä kohtaan. Tästä näkyy, kuinka hitaita Beckin ystävät meillä todellisuudessa olivat esiintymään julkisuudessa, ja, jollei oteta lukuun Kihlmanin ainoastaan käsikirjoituksissa luettavia ruotsinnoksia, tuli nyt vasta laajemmalle yleisölle mahdolliseksi tutustua saksalaiseen opettajaan. Oli kulunut 14 vuotta siitä ajasta, kun Kihlman palasi Tübingenistä!
Mahdollisen Helsinkiin-muuton aiheuttama levottomuus sai Kihlmanin Hannan kanssa huhtikuun keskivaiheilla käymään pääkaupungissa. Siellä häntä kohtasi uutinen, että hänet 15 p:nä oli nimitetty normaalikoulun yliopettajaksi uskonnossa. Hänen aikomuksensa oli ollut, jos mahdollista, vielä kieltäytyä, mutta Cleve oli sitä mieltä, että hän tekemällä niin saisi sekä itsensä että hänet moitteenalaiseksi. Sentähden Kihlman kirjoittaa vaimolleen (23/3): "Asia on siis peruuttamaton. Kirjoitan tätä, ystäväni, kyyneleet silmissä. Tiedän että olen menetellyt epäviisaasti, jos minua arvostellaan niinkuin ihmiset tavallisesti tekevät. Vaihdan varman hyvän varmaan pahaan; mutta en voi muuta. Jos olisin kieltäytynyt, olisi omatuntoni alituisesti soimannut minua siitä, että olen oman mukavuuteni tähden pelkurimaisesti vetäytynyt taistelusta. Minä astun siis eteenpäin Jumalan nimessä: Jumala, jonka tahtoa olen tahtonut noudattaa, suojelkoon minua ja suokoon voimaa palvelijalleen! Nyt on pysyttävä rohkeina, hyvä Hilda, emme saa edeltäkäsin pitää asiaa pahempana kuin se todellisuudessa on. — Pääasia on, että meillä on sydämen rauha tietäessämme, että olemme tehneet oikein, ja että me puolisot pysymme yksimielisinä, yhteisesti tukien toisiamme." [B. O. Lillen kirjeessä L. Stenbäckille 29 p:ltä maalisk. 1866 mainitaan Kihlmanin Helsinginmatkasta seuraavin sanoin: "Kihlman on vieraillut täällä yhden viikon ja on nyt, niinkuin sanomista näet, kiinnitetty tänne tulevaisuudeksi. Että hän jättää Vaasan ja mitä hänellä siellä on, osoittaa erittäin kaunista velvollisuudentuntoa ja kuuliaisuutta korkeammalle kutsumukselle. Toivokaamme, ettei hän täällä vähemmin kuin Vaasassakaan kykene herättämään teologian harrastusta ja valmistamaan papinalkuja. Teologien kanssa on hän täällä ankarasti väitellyt ja näyttänyt, ettei hän ole heitä heikompi opissa eikä dialektisessa kyvyssä. Hänen väitöskirjansa olisi hyvin kelvannut professorinkin virkaa varten, ja kuka tietää, eikö hänkin vielä joudu professorin istuimelle niinkuin hänen sukulaisensa [Ingman ja Essen].">[ — Palattuaan kotia hän jo kirjoittaakin äidilleen (1/4) vähän toisessa äänilajissa: "Onneksi huomasin koulun olot semmoisiksi, että niiden tuntemus antoi minulle rohkeutta ja halua astua aisoihin. Tosin on sillä ääretön vastuu, jonka tulee järjestää uskonnonopetus koko maata varten ja myötävaikuttaa koulujen uskonnonopettajain valmistukseen. Tunnen syvästi minulle uskotun työn tärkeyden. Minä vaipuisin kuormani alle, jollen voisi toivoa, että Jumala on suova minulle voimia suorittamaan tehtävää, johon minut on kutsuttu. Minua lohduttaa, etten itse ole ottanut askeltakaan saadakseni virkaa, vaan pikemmin vastustanut asiaa. Minun täytyy siis käsittää nimitykseni Jumalan sallimaksi ja minun on vain mentävä, mihin minut kutsutaan." —
Miten suuri erotus olikaan yliopettajaksi nimittämisen ja entisen tarjouksen välillä tulla uskonnonlehtoriksi normaalikouluun, ei Kihlman nytkään voinut taloudelliselta kannalta kiittää asemansa muutosta. Hänen palkkansa tuli olemaan 4000 mk. ja vuokrarahoja 1,400, jota paitsi muuttoavuksi myönnettiin 1,000. Mutta ottaen lukuun 1,200 markan suorituksen leski- ja orpokassaan, vuokran y.m. välttämättömät menot tuli Kihlman siihen päätökseen, että hänellä ensi vuoden toimeentuloon oli ainoastaan 2,700 mk.