Ulkoa lukeminen saattaa toisinaan olla täysin oikeutettua. Niin esim. kun äiti opettaa lastaan rukoilemaan. Lapsi lukee rukouksen ulkoa, ja äiti on oikeassa, vaikkei lapsi täysin käsitäkään sen sisällystä. Eihän lapsi esim. käsitä Isä meidän koko syvyyttä. Edelleen on Uudessa Testamentissa ulkoa luettavia kohtia, jopa sellaisia, joita on mahdoton esittää muulla tavalla kuin raamatun omilla sanoilla, esim. vuorisaarna y.m. — Mitä opetusmenettelyyn tulee, voidaan opettajalta vaatia aineen tuntemusta, mutta ei kertojakykyä. Vaikeata on näet itsenäisesti luoda oikea kuva, jossa ei ole lisäyksiä ja josta toiselta puolen ei mitään puutu. Sitä paitsi voi taitavasti lukemalla ääneen raamatusta vaikuttaa yhtä herättävästi kuin vapaalla esityksellä. Näin ollen opettaja ei tee ehdottomasti väärin, jos hän käyttää oppikirjaa ohjeenaan. —

Väärin on panna Lutherin pientä katkismusta opetuksen perustaksi. Eihän se olekaan lapsille kirjoitettu, vaan on sen aiheuttanut kansan suuri tietämättömyys kristinuskosta. Se on kirjoitettu yhteiselle kansalle, jotta isännällä ja emännällä, palvelijoilla ja lapsilla olisi lyhyt raamattu. Se oli hätäapukeino 1529; nyt on 1886, ja olot ovat muuttuneet. Hyvän uskonnonopetuksen edellytykset ovat nyt paremmat. Että nytkin pidetään kiinni Lutherin katkismuksesta, on vastoin Lutherin tarkoitusta ja johtuu väärästä uskonpuhdistuksen kunnioituksesta (falsk pietet f. reform.). — Lutherin katkismus oli tärkeäarvoinen sille ajalle, jolloin se kirjoitettiin, ja vieläkin saattaa kypsynyt ihminen pitää sitä kalliina ja rakkaana, se kun on niin eloisa esitykseltään ja yleisesti tunnettu. Mutta käsittämätöntä on, miksi sitä luetaan ulkoa. Se on muka uskontunnukselleen (symbolisk) kirja, mutta eihän muitakaan uskontunnustuksia lueta ulkoa. —

Koulun tulee opettaa, kuinka edistytään uskonnollisessa elämäntiedossa. Oppilas on johdettava evankeliumien oikean lukemisen taitoon. Koko totuutta koulu ei pysty antamaan, mutta metoodi, menettely, miten käydään eteenpäin, kuuluu sen piiriin. Koulun päätehtävä on opettaa lukemaan Jumalan sanaa, ei hätäisesti, vaan mietiskellen, niin että sisällys jää lukijan omaisuudeksi. —

Kirkkohistoriaa opetettaessa tulee välttää yleiskatsauksellista (kompendiöst) esitystapaa, samoin kuin hedelmättömien tietojen tyrkyttämistä. Sitä vastoin on luotava eloisia kuvia merkkihenkilöistä, jotka ovat omansa jättämään vaikutelmia oppilaihin ja siten tekemään kunkin edustaman aatteen eläväksi. Muuta kirkkohistoriallista ainetta kosketellaan vain ohimennen, niin että kuvat liittyvät toisiinsa. [Pöytäkirjan tekijä oli August Ramsay, joka on kertonut Kihlmanin lausuneen hänelle tyytyväisyytensä pöytäkirjan täsmällisyydestä. Hän oli kysynyt, oliko muistiinpanot pikakirjoituksella tehty. Niin ei ollut laita.] —

Se mitä Kihlman näin oli puhunut uskonnonopetuksesta, saa samoin kuin se, mitä hän ennen on lausunut nykyaikaisesta opettajasta lähinnä ajattelemaan häntä itseään. Entisten oppilaiden ja opettajakokelaiden kertomukset todistavat näet, että hänen teoreettiset väitteensä suoraan viittasivat siihen ihanteeseen, jota hän opettajatoimessaan koetti toteuttaa. Sentähden lienee tässä oikea paikka kuvata Kihlmania opettajana.

Hän piti velvollisuutenaan lukemalla ja mietiskelemällä valmistautua joka tunnille, ja luokan eteen astuttuaan hän luennontapaisessa, vapaassa esityksessään teki parastaan esiintuodakseen sanottavansa niin vaikuttavasti kuin mahdollista. Yhdellä suulla hänen esittämiskykyänsä kiitetäänkin. Hänen tavassaan selittää asioita ja kuvata henkilöitä ja tapauksia oli, sanotaan, jotain kiehtovaa, jopa dramaattistakin, joka piti oppilaiden tarkkaavaisuuden koko ajan vireessä. Ei tahdottu menettää sanaakaan, ja kun kello löi, ihmeteltiin, kuinka tunti oli huomaamatta lentänyt; olisi halusta kuultu enemmänkin. Oppikirjasta paljon välittämättä meni hän usein sitä laajemmalle ja syvemmälle, kun itse katsoi asian tärkeäksi. Niin hän esim. saattoi uhrata kokonaisen tunnin Abrahamin uskon selittämiseen.

"Ollessani opettajattarena Helsingin Suomalaisessa Tyttökoulussa 1872-77", kertoo eräs todistaja, [Lehtorinrouva Lydia Hällfors.] "kävin kuuntelemassa Kihlmania. Vasta silloin ymmärsin oikein ihailla hänen pedagogista kykyänsä. Saman luokan oppilaat, jotka joidenkin muiden tunneilla telmäsivät kuin pikkuvillit, istuivat hänen tunneillaan hiljaa kuin hiiret. Jos joku pienemmistä vähän alkoi eleillä, ei Kihlmanin tarvinnut muuta kuin laskea kätensä hetkeksi oppilaan päälaelle ja katsoa häntä ystävällisen vakavasti silmiin, niin järjestys oli taas täydellinen. — Muistan erityisesti tältä ajalta, miten mieleenpainuvasti hän muutamilla sanoilla ja ihmeellisellä äänenpainolla sai esille valtavan merkityksen lauseessa: 'Te anoitte, että teille annettaisiin murhamies, mutta elämänruhtinaan te tapoitte'." (Ap. Teot 3: 14-15.)

Toistenkin todistusten mukaan ei kurinpitoa Kihlmanin tunneilla huomattukaan. Jos hän näki jotain sopimatonta, hän äkkiä keskeytti puheensa. Silloin syntyi syvä hiljaisuus, jolloin opettaja katseli syyllistä ja, ennenkuin jatkoi, naputti sormellaan takanansa olevaan mustaan tauluun. [Miten sovinnaisuudesta vapaa Kihlman saattoi olla järjestyksenpitoon nähden, osoittaa se, että hän antoi Akseli Gallénin (Kallelan), joka 1875-81 kävi normaalilyseota, tunneillaan piirustaa, mitä hän opettajana kertoi ja kuvasi. Gallénin piti vain tunnin lopulla näyttää hänelle piirustuksensa. Kihlman arvattavasti huomasi taiteilijanalun harvinaiset lahjat ja ymmärsi, että tämä parhaiten seurasi esitystä, kun hänen sallittiin omalla tavallaan tehdä havainnolliseksi, mitä hän kuuli. Tekijä on taiteilijalta itseltään kuullut tämän muistelman.]

Mikäli meille on kysymällä selvinnyt, Kihlman ei elävöidessään kuvaamiaan henkilöitä ja tapauksia tehnyt sitä lisäämällä ulkonaisia piirteitä (esim. pukujen kuvauksia y.m.), vaan käyttämällä sattuvia, selittäviä, nykyaikaisia mielikuvia. Niin hän esim. kertoessaan, miten piispat kristinuskon alkuaikoina matkustivat kirkonkokouksesta kirkonkokoukseen, oli kerran liioitellen, mutta kuvaavasti lausunut: "majatalot olivat täynnä matkustajia, ja tiet ajettiin pilalle." Kieltämättä oli tämä jokapäiväistä, trivialista, mutta, huomautetaan, hänen suussaan eivät sanat vaikuttaneet niin. Muuten olivat hänen kuvauksensa toiselta puolen kristinuskon voittokulusta roomalaismaailmassa, toiselta puolen uskonpuhdistuksen valtaanpääsystä loistokohtia kirkkohistorian opetuksessa. Harvinaisempaa lienee ollut, että hän käsitti raamatunhistoriallisen kertomuksen kuvannolliseksi, niinkuin hän kuuluu tehneen selittäessään Jerikon muurien kukistumista. Hän oli näet silloin kuvannut nuoren, yksimielisen kansan voimaa, miten se raivaa itselleen tietä, voittaen kaikki esteet — muurit hajoavat sen edessä.

Mitä varsinaiseen uskonnonopetukseen tulee, saattoi tunti, kun kuunneltiin vakavan opettajan selviä, syvästi tunnettuja selityksiä, tulla rakennushetkeksi, mutta hänen opetuksensa ei koskaan muuttunut herätyssaarnaksi, "tule Jeesuksen luokse"-puheeksi. Joku entinen oppilas kuuluu sanoneen, että Kihlmanin opetus oli tehnyt hänet vapaa-ajattelijaksi. Jos siinä on perää, niin ei syynä ole se, että hän olisi esittänyt kirkollisia uskonkappaleita epäiltäviksi, vaan ehkä se, että hän ei aina voinut hillitä kriitillistä luontoaan erinäisiin kirkollisiin tapoihin ja muotoihin nähden. Niin hän esim. ei hyväksynyt synnintunnustuksen lausetta: "kaiken elinaikani synnissä elänyt." Se oli hänestä liikaa ja sentähden väärin. Totta oli, että olemme syntiä tehneet, mutta että olisimme alituisesti eläneet syntisesti, sitä emme toki voi tunnustaa. Uskottavampi kuin mainittu syytös onkin tieto, että oli oppilaita, jotka hänen vaikutuksestaan tulivat teologeiksi, sekä että moni oppilas, jolla kouluun tullessa oli tuskin nimeksikään kodissa saatuja uskonnollisia vaikutelmia, Kihlmanin opetuksesta sai semmoisia niin syviä, etteivät ole koskaan hävinneet.