Huolimatta Kihlmanin harvinaisista opettajaominaisuuksista, joiden johdosta useat arvostelevat häntä aikansa etevimmäksi uskonnonopettajaksi, olemme kuulleet lausuttavan pari moitettakin hänen opetusmenettelyään vastaan. Hän oli, sanoi eräs entinen pedagogi, "huono kuulustelija". Hänen tapansa näet oli usein supistaa kuulustelu muutamiin kiireellisiin kyselyihin tunnin lopulla, paitsi jos oli ollut ulkoa luettavana joku virsi tai raamatun kappale (mikä oli tavallista alemmilla ja keskiluokilla). Muutoin hän ei niinkään kysellyt vuosilukuja eikä "faktoja", tosiasioita, vaan teki oppilaille ymmärryskysymyksiä ja antoi heidän vapaasti esittää enemmän tai vähemmän yksinkertaisia arvelujaan. Kuultuaan vastauksen osasi hän taitavalla käänteellä johtaa oikeaan. Todellisuudessa hän kuitenkin pani painoa faktojenkin tuntemiseen. Erotutkinnossa hän kuulusteli tarkasti kaikkea, ja hänen tenttinsä olivatkin tunnetut pituudestaan. Että hän tutki oppilaitaan niin perusteellisesti, siihen oli, hänen oman selityksensä mukaan, syynä että hän tahtoi saada oppilaan itsekin vakuutetuksi heikkoudestaan, jos hän näet oli heikko. Kumminkaan ei kukaan liene uskonnon takia jäänyt luokalle. — Toinen puhtaasti pedagoginen moite oli se, että hän harvoin ennätti suorittaa koko oppijaksoa. Syynä siihen oli, että hän aina tahtoi antaa uutta ja välttää yksitoikkoista toistelemista. Kun hän aina luki, häneltä ei koskaan puuttunutkaan uusia ajatuksia ja niin tapahtui että hän välistä syventyi vähemmän tärkeään sivuseikkaan ja siten menetti aikaa.

Miten Kihlmanin opetus vaikutti vastaanottavaisiin nuorukaisiin, todistaa seuraava ote silloisen Uudenkaarlepyyn kirkkoherran Wilhelm Johanssonin kirjeestä (9/12 1892): "Olen sydämestäni kiitollinen niitä kohtaan, jotka ovat johtaneet minut tälle lähteelle (raamattuun) ja opettaneet minua suoraan ammentamaan siitä. Niistä on Setä, lähinnä Isä vainajaani, ensimmäinen. Yhä uudestaan palaavat uskontotunnit normaalikoulussa muistiini. Siellä alkoi vapautumiseni kaavamaisuudesta (slentrianen) — uskalsin, joskin vapisten, aloittaa raamatusta etsiä selitystä moneen arvoitukseen sekä uskoa että sieltä oli valo saatavissa. Opetuksessa esitettiin monta kysymystä ja viitattiin semmoisiin — antamatta seikkaperäistä vastausta. Tämä kannusti ajattelemaan omin päin ja aavistamaan ääretöntä totuuden syvyyttä. Minä sain halua elää oppiakseni. Kirkkohistorian tunneilla puolustettiin monta kerettiläistä — mikä yllyke ottaa selkoa siitä totuudesta, jota he tahtoivat esittää ja jota väitettiin harhauskoiseksi! Vapauttava oli tämä opetus ja ajatteluun kiihoittava — jopa usein sureksivaan mietiskelyyn (grubbel), niin että tulin kuumetilaan ja valvoin monen keskiyön hetken. Setä ymmärtää kai kokemukseni, ilman että puhun siitä laajemmin. Tätä tulosta Setä arvatenkin tarkoitti. Sydämellisin kiitos tästä opetuksesta — suunnasta, joka annettiin! Jumala olkoon kiitetty tästä johdatuksesta ja siunauksesta! Herra siunatkoon Setää kaikesta hyvästä, jonka Setä on antanut, kylvänyt ja perustanut!"

Muuan opettajatar, nti Aina Lagus, taas kirjoittaa (30/12 1892) kiittäen uskonnonopetuksesta, jota oli kuunnellut normaalikoulussa: "Siinä ei ollut ainoastaan kirkkautta moneen hämärään kysymykseen, ei ainoastaan kalliita ohjeita minulle uskonnonopettajattarena — siinä oli totuudensanoja, jotka tunkivat sydämeni pohjaan, herättäviä, valaisevia ja lämmittäviä." [Pedag. yhdistyksen aikakauskirjassa 1904 on V. T. Rosenqvist muistokirjoituksessa Kihlmanin kuoleman jälkeen erittäin etevästi kuvannut vainajaa uskonnonopettajana.]

* * * * *

Kesäkausi 1886 oli Kihlmanin onnellisimpia. Tampereen Pellava- ja Rautateollisuusyhtiön kokouksen jälkeen hän saattoi kirjoittaa Hallonbladille (23/6): "Nyt olemme päässeet niin pitkälle, että olemme voineet jakaa 8 %, mikä on hyvin ilahduttavaa minulle, joka nyt 20 vuotta olen puuhannut saadakseni yhtiön ylös siitä rappiotilasta, mihin se oli joutunut Ad. Törngrenin kautta." Ja itsekin hän oli vapautunut siitä häviön uhkasta, joka vuosikausia oli painanut hänen mieltään. Tiedämmehän jo edellisestä, että hallinto, jonka alaisena hän oli ollut v:lta 1881 asti, lakkautettiin heinäkuun lopussa, ja elokuun ensi päivinä hän suoritti viimeiset sitoumuksensa pankille. Paljon oli hänen täytynyt uhrata pelastuakseen niistä seurauksista, jotka liikeyhteys Fabian v. Schantzin kanssa aiheutti, mutta ei se näy katkeroittaneen hänen mieltään. Ei hän vaikeroitse sen johdosta, että oli satoja tuhansia menettänyt eikä edes mainitse liiketoverinsa nimeä, vielä vähemmin syyttelee häntä.

Muutoin kerrottakoon, että Kihlman otti osaa "Allianssikokoukseen", joka eräiden vapaakirkollisten saarnaajain ja valtiokirkon pappien aloitteesta pidettiin Tampereella 7-9 p:nä heinäk. 1886. Kokoukseen, jonka tarkoitus oli mielipiteiden vaihdon kautta aikaansaada lähempää suhdetta, ymmärtämystä ja yhteistoimintaa eri uskonnollisten suuntien välillä, oli saapunut noin 300 osanottajaa (30 pappia). Puheenjohtajana toimi Porvoon piispa Alopaeus, Kihlman oli varaesimies. Finlandin mukaan esiintyi viimemainittu vain kerran pitemmällä lausunnolla. Hän näet arvosteli niitä ehdotuksia (m.m. sisälähetyksen perustamisesta), joilla muut olivat vastanneet kysymykseen: miten voitaisiin herättää lämpimämpää hengellistä elämää Suomessa? Kihlmanin mielestä eivät toisten ehdottamat toimenpiteet veisi perille. Itse puolestaan hän katsoi Jumalan sanaa ja sen oikeaa käyttöä parhaaksi keinoksi herättää ja ylläpitää hartaampaa kristillistä elämää. Elämä oli Jeesuksen Kristuksen yhteydessä, ja oli siis hänen yhteydessään etsittävä ja ylläpidettävä; jos niin tekee ja täyttää velvollisuutensa, niin edistää lämpimämpää hengellistä elämää. — Tästä huomaa, ettei Kihlman ollut muuttanut ennen ilmaisemaansa käsitystä sisälähetyksestä (ks. I.). Kokouksen loppupuolella oli saapuvilla myöskin Wisbyn hiippakunnan piispa von Schéele Ruotsista, jonka vieraan kanssa Kihlman seurusteli myöskin 19 p:nä heinäk., kun Helsingin papisto oli kutsunut piispan illanviettoon Korkeasaarelle. — Tuottiko allianssikokous merkittäviä tuloksia, vai tuliko siitä "pannukakku", niinkuin Essen (olematta itse saapuvilla) vanhaan tapaansa leikkiä laskien arveli, jääköön tässä tulkitsematta.

Ikäänkuin nauttiakseen vapaudestaan lähti Kihlman Oswaldin kanssa Lahteen ja sieltä seuraavana aamuna Jyväskylään, josta jatkettiin kyydillä Lakomäkeen. Ilmat olivat mitä kauneimmat, ja matka kaikin puolin miellyttävä. Vanhan ränstyneen tuparakennuksen sijaan oli taloon rakennettu uusi entistä ehompi. "Heti perille tultuamme", kirjoittaa Kihlman vaimolleen (4/8), "tarkastimme ensin komeaa rakennusta sisältä ja ulkoa. Se oli todella kelpo asunto, huolellisesti ja siististi rakennettu. Huone, jossa asumme, on tilava ja iloinen, kaksi akkunaa pihalle päin. Seinäpaperit samanlaiset kuin Rulluddin salissa (s.o. ei seinäpaperia ollenkaan!), katolla on luonnollinen puunväri, ja samoin ovat pöytä, tuolit, sängyt, kaapit maalaamatta. Kaikki luontoa, mutta siistiä ja puhdasta. Tupa on suunnaton, suuri kuin kirkko. Yliskamarit ovat miellyttäviä ja tarjoavat suurenmoisia näköaloja. On meillä täällä pakopirtti (tillflykt), jos tarvittaisiin. Kun olimme tarkastaneet rakennusta, teimme kävelyn talon ympäristössä. Päivällistä söimme vasta k:lo 4.30, ja jotta ei Sinun tarvitsisi olla levoton ravintoomme nähden, saat tässä ruokalistamme: paistettuja ahvenia ja vaaramia maidon kanssa. Siis komeat päivälliset, vai mitä?" — Syötyään aikoi Kihlman levähtää, mutta samassa poikkesi posti tapansa mukaan Lakomäen pihaan, ja posteljooni oli niin kohtelias, että odotti, kunnes kirje, josta kuvaus on otettu, oli valmis.

* * * * *

Tunnettu on, ettei Kihlmania koskaan valittu kirkolliskokoukseen. Muuta syytä voinee tuskin olettaa, kuin että papit pitivät häntä liian vapaamielisenä kirkollisissa asioissa. Että häntä kuitenkin kaivattiin näissä kokouksissa, todistaa seuraava piirre 1886 vuoden kirkolliskokouksen historiasta.

Syyskuun 19 p:nä sai Kihlman Geitliniltä Turusta kaksi päivää ennen päivätyn kirjeen, joka alkoi näin: "Rakas veli! Kuinka usein olenkaan kaivannut pappissäädyn omaatuntoa, tyyntä, tunnollista ja ankarasti loogillista valtiopäivätoveriani, täällä kokouksessamme. Enkä varmaankaan ole ainoa, joka on huomannut aukon riveissämme." Sitten kirjoittaja, noudattaen vanhaa tapaansa tärkeissä asioissa neuvotella Kihlmanin kanssa, mainitsee että seminaarinjohtaja Sundvall oli esittänyt anomusehdotuksen uskonnonopetuksen ylitarkastajan asettamisesta kouluylihallitukseen, ja että se oli lähetetty valiokuntaan, jonka puheenjohtaja oli Geitlin. Hänestä oli kysymys sangen pulmallinen, ja toivoi hän sentähden saavansa kuulla Kihlmanin mielipiteen siitä. Heti samana päivänä Kihlman vastasi, laati oikean mietinnön — 4 taajaan kirjoitettua sivua sen ajan suurta kirjekokoa. Kirjoitus on asiallisuudessaan mielenkiintoinen ja ansaitsisi julkaisemisenkin, jos tila myöntäisi. Kuitenkin sanottakoon vain, että Geitlin ja hänen valiokuntansa (paitsi kolmea jäsentä) hyväksyivät Kihlmanin käsityksen asiasta ja ehdottivat sen mukaan, "että maamme koululaitoksen ylihallitukseen asetettaisiin uskonnon ylitarkastajan virka, johon voitaisiin nimittää ainoastaan se, jonka, samalla kuin hän on papiksi vihitty, tuomiokapitulit ovat katsoneet tähän virkaan sopivaksi". Yksi tyytymättömistä, nimittäin A. Meurman, liitti mietintöön vastalauseen, jossa hän, tunnustaen olevansa samaa mieltä kuin valiokunta siinä, että kirkko ei voi luopua oikeudestaan ja velvollisuudestaan ensi sijassa valvoa uskonnonopetusta, kieltäytyi yhtymästä mietintöön, joka hänestä oli ristiriidassa tämän kanssa. Vastalauseen puolelle asettui sittemmin, paitsi kahta valiokunnan jäsentä, itse kirkolliskokouksen enemmistökin, joten koko asia raukesi. Tietenkin on mahdoton sanoa, olisiko asia päättynyt toisin, jos Kihlman itse olisi ollut puolustamassa ehdotusta ja osoittamassa, miten kirkon etu ja oikeus olivat turvatut niiden ehtojen kautta, jotka määräsivät uskonnon tarkastajan pätevyyden. Tahtomatta mitenkään supistaa kirkon oikeutta oli hän sitä mieltä, että varta vasten asetettu tarkastaja voisi tehokkaammin valvoa uskonnonopetusta kuin piispojen puolelta oli tapahtunut.