Syksyllä Kihlman tietysti palasi koulutyöhönsä, jälleen ryhtyen rehtorintoimeensa, joka lukuvuoden lopulla, niinkuin saamme nähdä, oli tuottava hänelle erikoisia huolia. Kumminkin oli nyt seuraava aika eri suhteissa varsin onnellinen. Tampereen yhtiön asiat edistyivät edistymistään. Tänä vuonna oli jo osinkona jaettu 9 %; mutta 1889 jaettiin 11%. Nettovoitto oli näet 850,000 mk, ja olisi ollut täysi miljoona, jollei erään pietarilaisen edustajan kuoleman kautta olisi menetetty 250,000 mk. Ja odotettavissa oli yhä suurempia tuloksia liikkeen toiminnasta. Ensimmäisenä kuutena kuukautena vuotta 1889 fakturoitiin liinatavaroita 450,000 mk:sta enemmän kuin samana aikana 1888. Kihlman saattoi siis olla ja olikin erittäin tyytyväinen, sillä siitä saakka, kuin hän tuli suuren liikkeen johtajaksi, hän ei ollut nähnyt olosuhteita niin myötäisinä.

Suhteellisesti huolettoman ajan merkkinä on alkupuolelta vuotta 1889 mainittava, että Kihlman silloin poikkeukselta esiintyi julkisuudessa erään sanomalehtiväittelyn johdosta. Finlandissa oli näet nimimerkki G. J(ohansson) ankarasti arvostellut n.s. pelastusarmeijaa, joka silloin oli uusi meillä, ja oli toiselta puolen nimimerkki E. F. suuresti paheksunut hänen arvosteluansa, joka muka oli vailla veljellistä rakkautta. Tämä sai Kihlmanin Vartijan huhtikuun numerossa julkaisemaan kirjoituksen "Periaatteista uskonnollisia liikkeitä arvostellessa", missä hän lausumatta sanaakaan itse riidanesineestä koetti selittää, miten kristityn tulee suhtautua n.s. kristillis-uskonnollisiin ilmiöihin. Tutkien Kristuksen arvostelevia lausuntoja uskonnollisista puolueista sekä yksityisistä henkilöistä ja muitakin uudentestamentin yksityiskohtia hän siinä tavallisella perusteellisuudellaan osoittaa, että ankara ja vihaakin ilmaiseva arvostelu saattaa olla oikeutettu, kun vain pidetään silmällä itse olentoa eikä asian pintapuolta. "Jumalan tahdon tekeminen, — katso siinä oikea hedelmä ja oikea koetuskivi kristillisiä liikkeitä arvostellessamme. — Se joka ei opissa ja elämässä seuraa Kristuksen oppia ja esimerkkiä, hän ei ole Kristuksen lähettiläs, kuinka pontevasti tahansa hän puhuu ja vaikuttaa Kristuksen nimessä".

Myöskin kotielämä kehittyi suotuisasti. Maalisk. 15 p:nä lähti tosin Oswald toiselle kasvitieteelliselle tutkimusmatkalleen Kuolan niemimaalle, jolla viipyi syyskuuhun asti. Hän jätti jälkeensä suuren tyhjyyden, mutta kun kaikki kirjeet ja muut tiedot, jotka häneltä saapuivat kotiin, olivat hyviä ja kertoivat, että yritys kaikin puolin sujui menestyksellisesti, tuotti hänen poissaolonsa vain enemmän sisällystä ja vaihtelua kotonaolevien keskusteluihin ja kuvitteluihin. Samalla tavalla vaikutti, jopa erikoisen laatunsa vuoksi vielä tehokkaamminkin, eräs toinen seikka, nimittäin Lorenzon Vaasasta lähettämä uutinen, että hän 16 p:nä huhtik. oli mennyt kihloihin isän ystävä-vainajan tyttären Ida Ekströmin kanssa. Emme tiedä, oliko poika muille kuin äidilleen uskonut salaisen rakkautensa ja sen tuottamat huolet, mutta kyllä isäkin näyttää jotain aavistaneen, ja molemmille oli tieto "Enzon" onnesta yhtä tervetullut, oikea ilosanoma. Sitten seurasi nuoren sulhasen kotonakäynti pääsiäisviikolla, kihlattujen yhteinen käynti Helsingissä ja Rulluddilla kesäkuulla ja häät Vaasassa heinäk. 12 p:nä. Isä ja äiti ja veljet, paitsi tietysti metsänrajaa Jäämeren rannikoilla tutkivaa Oswaldia, olivat mukana häissä, ja ensinmainittu vihki morsiusparin Vaasan kirkossa. Kun sittemmin vastanaineet lähtivät kesäiselle Sweitsinmatkalle, saatiin Rulluddilla lukea vuorotellen kirjeitä etelästä ja pohjoisesta. Nämä kirjeet eivät enemmän kuin kotolaisten vastauksetkaan kuulu julkisuuteen, mutta tärkeitä ne sittenkin ovat, koska ne sallivat todeta, että Kihlmanin perhe-elämä oli harvinaisen onnellinen. Perheenjäsenten välillä vallitsi mitä herttaisin keskinäinen suhde. Vanhemmat kohtelivat rakkaita lapsiaan niin sanoaksemme kunnioittavalla luottamuksella, ja lapset puolestaan osoittivat aina tietävänsä, ettei heillä ollut parempia ystäviä kuin isä ja äiti.

Elokuun ensi päivinä, pari viikkoa häämatkan jälkeen, Kihlman Lennart poikansa kanssa kävi Lakomäellä. Kirjoittaen tästä matkasta Oswaldille, jonka puolesta hän oikeastaan oli sen tehnyt, hän puhuttuaan erinäisistä myötäisistä asianhaaroista mainitsee yleensä olevansa tyytyväinen tilaansa, mutta jatkaa sitten: "Ainoastaan oppilaitos aiheuttaa huolia." Nämä sanat tarkoittavat huhtikuulla sattunutta tapausta, että ylioppilastutkinnossa 18 normaalilyseon oppilaasta 9 oli reputettu, nimittäin 1 suomenkielessä, 1 äidinkielessä, 5 latinassa ja 9 matematiikassa. Asia koski koulun arvoa ja mainetta ja siis myöskin Kihlmanin sydäntä. Sen vuoksi hän jo toukokuulla ilmestyneessä vuosikertomuksessa oli ottanut tapahtuman puheeksi ja vaatimalla vaatinut, että toimeenpantaisiin tutkimus, oliko syy opetuksessa vai arvostelussa. Mutta tämmöinen juttu ei suoriudu käden käänteessä. Siitä kirjoitettiin sanomiin ja siitä vaihdettiin kirjeitä senaatin ja kouluylihallituksen sekä tämän ja normaalilyseon rehtorin välillä. Nämä viralliset kirjeet on Kihlman julkaissut vuosikertomuksessaan 1890, ja niistä käy selville, etteivät viranomaiset huomanneet mitään aihetta olevan vastoinkäymisestä syyttää opettajia, semminkin kun se verrattuna edellisiin vuosiin näyttäytyi poikkeukseksi tavallisuudesta. Sitä vastoin ei kirjeistä puutu huomautuksia siihen suuntaan, että ylioppilastutkintovaliokunta, jättämällä matemaattiset kokeet yhden ainoan jäsenen arvosteltavaksi, jopa niin ettei häneltä vaadittu mitään perusteluja, vaikka arvostelu oli hylkäävä, ei suinkaan ollut tehnyt mitä mahdollista olisi ollut erehdysten välttämiseksi, ja ylihallituksen kirje senaatille marrask. 1 p:ltä 1889 päättyy siihen arveluun, että tapaus antoi uutta aihetta harkitsemaan, oliko ylioppilastutkinto tyydyttävästi järjestetty vai eikö sitä voitaisi muuttaa niin, että se vähemmin häiritsisi oppilaiden työtä heidän viimeisenä kouluvuotenaan ja antaisi parempia takeita heidän kypsyneisyytensä oikeasta arvostelemisesta. Siis samaan suuntaan käyvä toivomus kuin se, jonka rehtorienkokous 1887 oli julkilausunut. Senaatti ei kuitenkaan ryhtynyt pulmalliseen kysymykseen, vaan tyytyi antamaan lievänlaisen muistutuksen sekä ylioppilastutkintovaliokunnalle että normaalikoulun matematiikan yliopettajalle [Senaatin kirjeet (29/3 1890) 1890 v:n vuosikertomuksessa.] (toht. Edv. Mellberg).

Lukuvuoden päättyessä 1889 oli Helsingin normaalilyseo täyttänyt 25 vuotta. Kihlman, joka ei ollut juhlien ystävä, näyttää ensiksi aikoneen supistaa tapahtuman viettämisen siihen, että hän sen johdosta julkaisisi katsauksen oppilaitoksen vaiheisiin menneellä ajalla, mutta ryhdyttyään työhön hän huomasi tehtävän vaativan enemmän aikaa kuin oli ajatellut, eikä senvuoksi kertomusta keväällä ilmestynytkään. Sitä vastoin päätettiin, että opiston perustamisen muisto oli vietettävä seuraavana lukuvuonna erityisellä "vaatimattomalla" juhlalla. Kenen aloite oli, jättää Kihlman sanomatta, mutta sekä Reuterille että Clevelle hän väittää olevansa viaton, joskin oli sikäli myötävaikuttanut, ettei hän heti ollut vakavasti vastustanut ehdotusta. "Nyt olenkin saanut kärsiä kovasti myöntyväisyyteni tähden", hän (26/11) kirjoittaa jälkimmäiselle. "Olin näet sitä mieltä, että jos juhla olisi vietettävä, niin tulisi siksi ilmaantua historiikki opiston vaiheista, oppilaista ja opettajista. Kerätäkseni tietoja olen saanut koko lukukautena uhrata kallista aikaani. Olen näihin asti elänyt ainoastaan yhtä päämäärää, nimittäin juhlimista varten (!)"

Julkaisu [Normallyceum i Helsingfors 1864-1889. Historisk återblick af Alfr. Kihlman. Helsingfors 1890.] valmistui vihdoin tammikuun keskivaiheilla 1890, ja kun sitä selailee huomaa, että se todella on vaatinut runsaasti aikaa. Se käsittää näet 39 sivua varsinaista tekstiä ja 66 sivua liitteitä nelitaitteista kokoa. Enin aika on tietysti mennyt monenlaatuisten tilastollisten ja elämäkerrallisten tietojen hankintaan ja järjestelyyn, mutta koululaitoksen synty ja historiakin on kirjoitettu sillä huolella, tarkkuudella ja persoonallisella sävyllä, jotka olivat tekijälle ominaisia. Tarpeetonta on kuitenkin tässä ryhtyä selostamaan sisällystä. Edellisessä olemme jo kertoneet samoja asioita ja oppineet tuntemaan Kihlmanin mielipiteet parooni von Kothenin uudistuspuuhista, suomalaisen osaston kohtalosta y.m. Mainittava on vain, että tekijä päättää historiikkinsa eräällä otteella muutamasta Ruotsissa 1874 ilmestyneestä komiteamietinnöstä, jossa tavataan kaunis arvostelu Suomen normaalilyseosta. Mietinnön kertomus samanlaisista opistoista Euroopan ja Amerikan valtioissa päättyy nimittäin Suomeen nähden seuraaviin sanoihin: "Jos senkin (maan) laitokset opettajien kehittämistä varten vielä jättävät kaikenlaista toivottavaa, on se kuitenkin tässä kysymyksessä astunut muiden maiden edelle." Nykyisin on ruotsalaisen normaalilyseon 50-vuotisjuhlaksi ilmestynyt uusi kertomus [Svenska Normallyceum i Helsingfors 1864-1914. En minnesskrift av V. T. Rosenqvist.] tämän oppilaitoksen vaiheista. Vaikka se ei ainoastaan käsitä kahta vertaa pitempää aikaa, vaan myöskin tietojen runsauden ja tarkkuuden sekä esityksen puolesta ansaitsee kaikkea kiitosta, ei Kihlmanin kirjoittama kuitenkaan ole menettänyt arvoansa yhtenä koululaitoksemme historian lähteenä.

Itse 25-vuotisjuhla vietettiin lauantaina 18 p:nä tammik. 1890, ja näkyy siitä kuvauksesta, jonka Kihlman liitti keväällä julkaisemaansa vuosikertomukseen, että hän, vaikkei rakastanutkaan juhlia, kuitenkin oli tyytyväinen yleisön ja entisten oppilaiden ja opettajakokelaiden riemupäivänä osoittamaan osanottoon oppilaitosta kohtaan. Sen hän tunnustaa kirjeessä (20/1) vaimolleenkin, joka huolimatta heikosta terveydestään oli matkustanut Vaasaan nähdäkseen Lorenzon uuden kodin. Samassa kerrotaan, että juhlajulkaisu oli loukannut kouluylihallitusta. Ylihallitus oli päättänyt lähettää kirjallisen onnentoivotuksen normaalilyseolle, ja kirjelmä oli jo valmis, mutta kun sen jäsenet edellisenä iltana olivat lukeneet historiikin, olivat Frosterus ja Synnerberg, jotka olivat olleet von Kothenin virkatovereita, arvelleet, että heidän oli vaikea antautua onnittelemaan oppilaitosta, joka rehtorinsa kautta moitti ylihallitusta. Sen johdosta jäi kirjelmä lähettämättä. "Minä ymmärrän tämän syyn, vaikk'en voi täydelleen tunnustaa sen pätevyyttä." Lindelöf kunnioitti kuitenkin juhlaa läsnäolollaan, ja samoin Yrjö-Koskinen, Streng ja Floman. Päivällisilläkin Kihlman olisi viihtynyt, "jos olisi saanut olla rauhassa. Mutta Lindeqvist ei voinut olla esittämättä minun maljaani tavallisessa ylellisessä tyylissä. Ettei hän pysty ymmärtämään, miten se on tuskallista ja epämiellyttävää!"

* * * * *

Saapuvilla juhlassa oli myöskin ollut normaalilyseon opettajiston vanhin, 71-vuotias historian yliopettaja H. L. Melander, joka vararehtorina aina oli ollut Kihlmanin sijaisena, kun tämä valtiopäivämiehenä tai muusta syystä oli ollut virkavapaa. Tämä oli kuitenkin viimeinen kerta, jolloin hänet nähtiin virkatoverien seurassa. Samana päivänä hän näet sairastui keuhkotulehdukseen, ja ennenkuin viikko oli kulunut, olivat hänen päivänsä päättyneet (24/1) 1890.

Tämä tapaus antaa meille aihetta luoda katsauksen normaalilyseon sisälliseen elämään, joka oli melkoisesti muuttunut siitä ajasta, jolloin Kihlman ensiksi astui sen opettajien riviin. Aluksi oli Bergroth ollut hänen lähin tuttavansa, mutta sen jälkeen kuin tämä oli siirtynyt kouluylihallitukseen, he riitaantumatta vieraantuivat, vaikka lapset ja rouvat seurustelivat keskenään ja jälkimmäiset olivat ystäviä kuolemaansa asti. Muidenkin opettajain, kanssa oli ensi aikoina seurusteltu, ilman että oikein läheistä suhdetta syntyi, mutta vuosien kuluessa se supistui vähiin syystä, että syvempää luonnon ja luonteen yhtäläisyyttä puuttui. Melanderiin, jonka täsmällisyys ja uskollisuus velvollisuuksiensa täyttämisessä aina oli kunnioitusta herättävä, oli Kihlman kuitenkin muuttumattomasti ystävällisessä suhteessa. Mutta samaa ei voi sanoa hänen ja Lindeqvistin välistä. Alussa ja koko 1870-luvulla oli suhde kyllä hyvä. Lindeqvist kävi usein Kihlmanin luona, ja heidän kirjeenvaihtonsa todistaa veljellistä luottamuksellisuutta. Eritoten auttoi jälkimmäinen virkatoveriansa hänen raha-asioissaan, jotka olivat hyvin sekavat, ja kirjoittaen hänen velkojilleen ja takausmiehilleen hän koetti parastaan niiden selvittämiseksi. Sen johdosta Lindeqvistillä siihen aikaan olikin tapana aloittaa kirjeensä sanoilla: "Hyvä veljeni ja hyväntekijäni." Kumminkaan ei heidän välinsä pysynyt eheänä. Ainakin 1880-luvun loppupuolella oli se jo kokonaan särkynyt. Syynä siihen oli, että Lindeqvistin yksityinen elämä ja siitä johtuva epäsäännöllisyys virkatoimissa antoi aihetta vakaviin muistutuksiin, joita Kihlman oppilaitoksen johtajana ei voinut olla hänelle esittämättä. Vaikka Kihlman arkaluontoisessa asemassaan nyt niinkuin ainakin osoitti suurta maltillisuutta eikä tietääksemme mitään julkisesti loukkaavaa tapahtunut, ei asia ollut autettavissa. Alkusyy näet pysyi muuttumattomana.