Muidenkin opettajien kanssa oli Kihlman varsinkin alkuaikoina mitä parhaimmissa väleissä. Vaikk'eivät perheet seurustelleetkaan, sai hän monesta elinaikaisen ystävän. Siten oli hän läheisessä suhteessa uskonnonopettajiin (K. Ervast, F. W. Sundvall, V. T. Rosenqvist ja Lauri Ingman), ja samoin myöskin muutamiin muihin (J. G. Geitlin, F. W. Rothsten, K. J. Unonius, A. Backman, Martin Wegelius j.n.e.). Missä taas ei varsinaista ystävyyssuhdetta rakentunut, oli kuitenkin olemassa kunnioittava, myötätuntoinen keskinäinen suhtautuminen rehtorin ja opettajien välillä. Että olot olivat näin hyvällä kannalla, tuli erityisesti näkyviin niissä päivällisissä, jotka rehtori tarjosi opettajakunnalle kodissaan lukukauden lopulla ja jotka Kihlmanin perhe-elämässä varsinkin lapsille olivat merkkitapauksia. Niissä vallitsi tuttavallinen, hilpeä mieliala; puheita pidettiin, maljoja tyhjennettiin, ja yhteisiä muistoja verestettiin. Päivällisten pito kuuluu lakanneen 1880-luvulla, muun muassa siitä syystä, että rouva Kihlman pitkällisen sairauden ja siitä johtuneen heikontuneen terveyden tähden ei enää kyennyt hoitamaan emännän tehtäviä.

Edellisestä tiedämme, että Kihlman 1881 ensi kerran (ks. ylemp.) valitti yhteishengen puutetta opettajistossa. Hän totesi erimielisyyttä "uskonnollisessa katsantotavassa, valtiollisissa mielipiteissä ja pedagogisellakin alalla" ja mainitsi erittäin kansallisuustaistelun yhtenä hajaannuksen syynä. Syvästi hän kärsi siitä, mutta turhaan hän mietiskeli, miten yhteishenki olisi palautettava. Kun hän 1886 vuosikertomuksessaan käsitteli kielitaistelua, on tuskin epäiltävissä, että hän toivoi voivansa vaikuttaa rauhoittavasti lähimpään ympäristöönsä, työtovereihinsa. Mutta kellä olisikaan ollut hänen tyyneyttään ja maltillisuuttaan? Kaikki, joilta olemme asiaa tiedustelleet, ovat tunnustaneet, että Kihlman ei koskaan osoittanut puolueellisuutta, ei oppilaita eikä opettajia kohtaan, mutta eihän siitäkään voinut olla apua. Valtiollisina kiihkoaikoina on tyyni arvostelu poikkeus — johon ei uskota. Että hajaannus, jota Kihlman oli kykenemätön parantamaan, ei voinut olla vaikuttamatta häneen itseensä, on selvä asia. Sanotaan, ettei hän enää niinkuin ennen lähestynyt opettajia ja että hän johti oppilaitosta kansliastaan. Mutta jos niin oli, onko muutos oudoksuttava? Vanhat ystävät olivat poissa ja niin ikään se yhteishenki, jolla ennen oli koetettu ylläpitää opiston mallikelpoisuutta. Itsekin hän kai tunsi olevansa vanha verrattuna uusiin työtovereihinsa, joiden joukossa oli semmoisiakin, jotka oli nimitetty tärkeihin virkoihin vasten hänen vakavia huomautuksiaan. Näin on tuo muutos ymmärrettävissä, vaikka hänen työvoimansa ja tarmokkuutensa ei vielä osoittanut heikkenemisen oireita ja hänen rakkautensa nuorisoon pysyi entisellään. Tätä viimeistä seikkaa todistaa m.m. se, että hän usein asettui oppilaiden puolelle, milloin nuoremmat opettajat tai opettajakokelaat syyttivät heitä jostakin epäjärjestyksestä. Hänestä kurinpito, niinkuin tiedämme, riippui ennen kaikkea opettajan arvokkaasta, taitavasta esiintymisestä. ["Kun rikkomus järjestystä vastaan koulussa tapahtuu", kirjoittaa Kihlman kerran (11/5 1893), kun hänen mielipidettään oli kysytty erään kurinpitoasian johdosta, "katson velvollisuudekseni ottaa huomioon, onko syy yksistään oppilaassa vai kenties myöskin opettajassa, sillä kokemukseni on, että järjestyksenrikkomuksia (disciplinära öfverträdelser) sattuu ainoastaan poikkeukselta tunneilla, joita normaaliset opettajat hoitavat, opettajat, jotka opetuksensa ja persoonallisen luonteensa kautta ovat normaalisessa suhteessa oppilaihinsa. Jos nyt opettajilla on joku osa tapahtumassa, niin minusta loukataan oikeutta, jollei tätä seikkaa oteta lukuun.">[ Kuitenkaan tätä ei ole niin käsitettävä, että hän yleensä olisi osoittautunut välinpitämättömäksi tai kylmäksi nuoria opettajia kohtaan. Päinvastoin. Missä hän vain huomasi vakavaa harrastusta, oli hän aina valmis antamaan apua ja tukea. Kolmelta eri opettajalta olemme kuulleet, että hän heidän pyytämättään tarjosi heille raha-apua, kehoittaen heitä kääntymään hänen puoleensa, milloin vain olivat avun tarpeessa.

Mutta vielä on tässä yhteydessä huomioon otettava eräs seikka, joka erikoisesti on omansa saamaan Kihlmanin kipeästi suremaan koulun-sisällisten olojen muuttumista. Tapahtui näet että oppilasluku, joka korkeimmillaan ollessaan oli lähennellyt 300 ja 1884 oli 240, siitä vuodesta alkaen vuosi vuodelta aleni, kunnes se 1899 ei ollut 123:ea suurempi. Eikä siinä kyllä. Alkuaikoina olivat oppilaat enimmäkseen tulleet virkamiesten taikka muista säätyläisten kodeista, mutta nyt "normaalilyseon historian pimeänä aikakautena", käyttääksemme Rosenqvistin [M.t. siv. 166 ss.] lausetapaa, olivat useimmat alempien porvarien ja talonpoikien perheistä. Kun Kihlman juhlajulkaisussaan (1890, jolloin oppilasluku oli 191) oli maininnut tämän, hän lisäsi, että syy tietenkin oli siinä, että oppilaitos ei nauttinut yleisön luottamusta, mutta ei antautunut selittämään, mikä oli sen aiheuttanut. Hänestä pulman selvittäminen oli tulevaisuuden asia: "historian tuomiota oppilaitos ei voinut eikä tahtonutkaan välttää." Kihlmanin menettely tässä on luullaksemme niin ymmärrettävä, että hän itse asiassa piti yhteishengen puutetta opettajistossa pääsyynä siihen, että opisto oli menettänyt yleisön luottamuksen, mutta ei katsonut sopivaksi julkisesti kosketella asiaa. Tällainen pessimistinen olettamus tuntuu meistä olleen sopusoinnussa hänen luonteensa kanssa. Mutta todellisuudessa saattaa, niinkuin Rosenqvist on tehnyt, viitata erinäisiin ulkonaisiin seikkoihin, jotka epäilemättä enemmän kuin sisälliset vaikuttivat kyseessä olevaan ilmiöön. Se rynnäkkö latinanopetusta vastaan, joka 1880 vaiheilla oli alkanut ja jota 1879 v:n koulukomitea ja maamme ruotsalainen sanomalehdistö kannattivat, ei seisahtunut sen vuoksi, että mainitun komitean ehdotus jäi toteuttamatta. Kun ei julkista koululaitosta tahdottu uudistaa realistiseen henkeen, perustivat uudistuksen harrastajat 1882 n.s. Uuden ruotsalaisen oppilaitoksen (Nya svenska läroverket), joka saavutti suosiota laajoissa piireissä. Edelleen syntyi tähän aikaan yhteiskouluaate, ja 1883 perustettiin ruotsalainen Oppilaitos poikia ja tyttöjä varten (Läroverket för gossar och flickor). Vihdoin pantiin seuraavina vuosina muitakin yksityiskouluja alulle, sillä valtaan oli päässyt se mielipide, että sellaisissa voitaisiin eri kohdissa järjestää opetusta vapaammin, uudenaikaisemmin ja siis myöskin oppilaiden kehitykselle edullisemmin kuin entisissä latinakouluissa. Koska se henkinen virtaus, joka ilmaantui näissä yrityksissä, oli voimallisin juuri niissä ruotsalaisissa piireissä, joista ennen oli lähetetty oppilaita normaalilyseoon, niin on siinä riittävä selitys oppilasluvun vähenemiseen mainitussa koulussa. Toinen asia on se, että äkkiä noussut uudistuskiihko koulun alalla ei suinkaan ollut niin syvästi perusteltu kuin luultiin. Ennen pitkää esiintyi näet reaktio, vastavaikutus latinan halveksimista vastaan, ja silloin pääsi normaalilyseokin jälleen armoihin. Se tapahtui kuitenkin niin myöhään, että Kihlman silloin jo oli virastaan eronnut.

Tämä katsauksemme saa ymmärtämään, että loppukausi Kihlmanin toimintaa koulumiehenä ei ollut niin miellyttävä kuin alkuajat. Enimmin hän tietysti kärsi hajaannuksesta opettajien kesken, joka 1890-luvulla kehittyi siihen määrään, että Lindeqvistin ympärille muodostui pysyväinen ryhmä, joka tilaisuuden sattuessa yksimielisesti vastusti Kihlmania ja hänen ystäviään.

Kesäk. 4-7 p:nä 1890 oli pitkän ajan päästä jälleen koulunopettajain kokous — kolmas järjestyksessä. Kihlman alusti 28:nnen kysymyksen: "Olisiko erityisiä hakukelpoisuusvaatimuksia ja ehtoja asetettava normaalilyseoiden opettajavirkoihin pyrkiville?" Luonnollisesti oli vastaus myönteinen, sillä tiedämmehän edellisestä, että Kihlman vaati paljon normaalilyseon opettajalta: hänen tuli olla "normaali", mallikelpoinen. Hän ehdotti siis, ettei avonaista virkaa julistettaisi haettavaksi, ennenkuin tiedossa oli ainakin yksi pätevä hakija, ja edelleen, ettei valtakirjaa annettaisi hakijalle, jollei hän ollut joko edeltäpäin käytännöllisenä opettajana osoittautunut kykeneväksi taikka laissa määrättynä koeaikana näyttänyt todellista kelpoisuutta. Kokous hyväksyi keskustelutta Kihlmanin mielipiteet ja esittämät ehdot.

Muutoin ei Kihlman mainittavasti ottanut osaa keskusteluun. Siten hän ei myöskään esiintynyt, kun käsiteltiin kysymystä "pohjakoulusta"; mutta kokouksen päätöstä vastaan, että pitäisi muutamissa opistoissa koetteeksi järjestää alimmat luokat pohjakouluksi, hän ilmoitti vastalauseen. Hänestä olisi päätöksen toimeenpanosta vahinkoa niille oppilaille, jotka suorittivat koko oppilaitoksen kurssin, ja ainoastaan näennäistä hyötyä niille, jotka varhemmin erosivat.

* * * * *

Tampereen Pellava- ja Rautateollisuusyhtiöllä oli vuosi vuodelta kasvava menestys. Niin oli 1889 vuoden tulos jälleen odottamattoman hyvä. Kumminkin oli Kihlmanilla nytkin vastoinkäymisiä, jotka hänestä olivat kiusallisia. Hän ehdotti 1890, että jaettaisiin 15 % s.o. 4 % enemmän kuin edellisenä vuonna, ja se tulikin johtokunnan päätökseksi, vaikka O. Donner oli arvellut, että kävisi ehkä jakaa 17 %. Sittemmin kävi yhtiökokouksessa ilmi, että tämä johtokunnan jäsen oli saanut eräitä muitakin osakkaita puolelleen ja vaatimaan 17 %. Kysymys meni äänestykseen, ja enemmistö puolsi korkeampaa osinkoa. — Tästä Kihlman oli pahoillaan, ei vain sentähden, että osinkojen suorittamista varten täytyi tyhjentää kaikki kreditiivit, vaan sen vuoksi, ettei ollut varmaa, että voitaisiin vastedeskin jakaa yhtä paljon. Muuten oli hänen periaatteensa se, että osakkaiden tulee aina kannattaa johtokunnan ehdotuksia, niin kauan kuin siihen ylipäänsä luotetaan, sillä se voi kuitenkin parhaiten arvostella yhtiön asemaa. Tähän suuntaan kävivät hänen neuvonsa aina, kun hän lähetti Lorenzolle valtakirjan edustaa häntä Vaasan puuvillatehtaan yhtiökokouksissa.

Edellisenä vuonna oli Kihlman tullut vaikuttavaan asemaan eräässä toisessakin liikeyrityksessä, josta aikaa myöten oli kehittyvä yksi maamme suurimpia. Tarkoitamme Kansallis-osake-pankkia, joka muutamien nuorempien suomenmielisten aloitteesta oli perustettu 1889. Kun kevätkaudella asiasta oli pienemmässä piirissä neuvoteltu ja sääntöehdotuskin laadittu, kutsuttiin kesäkuulla m.m. Kihlman väliaikaiseen hallintoneuvostoon, jonka tuli lopullisesti muodostaa ehdotus, hankkia sille vahvistus ja sen jälkeen kutsua osakkeenmerkitsijät perustavaan kokoukseen. Tämä kokous pidettiin 12 p:nä lokak. samana vuonna, ja silloin valittiin Kihlman varsinaisen hallintoneuvoston jäseneksi. Puheenjohtajaksi hän ei kuitenkaan vielä tullut, vaan toimi lääninsihteeri (sittemmin presidentti) Ernesti Forsman hallintoneuvoston esimiehenä. Siitä huolimatta oli Kihlman monipuolisimmin kokenut liikemies hallintoneuvostossa ja sen vuoksi myöskin se, jonka sana oli painavin neuvotteluissa. Mitä tämä tuli merkitsemään alkavan rahalaitoksen kehitykseen nähden, saamme alempana nähdä.

Kesällä 1890 Kihlman menetti ystävänsä Geitlinin. Ollessaan normaalikoulun rehtorina Hämeenlinnassa oli tämä ostanut Vanajaveden rannalla Kalvolan pitäjässä olevan Rauhalahden tilan, ja siellä hän kuoli 18 p:nä heinäk. Aamupäivällä hän oli lähtenyt katsomaan heinänteossa olevaa väkeään, mutta kun taivas uhkasi sateella, hän palasi, asettui saliin istumaan, ja siinä hänen vaimonsa tapasi hänet tajuttomana. Vainaja haudattiin 22 p:nä Kalvolan kirkkomaahan, ja Kihlmankin oli saapuvilla. "Kuka hänen tovereistaan on matkustava (hautajaisiin), jollen minä?" oli hän Helsingistä kirjoittanut Hildalleen Rulluddiin.