Vapaus rehtorintoimesta oli Kihlmanista mieluisa helpotus hänen jokapäiväisessä ahertelussaan. Huolimatta siitä että hänellä vielä oli yliopettajan virkaan kuuluvat tehtävät koulussa sekä kaikenlaiset liikemiespuuhansa hoidettavinaan, sai hän kuitenkin nyt käyttää entistä enemmän aikaa lukemiseen. Oli kuin hänelle taas olisi koittanut uusi opintoaika. Vai mitä sanoa miehestä, joka 6-9 tuntia päivässä tutkii dogmatiikkaa y.m. samanlaatuista äärimmäistä tarkkaavaisuutta vaativaa kirjallisuutta?

Päiväkirjasta ei huomaa, että hänellä näihin aikoihin olisi Helsingissä ollut uskottua ystävää, jonka kanssa hän olisi voinut keskustella siitä mitä oli lukenut y.m. sisäisestä; toht. Glöckner oli todennäköisesti ainoa. Sen vuoksi ei ole ihme, että hän kiirastorstaina (11/4) varta vasten lähti Hattulaan tapaamaan Esseniä. "Iltapäivällä taikka illalla", on hän merkinnyt päiväkirjaansa, "tärkeä keskustelu Essenin kanssa: jälkikatsaus menneeseen elämään ja arvostelu siitä; 'ei tulisko autuaaks, jos kuolis tänä iltana', [Nämä sanat on alkuperäisestikin kirjoitettu suomeksi.] vaan uskotko, että Jumala on isäsi, voitko sanoa: Abba, rakas isä?" — Pitkänä perjantaina jatkettiin keskustelua, ja Kihlman on pannut muistiin: "otin vastatakseni kysymykseen, miksi tuli Kristuksen kuolla?" — Illalla hän lähti kotiin, kysyen itsekseen: "Näinkö Essenin viimeisen kerran?" —

Tuskin onkaan mainittu, että Kihlman v:sta 1884 oli Helsingin seurakunnan kirkkoneuvoston jäsen. Lyhyistä pöytäkirjoista tulee hänen osansa neuvoston toimissa ja päätöksissä ainoastaan poikkeukselta näkyviin. Tältä keväältä voi merkitä, että hän neljän papin kanssa jäi vähemmistöön, kun päätettiin (7:llä äänellä) olla ilmoittamatta vastalausetta prostitutsionia vastaan, sekä että hän, kun maistraatti oli pyytänyt lausuntoa adventistain lahkosta, kirjoitti sen kirkkoneuvoston puolesta. Lahko oli syksyllä 1892 alkanut levittää oppiansa Suomessa. Alkuaan amerikkalaisen oppisuunnan edustaja ja saarnaaja täällä oli ruotsalainen talollinen Johnsson. Toimittuaan kolmatta vuotta oli hän seurakuntaansa vastaanottanut 30 uskovaista; 12 kolportöörin avulla oli kirjoja myyty 30,000 mk:sta, mutta liike oli tuottanut 15,466 mk:n tappion, joka oli korvattu pohjoismaiden osaston avulla. Menestys oli siis ollut huononlainen. Kihlmanin kerrassaan objektiivinen lausunto, jota varten hän oli käynyt adventistain kokouksissa, keskustellut heidän johtajansa kanssa ja lukenut eri teoksia, päättyi siihen, että lahkon leviäminen kieltämättä saattaisi herättää häiriötä m.m. sentähden, että se pitää lauantaipäivää sapattina eikä anna arvoa lapsenkasteelle, vaan vaatii että uskovaiset kastetaan uudestaan.

Vihdoin mainittakoon tältä ajalta eräs seikka, joka osoittaa, kuinka valmis Kihlman oli uskomaan hyvää ihmisistä ja kuinka avulias hän saattoi olla, kun hän luuli voivansa luottaa avunpyytäjään. Keväällä 1895 esittäytyi hänelle eräs satulaseppä M. W. Pirskanen aloittelijana liikealalla ja saavutti hänen luottamuksensa, vaikka hän ennestään oli kokonaan tuntematon, ulkonäöltään jotenkin vastenmielinen ja niinkuin sitten näyttäytyi todellisuudessa kelvoton mies. Joku vanha tuttava suomalaisessa puolueessa kuuluu tähän vaikuttaneen suosittamalla Pirskasta Kihlmanille. Ensiksi tämä myönsi satulasepälle 1000 mk:n "lainan" hänen liikkeeseensä, ja kun siihen tarvittiin enemmän, kääntyi Pirskanen jonkun ajan päästä uudestaan suosijansa puoleen pyytäen enemmän. Kihlman ei tutkinut asiaa tarkemmin, vaan antoi antamistaan lainoja, niin että hänen saatavansa keväällä 1897 nousi yli 38,000 mk:aa. Näillä rahoilla oli Pirskanen totta kyllä perustanut oman liikkeen rautatientorin varrelle, mutta suurin osa oli käytetty kukaties mihinkä tarpeisiin. Tämä oli tapahtunut Kihlmanin perheen tietämättä. Oswald tiesi vain, että isä oli joskus vähin auttanut Pirskasta, kun hän sattumalta sai tietää, mikä mies tämä oikeastaan oli, niin ilmoitti siitä isälleen. Ovela liikemies pantiin silloin konkurssiin, mutta lainoista, jotka oli annettu ilman takausta, saatiin ainoastaan 5181 mk.

Tänä vuonna täytti Kihlman 70 vuotta. Hänen ystävänsä olivat päättäneet viettää merkkipäivää, toukok. 13:ta, juhlapäivällisillä, ja käytiin häntä kutsumassa kaksi päivää ennen. Edellinen päivä oli sunnuntai. Silloin Kihlman, käytyään saksalaisessa kirkossa, luki Hiltyn "Stufen des Lebens" (Elämän ikäkaudet) ja Leixnerin saarnan "Jubileum-Seuche und Festbummelei" (Riemujuhlatauti ja juhlailu). Hän siis varta vasten valmistautui juhlaan, mutta ei lainkaan ilomielin. "Koko päivän huolissani huomispäivän kärsimyksistä", hän näet lisää, "ja siitä kuinka kunnianosoituksia on kestettävä loukkaamatta asianomaisia ja omaatuntoa ja kuinka vastattava on ilman teeskenneltyä nöyryyttä, mutta myöskin juhlijan arvoisesti?"

Itse juhlapäivän hän kuvaa seuraavin sanoin: "K:lo 7-1 eri oppilaitosten lähetystöjä toivottamassa minulle onnea 70 vuodeksi. Lähetystöt pitivät puheita, joihin täytyi vastata. En ole koskaan pitänyt niin monta puhetta samana päivänä. K:lo 1-2 tunti VII luokalla. 2-4 levähtänyt ja ajatellut, mitä oli sanottava ja mitä ei sanottava päivällisillä. 4-12 juhlapäivälliset. Kovin huolestuneena olin odottanut tätä päivää. Astuessani 35:een oli sali täynnä ihmisiä, ja soittokunta alkoi soittaa. Ah, kysyin itsekseni: enkö ole kadehdittava! E. G. P(almén) piti juhlapuheen maltillisesti ja asiallisesti. Minä vastasin kertomalla elämäni tarinan. Todellinen tarina (saga)! Miten paljon satumaista siinä onkaan ja kuitenkin sulinta todellisuutta! Ihmeelliset ovat tiesi, Herra. Myöhemmin kerroin sadun 'korulauseen' (fras) synnystä, jonka juuri olin lukenut Leixnerin kirjasta, ja luulin vapauttaneeni tämän seuranpidon korulauseen vallasta, mutta sulku murtui, ja korulause syöksyi esiin ankaralla voimalla, erittäin ystäväni H:n edustamana. Ja minun poloisen täytyi istua siinä, kun minua valeltiin silmät korvat täyteen mitä ylöllisimmillä kiitoslauseilla, ja toinen valelu seurasi toista, aivan niinkuin istumakylvyssä. Mikä ajaa ihmisiä väsyttävään samojen asiain toistamiseen ja märehtimiseen? Heistä kai on kuin eivät olisi täyttäneet velvollisuuttaan, jollei kukin vuorostaan ole antanut lisäänsä kylpyyn."

Kihlmanin pitkästä, pikakirjoituksella muistiin pannusta puheesta annamme tässä lyhyen selostuksen. Ryhtyessään kuvaamaan elämäänsä lausui puhuja: "Pidän itseäni erikoisena onnen poikana, onnen poikana siinä, että elämäni on sattunut aikaan, jossa olen elänyt ja joka on ollut merkillinen ajanjakso kansallemme, onnen poikana siinäkin, että minulle on ollut suotuna ottaa osaa moneen maallemme tärkeään kysymykseen; vihdoin myös onnen poikana siinä, että minulla on ollut onni kokea onnettomuuksia, mitkä, niinkuin tiedämme, ovat omiansa terästämään luonnetta, jos näet pystyy voittamaan niitä." Sen jälkeen seurasi kertomus, miten hän lukiolaisena liittyi herännäisiin ja tuli papiksi, miten hän vaimonsa kuoltua — "ensimmäinen suuri onnettomuuteni" — matkusti ulkomaille parantaakseen terveyttään ja jatkaakseen opintojaan, miten hän palattuansa kotimaahan, jota ulkomailla oli oppinut rakastamaan ja arvossa pitämään enemmän kuin ennen oli ymmärtänyt, ensin oli arkkipiispan apulaisena ja sitten tuli saksan kielen opettajaksi Vaasan lukioon. "Minä hain virkaa, en sen vuoksi että minulla olisi ollut erityinen mieltymys opettajauraan taikka että minulla olisi ollut vakaumus erikoisesta sopivaisuudestani siihen, hain sitä syystä, etten kelvannut papiksi." — "Menestykseni pedagogisella alalla on ollut satumainen", nyt vaaditaan filosofinen arvo tullakseen kollegaksi, ja lehtoriksi pääsee vaivoin olematta tohtori; "mutta normaalilyseon yliopettaja ja rehtori on suorittanut ainoastaan papintutkinnon." — Sitten puhuja kertoi, miten hän joutui toimimaan liikealalla, ensiksi Tampereen Pellava- ja Rautateollisuusyhtiön puolesta — jonka tarkoitusta, se kun harrasti kotimaisen raaka-aineen käyttämistä, katsottiin isänmaalliseksi (patriotisk) — ja sitten myöskin pankkialalla. Kaikki oli tapahtunut ilman edeltä päin tehtyä suunnitelmaa. "En ole koskaan voinut uneksia taikka aavistaa, että minusta tulisi sitä, miksi olen tullut, taikka että toimintani tulisi semmoiseksi, miksi se on tullut." —

"Nämä eri toimintalajit", jatkoi puhuja, "ovat tuottaneet minulle laajanlaista elämänkokemusta. Perehtymällä eri toiminta-aloihin olen oppinut tuntemaan niiden oikeutuksen ja merkityksen nykyajan kulttuurielämässä ja vapautunut ennakkoluuloista, joita tavataan monessa, jolle nämä alat ovat vieraita. Siinä on erilaisen toiminnan etu, mutta on siitä haittaakin: kun ihmisen aika ja voimat ovat rajoitettuja, on hänen mahdotonta tulla ammattimieheksi (fackman) useimmilla aloilla, vaan jää hän enemmän tai vähemmän dilettantiksi. Siitä seuraa voimien hajaannus, hajaannus, joka estää häntä aikaansaamasta jotain arvoltaan pysyvää." Arvattavasti olisi ollut parempi rajoittua yhteen ainoaan toiminta-alaan ja koettaa siinä tehdä parastaan. "Mutta minä olen olosuhteiden lapsi, ja arvatenkin täytyy semmoisiakin olla olemassa. Eikä siihen nähden ainakaan enää ole mitään tehtävänä." Monipuolisten velvollisuuksien tunnollinen täyttäminen vaatii työtä ja aikaa. "Minä opin säästämään (hushålla med) aikaa, en ainoastaan päiviä, vaan minuuttejakin. Minä opin tekemään työtä ja huomasin, että voi tehdä työtä paljon enemmän kuin uskookaan. Minä opin rakastamaan työtä ja tuntemaan sen siunausta ja ennen kaikkea: jokapäiväisellä harjoituksella minä opin velvollisuuden täyttämistä, minä opin antamaan oikean arvon sille nautinnolle, jonka ihminen voi hankkia itselleen, kun hän päätettyänsä päivän työn menee levolle tietäen, että on koettanut täyttää velvollisuutensa. Tämän yhteydessä tahdon myöskin mainita lisätodistuksena, että olen ollut onnen poika: minulla on ollut onni voida nukkua. Kun panen maata, niin vaivun (heti) uneen ja nukun yhtä mittaa siihen kellonlyöntiin, jolloin on tapanani herätä. Tämä onni on tehnyt minulle mahdolliseksi suorittaa työni." Elämänsä läpikäyvänä lankana mainitsi puhuja sen jälkeen uskalluksensa koettaa päästä varmaan vakaumukseen, ei monessa, vaan muutamissa kysymyksissä, ja rohkeutensa julkilausua ja noudattaa vakaumustaan. Sen johdosta oli hän ollut pakotettu rikkomaan suhteensa ennen läheisiin henkilöihin. Niin ensiksi ulkomaalla saamansa vakaumuksen tähden uskonnollisella, alalla; mutta myöskin pedagogisella ja valtiollisella alalla hän oli taistellut. Erittäin puhuja viipyi asevelvollisuuskysymyksessä, johon nähden hän oli ollut kielteisellä kannalla, ensiksi uskonnollisista syistä, toiseksi sen vuoksi että hänestä hyvän armeijan edellytys oli, ettei ketään pakotettu astumaan sen riveihin. Cromwellin maailmankuulu vapaista kansalaisista muodostettu armeija oli siinä kohden ollut hänen esikuvansa. —

Mutta vaikka puhuja oli uskaltanut muodostaa itselleen vakaumuksen ja noudattaa sitä, ei hän kuitenkaan koskaan ollut pitänyt sitä lopullisena, vaan ainoastaan väliaikaisena ja hyvänä, kunnes oli saanut paremman. "Elämäni ei sentähden koskaan ole ollut johdonmukaista. Ei olisi ollenkaan vaikeaa osoittaa minun esiintuoneen ristiriitaisia lausuntoja. Syy on se, etten minä ole ollut liikkumatta. Ja omituista on, että kautta elämäni olen ollut näin keskeneräinen (ofärdig), jopa on keskeneräisyyteni enentynyt eikä vähentynyt, niin että minä seisoen tässä 70-vuotiaana vielä olen kokonaan keskeneräinen, niin, minä olen tietämättömämpi kuin olen ollutkaan. Elämäni lopputulos on siis, että minä 70-vuotiaana en ainoastaan ole koulurehtori, vaan koulupoikakin, jolla prima principia eivät ole selvillä. Mutta en minä valita sitä: keskeneräisyys on kyllä puute, mutta perusteeton taikka ennenaikainen valmius on pahempi ja vaarallisempi puute, sillä se estää kehittymästä." —

Loppusanoista otamme vielä seuraavat lauseet: "Ihminen voi ja hänen tulee elää niin, että hän elämänsä lopulla saattaa ilolla, joskaan ei pelkällä ilolla katsella taakseen menneeseen aikaan. Ei ihmisen elämä todellakaan olisi elämisen arvoista, jos tulema siitä olisi oleva ainoastaan kielteinen. — — Elämän tehtävä voidaan suorittaa ja on suoritettava. Ainoastaan usko tähän mahdollisuuteen antaa rohkeutta harrastamaan sen suoritusta. Kuka viitsisi puuhata suorittamattomassa tehtävässä! — Luin joku päivä sitten, niinkuin sanottiin, erään kiinalaisen filosoofin mietelmän: Hän jakaa ihmiset kolmeen luokkaan. Ensi luokan ihmisiä ovat ne, jotka oppivat viisautta lyhyessä ajassa, nimittäin nerot, ylimykset, parhaimmat; toisen luokan ihmisiä ovat ne, jotka myöskin oppivat viisautta, mutta tarvitsevat sitä varten pitkän elämän; kolmanteen luokkaan kuuluvat ne, jotka, eläkööt kuinka kauan tahansa, ovat ja pysyvät tyhminä oppimatta muuta kuin sanoja, muotoja, korulauseita. Ajattelen, että minä ehkä saanen jonkun sijan toisessa luokassa, koska Jumala on sallinut minun elää niin kauan; olen etsinyt viisautta, mutta olen tarvinnut 70 vuotta, ja vielä on paljon opittavaa. — — Suvaitkaa minun, 70-vuotiaan, toivottaa Teille, että kukin kohdaltaan, kun elämän ilta saapuu, voi lausua: 'Minä olen taistellut hyvän taistelun.'"