Samassa kirjeessä Kihlman kiittää Nemon (Lennart Gripenberg) lentokirjasta 'Puolueet ja 1885 valtiopäivät', jonka tekijä silloin vielä oli hänelle tuntematon. Tekijällä oli se harvinainen ansio, arvelee kirjoittaja, että hän tahtoi olla puolueeton, että katsoi asioita suuresti ja näytti olevan lämmin isänmaanystävä. Hänestä vaati isänmaan menestys, että kiihkoisat puoluetaistelut lopetettaisiin ja että kaikki maltilliset liittyisivät yhteen voimakkaaksi keskuspuolueeksi. Se oli sama aate, jota 'Finland' oli koettanut levittää. Mutta valitettavasti tuntui maku jo olevan niin takaperoinen (förvänd), että taistelua rakastettiin taistelun tähden. 'Finland' ei ollut saanut odotettua kannatusta. Päinvastoin pelättiin lehden lakkaavan. Suurin vaikeus oli päätoimittajan saannissa. E. A. Forssell luopui, eikä O. Donner heikon terveytensä vuoksi uskaltanut astua sijaan. Todellisuudessa lehti ei lakannut, vaan rupesi 60-vuotias A. Meurman Finlandin päätoimittajaksi ja kesti hän rasittavan toimen vaivoja ja huolia koko kolme vuotta.

Edellisen yhteydessä sopii mainita, että Kihlmanin kokemukset sekä julkisessa elämässä että koulussa saivat hänen itsensäkin lausumaan sanansa kielitaistelusta. Se tapahtui kevätlukukauden lopulla 1886 ilmestyneessä vuosikertomuksessa. Kirjoitus, josta jo ylempänä olemme ottaneet sen kohdan, missä hän perustelee omaa kantaansa kansallisuuskysymyksessä, on yhtä tyystin harkittu kuin muodollisesti hyvin laadittu. Että hän erittäin pitää nuorisoa silmällä ja lähtee kristilliseltä pohjalta, on luonnollista. Niin olisivat epäilemättä useimmat muutkin rehtorit tehneet. Mutta ei moni muu olisi niinkuin Kihlman loogillisen sitovasti ja lämpimällä vakaumuksella todistanut, ettei mikään maallinen ole kristitylle yhdentekevää, vaan että hänen tulee määrätä kantansa siihen, joko myötä tai vastoin, mutta kummassakin tapauksessa täysin vakavasti, sekä sitten osoittanut, kuinka Suomen kansalaisista toinen voi olla enemmän ruotsin-, toinen enemmän suomenmielinen olematta sentään puoluemies. Mitä tulee koulujen nuorisoon, päättää hän näin: "Voidakseen todella korkeammassa määrässä hyödyttää isänmaata, vaaditaan tietoja ja luonnetta (kunskaper och karaktär). Niille lasketaan perustus koulussa. Mutta sentähden onkin oppilaan velvollisuus isänmaata kohtaan määriteltävä tällä tavoin, kielteisesti: älä sekaannu sellaiseen, joka ei ole sinun asiasi, ja myönteisesti: ponnista koko voimasi hankkiaksesi perusteellisia tietoja ja kehittääksesi luonnettasi, niin että se kestää koettelemusten aikana. Siten ja ainoastaan siten koulunoppilas osoittaa isänmaanrakkauttaan."

* * * * *

Vuoden vaihteelta on merkittävä kuolemantapaus, joka oli tuntuva isku Suomen koululaitokselle ja mieskohtaisesti Kihlmanillekin. Kun Cleve vuoden 1882 lopulla oli eronnut professorinvirasta, nimitettiin Frithiof Perander alkupuolella vuotta 1883 pedagogikan professoriksi, ja kykenevämpää, hartaampaa miestä ei siihen toimeen voitu toivoa. Mutta lyhyt oli hänen vaikutusaikansa koulun hyväksi. Osoitettuaan valtiopäivillä 1885, että hänen tietonsa ja lahjansa olisivat taanneet hänelle huomattavan aseman kansanedustuksessakin, hän odottamatta kesken työtänsä, sydämen halvauksen kohtaamana, päätti elämänsä. Se tapahtui 28 p:nä jouluk. 1885, ja äkillisen kuoleman vaikutusta Kihlmaniin lisäsi se seikka, että he asuivat samassa talossa Kasarminkadun varrella 22 [A. Strengin talo.]. Kihlman oli Helsingissä suomenmielisten ystäviensä piirissä tutustunut vainajaan ja sittemmin yhteistyössä normaalikoulussa ja säätykokouksessa oppinut kunnioittamaan vakavaa ajattelijaa ja ihanteiden miestä. Sydämestä lähtenyt oli sen vuoksi se puhe, jonka hän piti haudalla 3 p:nä tammik. Siitä otamme loppusanat: "Surumme on kunnia hänen muistolleen. Ja me kunnioitamme Jumalaa kunnioittaessamme hänen tekojaan. Me kiitämme Jumalaa niistä lahjoista, jotka hän oli vainajalle suonut ja hänessä kehittänyt. Me kumarrumme nöyryydessä hänen teidensä edessä, vaikk'emme niitä ymmärräkään. — Jokaisella itsenäisellä miehellä on ominaisuutensa. Niin oli vainajallakin omansa. Hän oli usein tyytymätön, toisinaan synkkämielinen. Miksi? Mutta oli kuitenkin jotain, joka saattoi nostaa hänen tyynen, harkitsevan mielensä oikeaan innostukseen. Se oli toteutettu ihanne. Sen vuoksi oli hän tyytymätön, että hänen ihanteihin tottunut silmänsä tässä maailmassa näki niin paljon rumaa. Mutta sentähden saattoi hän myöskin sanomattomasti iloita nähdessään vilahduksen ihanteesta. Hän oli kauttaaltaan ihanteiden mies. Ihanne oli käsittääkseni se lähde, josta hän ammensi ilonsa ja myöskin surunsa. Kunnioitettu opettaja ja kallis ystävä! Kun me nyt lausumme viimeiset jäähyväisemme, tapahtuu se toivoen, että se, mitä sinä niin syvästi rakastit ja niin usein kaipasit tässä maailmassa, suotaisiin sinulle runsaassa mitassa siinä maailmassa, mihin nyt olet mennyt. Me toivomme, että sydämesi sanomaton kaiho, joka oli tunnusmerkkisi, kun elit puuttuvaisuuden maailmassa, on saava kyliänsä siitä, joka yksin tekee kylläiseksi, s.o. täydellisestä. Jumala siunatkoon Sinua ja antakoon Sinulle rauhan."

Nämä sanat, jotka totuudenetsijä teologi lausui totuudenetsijän filosoofin haudalla, saavat vastustamattomasti ajattelemaan, että he olivat henkisesti samaa sukua. Merkillistä on myöskin, että Kihlman Peranderin kuoleman jälkeen tunnusti, että tuo synkkä ilme, joka monesti leimasi vainajan olentoa, oli saanut hänet ajattelemaan ihmisen poikaa, joka hartioillaan kantoi maailman synnit. [Tekijän veli-vainajan kertomuksen mukaan, jolle sanat lausuttiin.] —

* * * * *

Alkuvuodella 1886 oli Kihlmanilla tilapäinen tehtävä, joka vei häneltä paljon aikaa. Eräs komitea — piispa Johnsson (k. 19/9 1884), rovastit V. Helander, Lyra, Fredriksson ja Järvinen — oli 1876 vuoden kirkolliskokouksen kehoituksesta laatinut ehdotuksen kristinuskon oppikirjaksi, ja Helsingin seurakunta oli syksyllä 1885 toht. Waenerbergille, prof. Collianderille, rehtori J. A. Melartille, kansakoulunopettaja Dannholmille ja Kihlmanille uskonut toimeksi tarkastaa ehdotuksen ja antaa siitä lausunnon seurakunnan puolesta. Vasta joulukuulla voitiin käydä työhön käsiksi, ja silloin oli Waenerberg sairauden tähden estettynä. Dannholm taasen oli kyllä alussa mukana, mutta ilmoitti sitten, että hän ajan puutteesta ei voinut jatkaa. Näin jäi tarkastus Collianderin, Melartin ja Kihlmanin suoritettavaksi, ja sai viimemainittu asiakseen kirjoittaa lausunnon, joka päättyi siihen, että ehdotus nykyisessä muodossaan ei ansainnut tulla hyväksytyksi. "Minua on säälittänyt (har gjort mig ondt) että olen ollut pakotettu perustelemaan tätä (loppupäätöstä)", kirjoittaa Kihlman (13/3) Essenille, "syystä että komitean jäsenet ovat ystäviäni, joita pidän arvossa. Ehdotus antaa aihetta niin lukuisiin ja painaviin muistutuksiin, etten ole voinut olla ihmettelemättä, kuinka varsinkin Johnsson on voinut panna nimensä sen alle. Koko katsantotapa muistuttaa minusta niin paljon oikeauskoisuuden aikakauden katsantotapaa. Mutta jollei se hyödyttänyt kristinuskoa 200 vuotta sitten, miten paljon vähemmin nykyään!"

Samaan aikaan kuin Kihlmanilla oli käsillä tämä työ, pohdittiin Kasvatusopillisessa yhdistyksessä uskonnonopetus-kysymystä. Käsittely alkoi 4 p:nä jouluk. 1885 toht. von Rohdenin [Toht. Gustav von Rohden oli Helsingin saksalaisen seurakunnan pappi (Pfarrer) 1882-94. Hänen ja Kihlmanin läheisestä suhteesta, varsinkin von Rohdenin täällä-olon viimeisenä aikana, annetaan tietoja alempana.] alustuksella ja jatkui sitten seuraavissakin kokouksissa 16 p:nä helmik. ja 5 p:nä maalisk. 1886. Tavattoman pitkästä keskustelusta emme luonnollisesti voi huomioon ottaa muuta kuin Kihlmanin lausuntoja, joista opimme tuntemaan ne perusjohteet, joita hän itse uskonnonopettajana noudatti:

Voidakseen menestyksellisesti toimia uskonnonopettajana täytyy saada kannatusta toisilta opettajilta, joilla on sama maailmankatsomus. Onnetonta on, jos hän on eristetyssä asemassa. Sillä vaikka hän onkin uskonnollisen totuuden elähyttämä, supistaa se suuresti hänen vaikutustaan, että oppilaat toisilla tunneilla saavat kuulla uskonnonvastaisia mielipiteitä. Ääntä ei synny, jollei ole kumupohjaa: samoin on uskonnonopettajallekin kumupohja tarpeen. Ihanteellisessa oppilaitoksessa tulee opettajien peruskysymyksiin nähden ei ainoastaan suvaita toisiaan, vaan olla saman vakaumuksen lämmittämiä. Siinä menestyksen pääehto, eikä tuntiluvussa. — Uskonnonopetuksen tarkoitus ei voi olla aineen tyhjentäminen, vaan tulee sen herättää ihmisessä piilevää uskonnontarvetta sekä edistää sitä, joka ylläpitää mielenkiintoa siihen. Verraten lyhyessäkin ajassa voi opettaa, kuinka uskonnollinen elämä on kehittyvä. [V. 1895 kirjoitti Kihlman muistikirjaansa: "Uskontoa ei voi oppia, vaan on se elettävä (man muss sie in sich erleben)." Riehl. Religiöse Studien s. 23. "Tämä lause on laatuaan päälause, periaate, joka uskonnonopettajan ennen kaikkea on muistettava. Sen on oltava koko hänen opettajatoimensa mottona.">[ —

Raamatunhistorian opetukselta vaaditaan samaa kuin maailmanhistorian. Sen tulee antaa todellisia (konkreta) kuvia. Vasta silloin opettaja innostuu, kun hän esittää aikakauden niin, että sen luonne esiintyy oppilaan silmien eteen selvänä elävissä kuvissa. —