Niistä asioista, joiden käsittely näillä valtiopäivillä herätti yleisempää mielenkiintoa, mainitsemme ensiksi kysymyksen vuotuisten apurahojen antamisesta kaunokirjailijoille. Se tuli esille kahden porvaris- ja talonpoikaissäädyissä tehdyn anomusehdotuksen johdosta. Yleisen valitusvaliokunnan mietintö, joka päättyi ehdotukseen, että säädyt jättäisivät anomuksen huomioon ottamatta, aiheutti pappissäädyssä laajan keskustelun. Tulos oli kyllä että mietintö hyväksyttiin 18 äänellä 15 vastaan, mutta useat puhujat tekivät parastaan puolustaessaan ei pysyvien apurahojen ("diktergage") myöntämistä, vaan kirjailijain avustamista kehoituksella tai palkinnolla jostakin ilmestyneestä etevästä teoksesta. Näihin kuului Kihlmankin. Etsiessään perustaa, mille asettuisi kysymykseen nähden, hän ei ollut löytänyt, sanoo hän, muuta kuin "tämän yksinkertaisen, että työmies on palkkansa ansainnut. Kirjailija puheena olevallakin alalla on työmies, eikä hänen työnsä itsessään ole hyljättävä, vaikka kyllä tällä alalla usein on luotu teoksia, joita ei voi hyväksyä. Jos nyt hyvä kirjailija ei voi hyvästä teoksesta saada työtänsä vastaavaa palkkaa, kun maassamme lukijain harvalukuisuuden tähden tekijäpalkkiot ovat alhaisia, näyttää minusta olevan väärin, jos semmoinen työ jäisi palkitsematta. Sellaisen teoksen tekijä on kuitenkin tavallista lahjakkaampi henkilö, ja kun vähemminkin lahjakkaat saavat työstään vastaavan ja usein korkeammankin palkan kuin ansaitsevat, niin ei minusta meneteltäisi täysin oikeuden mukaisesti, jos hyväksyttäisiin valiokunnan ehdotus, sillä pitäisihän sentään katsoa, että lahjakas kirjailija saa kohtuullisen palkan työstään". Sen johdosta että eräässä vastalauseessa oli valitettu, ettei meillä lahjakas henkilö voi valita kirjailijatointa elämäntyökseen, vaan täytyy ruveta virkamieheksi taikka käytännölliseen toimeen, Kihlman lausuu: "Kaukana siitä että yhtyisin tähän valitukseen, olen sitä mieltä, että semmoisen henkilön tulee juuri niin tehdä. Hänen ei pidä ottaa elämäntyökseen kirjoittaa kaunokirjallisia teoksia, vaan on se oleva sivutoimena. Jos hän tekee kirjailijatoimen elämäntyökseen, on hän kokeva, että hän on asettanut päämääränsä liian korkealle. Ei ole monellekaan ihmiselle suotu voida tuottaa uusia korkea-arvoisia luomia. Hyvä, jos joku semmoinen aikaansaadaan. Mutta jos kirjailija on tehnyt kirjoittamisen elämäntyökseen, on hän tunteva itsensä pakotetuksi aina uudestaan tuottamaan uusia luomia; ja tällaisesta väkinäisestä toiminnasta ei voi muuta johtua kuin että hänen teoksensa tulevat käsityöläismäisiksi ja yhä keskinkertaisemmiksi." Puoltaen siis avustuksen antamista kehoituksena ja palkintona ansiokkaasta teoksesta, puhuja edellyttää, "että ainoastaan semmoinen teos palkitaan, joka on siveellisen maailmankatsomuksen ilmaisu". "Siveellinen, hyvä, oikea ovat minun mielestäni niin läheisessä yhteydessä kauniin kanssa, ettei itse asiassa mikään voi olla kaunista, joka ei ole siveellistä."

Nähtävästi kysymyksen laadun viehättämänä Kihlman vielä palasi siihen, miten hän oli pyrkinyt varmaan mielipiteeseen tästä asiasta. Hän oli "tuntenut tarvetta tietää, mitä tähän ihmiskunnan luokkaan (!) kuuluvat itse ehkä miettivät ja toivoivat", oli sen vuoksi mielenkiinnolla lukenut pari "estetiikan dosentin tohtori Aspelinin ja runoilija Zakris Topeliuksen" kirjoitusta Finlandissa, jotka molemmat olivat sitä mieltä, että jotain oli tehtävä todellisten kykyjen kehoitukseksi, ja vihdoin "muistellen muita eteviä henkilöitä samasta luokasta" oli hänen mieleensä m.m. tullut "suuri runoilijaruhtinas Göthe". "Ajattelin että olisi mielenkiintoista, jos saisi hänet pappissäädyn apujäseneksi, jotta hän tänä iltana lausuisi ajatuksensa tästä asiasta. Ja vaikka hän ei voinutkaan nimenomaan sitä tehdä, oli kuitenkin tilaisuutta oppia tuntemaan hänen mielipiteensä eräästä ratkaisusta, jonka hän tärkeässä tilanteessa toimitti" Ja nyt puhuja kertoi, miten Göthe 1788, "siis tasan 100 vuotta sitten" toimitti virattomalle ja palkattomalle kirjailijalle, Friedrich Schillerille, ei vuotuista eikä edes tilapäistä apurahaa, vaan ylimääräisen professorinviran Jenan yliopistossa, joka "kuitenkin oli myönnettävä hänelle 'ohne Gehalt' (palkatta)." Kihlman ei kuitenkaan hyväksynyt tätä "kovaa tapaa" avustaa kirjallisuutta, vaan piti omaa esittämäänsä menettelyä oikeampana. Miksi hän oli kertonut tapauksen — selitti hän myöhemmin — oli se, että professorinvirka pakotti Schillerin keskeyttämään runoilijatoimensa ja ryhtymään virkatehtäviin, joten hän ainoastaan vapaina hetkinä saattoi antautua runoiluun. "Siinä kohden näytti minusta Göthen menettely olleen niin merkillinen."

Naiskysymys tuli parikin kertaa puheeksi. Sen aiheutti porvarissäädyssä tehty esitysehdotus naisen oikeudesta tulla valituksi vaivaishoitohallituksen jäseneksi sekä kaksi erityistä porvaris- ja talonpoikaissäädyille jätettyä anomusehdotusta, jotka koskivat naisen oikeuttamista harjoittamaan opintoja yliopistossa samoilla ehdoilla kuin mieskin. Kummallakin kerralla asettui Kihlman vastustavalle kannalle. Kumminkaan hän ei ryhtynyt perin pohjin selvittämään kantaansa, vaan tyytyi dialektisella terävyydellä osoittamaan valiokuntien mietinnöissä esitettyjen perusteiden heikkoutta ja riittämättömyyttä. Miten oikeutettu menettely itsessään liekin ja miten se yleensä olikin Kihlmanin luonnon mukaista, ei varmaankaan erehdytty siinä, että takana piili vastahakoisuus niitä ajan uudistusrientoja vastaan, jotka sisältyivät n.s. naisasiaan. Ettei hän tahtonut sitä salatakaan, näkyy siitä, että hän toisen kerran esiintyessään jälkimmäisessä keskustelussa lausui, "ettei ole hauskaa taistella uudenaikaista mielipidettä (modern opinion) vastaan"; mieluummin hän olisi kokonaan vaiennut. Muutoin oli hän jo edellisillä valtiopäivillä viitannut niihin seurauksiin, joihin naisten vapaa pääsy yliopistoon veisi. — Mitä säädyn kantaan tulee, hyväksyttiin 24 äänellä 11 vastaan mietintö naisen oikeudesta tulla valituksi vaivaishoitohallitukseen, mutta toinen mietintö naisen yliopistoon pääsystä hylättiin 18 äänellä 17 vastaan.

Joku viikko myöhemmin eräs kouluasia sai Kihlmanin tavallaan palaamaan kysymykseen naisten yliopisto-opinnoista. Erityisissä anomusehdotuksissa oli pyydetty, että valtio ottaisi haltuunsa Turun, Tampereen ja Joensuun kaupunkien tyttökoulut. Yleisen valitusvaliokunnan mietintö päättyi siihen, että kahden jälkimmäisen kaupungin kouluihin nähden muka ei ollut syytä mihinkään pyyntöesitykseen, mutta mitä Turun kouluun tulee, olisi anottava, että hallituksen puolesta tutkittaisiin "siinä määrässä, kuin se osoittaa tyydyttävänsä hyvin perustettua sivistystarvetta", olisiko tämä yksityiskoulu tehtävä valtion kouluksi. Ja tätäkin enemmistön päätöstä vastaan oli 7 jäsentä pannut vastalauseen, arvellen ettei tyttökoulun perustaminen Turkuun ollut sopusoinnussa varovaisen ja hyvin harkitun koulupolitiikan kanssa. Pappissäädyssä arvosteltiin mietintöä ankarasti, eikä Kihlman voinut olla huomauttamatta, että sama valiokunta ei ollut katsonut varovaisuutta tarpeelliseksi, kun oli kyseessä naisen yliopistosivistys, mutta sitä vastoin kyllä, kun kysymys oli yleisestä eli koulusivistyksestä. — "Minun asemani kysymykseen nähden on säädylle tuttua", hän sittemmin lausui. "Vilpittömästä sydämestä minä toivon, että nainen saisi sivistystä, sivistystä sekä muodollisessa että oleellisessa suhteessa. Olen ennen lausunut, että naisen tulee päästä tilaisuuteen hankkia itselleen yliopistosivistystäkin, vaikka se minun käsitykseni mukaan on oleva poikkeuksellista, ja että naisella siis ei tule olla sama oikeus kuin miehillä yliopistosivistykseen. Sitä vastoin täytyy minun kannaltani koettaa mahdollisimman mukaan poistaa naissivistyksen esteet, milloin koulusivistys on kyseessä." Sen vuoksi hän täydestä sydämestään yhtyi anomukseen, että kaikki nämä koulut tehtäisiin valtionlaitoksiksi, ja se tulikin säädyn päätökseksi.

Lopuksi vielä pari seikkaa. Kun yleinen valitusvaliokunta erään talonpoikaissäätyyn jätetyn anomusehdotuksen johdosta, joka koski piispan-istuimen siirtämistä Porvoosta Viipuriin, oli arvellut, ettei säädyillä sillä hetkellä ollut mitään syytä lausua tästä asiasta, joka kirkolliskokouksen alkuunpanemana parast'aikaa oli hallituksen käsiteltävänä, oli Kihlman sitä mieltä, että säätyjen päinvastoin tulisi julkilausua ajatuksensa sangen tärkeästä kysymyksestä, ja ehdotti hän, että ainakin pappissääty hyväksyisi seuraavan päätöksen: sääty, joka ei tiedä, että oleellisia esteitä Porvoon piispanistuimen palauttamiseen Viipuriin olisi olemassa, pitää tätä muuttoa erittäin toivottavana. Keskustelun jälkeen hyväksyttiin tämä ehdotus valtavalla enemmistöllä.

Yleistä rikoslakia tarkastettaessa tulivat m.m. eri rangaistuslaadut puheeksi. Uudessa laissa oli yleensä vain vapausrangaistus otettu käytäntöön, ja sen johdosta tahtoi Kihlman saada lausutuksi, että hänen mielestään olisi myöskin ruumiinrangaistus ainakin vaihtopuolisesti ollut käytettävä. Ruumiinrangaistuksen vaihtaminen vapausrangaistukseen johtui uudenaikaisesta parannusteoriasta, mutta tämä teoria oli väärä. Rangaistuksen päämäärä ei ollut parannus, eikä se ollut siitä riippuva. Parannus oli vain sivutarkoitus samoin kuin pelottaminenkin, jonka nojalla ruumiinrangaistusta kävi puolustaminen, eikä suinkaan voitu väittää, että tämä rangaistuslaatu esti ihmisen siveellistä parannusta. — Kun eräs puhuja oli kiittänyt ruumiinrangaistuksen poistamista kouluista, lausui Kihlman: "Tunnustan kyllä, että paljon pahaa on koulusta poistettu sillä, että ruumiinrangaistus kiellettiin, mutta on myöskin saatu muuta pahaa sijaan. Niin esim. jollei oppilas anna oikaista itseään vapausrangaistuksilla, jotka koulussa sallitaan: jälkeenistumisella ja karserilla, niin ei ole muuta neuvoa kuin ryhtyä viimeiseen rangaistuskeinoon, karkoitukseen, joka oikeastaan on rangaistus vanhemmille ja jonka kautta tavallisesti oppilaiden tulevaisuus turmellaan, koska karkoitettua ei helposti oteta toiseen kouluun. Jos ruumiinrangaistus kuuluisi koulun rangaistuskeinoihin, jos sitä ainoastaan erikoisissa rikkomuksissa ja koulun alemmilla luokilla käyttäisivät opettajat, joille sen toimeenpano voitaisiin uskoa, niin olisi koululla siitä ainoastaan hyötyä. Ja on olemassa paljon täysikasvuisiakin ihmisiä, jotka halveksivat vapausrangaistusta varsinkin sen lievemmässä muodossa, mutta kavahtavat (hafva respekt för) ruumiinrangaistusta." — Tahallisesta murhasta olisi Kihlman, Jumalan sanan perustuksella, tahtonut kuolemanrangaistuksen ainoaksi rangaistukseksi, ja sen vuoksi hän ehdotti, että laissa mainittu vaihtopuolinen rangaistus, elinkautiseen kuritushuoneeseen tuomitseminen, jätettäisiin, pois.

* * * * *

Kihlman oli niinkuin tiedämme uskollinen ystävä. Kun A. A. Favorin maaliskuulla oli ilmoittanut terveytensä arveluttavasti huonontuneen, lupasi hän valtiopäivien jälkeen kesällä käydä Ruokolahdella vanhan ystävänsä luona. "Mutta Sinun täytyy pysyttäytyä ylhäällä eikä karata maailmasta, ennenkuin saan tavata Sinut. Luulen että meillä voisi olla iloinen hetki yhdessä. Luulen niin sen johdosta, mitä lausut ajasta, jossa elämme. Olen näet täysin samaa mieltä. On kiireen aika. Kaikki kiirehtii itsetietoisesti tai tietämättään. Kaikki käy höyryvoimalla. Ja varsinkin näennäinen (skenet) edistyy rivakasti. Kaikki näennäinen saavuttaa enemmistön kannatuksen, eikä harrastus osoita, että näennäinen ei ole todellista, vedä puoleensa kenenkään huomiota. Sentähden olen näinä aikoina syvästi tuntenut, miten tosia ovat sanat: 'Maailmassa teillä on ahdistus.' Jaa, niin se on, Veli, käy ikäänkuin ahtaaksi tässä maailmassa syystä, että pahan valta on niin suuri ja että näyttää mahdottomalta aikaansaada parannusta suuremmassa määrässä. Mutta sen vuoksi tunnen vetämystä niiden puoleen, joilla on sama ahdistuksen tunto". — Kesäkuun viime päivinä Kihlman lähtikin Inkeroisiin ja tarkastettuaan tehtaita hän 2 p:nä heinäk. matkusti Lappeenrantaan, josta höyrylaivalla pääsi Ruokolahteen. Mitä ystävykset keskenään juttelivat, ei ole kirjaan pantu, mutta olettaa voi, että he vaihtoivat muistelmia ja kokemuksia niiltä neljältä ja puolelta vuosikymmeneltä, jotka olivat kuluneet siitä kuin Helsingissä toisiinsa tutustuivat.

Muutoin mainitsemme tältä kesältä ainoastaan, että toimitusvaliokunnan työ kesti syyskuuhun asti, sekä että Kihlman varapankkivaltuusmiehenä ensi kerran otti osaa Suomen pankin tarkastukseen.

* * * * *