K:lo 12 yöllä Kihlman lähti juhlasta ja seuraavana aamuna hän kirjoitti päiväkirjaansa: "Reipas, Jumalan kiitos, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut."

* * * * *

Kesällä 1895 teki Kihlman Oswaldin seurassa toista viikkoa kestäneen matkan Itä-Suomeen. He lähtivät 27 p:nä kesäk. yöjunassa Viipuriin ja sieltä edelleen Värtsilään, missä 29 p:nä oli yhtiökokous. Sunnuntaina 30 p:nä he matkustivat Sortavalaan, missä kauppias Nissinen oli heille kohteliaana oppaana ja vieraanvaraisena isäntänä. Maanantaina 1 p:nä heinäk. jatkettiin höyrylaivalla matkaa Valamoon "missä", sanoo Kihlman, "uusi maailma avautui minulle. Luonto ihana, viljelyksen kautta kaunistettu, loistavia kirkkoja ja komeita rakennuksia, vastakohtana: mustiin puettuja munkkeja." Syystä, ettei tiistaina mitään laivaa käynyt Valamossa, täytyi matkustajain viipyä siellä keskiviikko iltapäivään. Se oli Kihlmanista liian kauan, varsinkin kun hän ei osannut venäjää eikä voinut puhelemalla munkkien kanssa tehdä havaintoja heidän ajatusmaailmastansa. Sitä tarkemmin katseltiin kaikki nähtävyydet: paitsi kirkkoja, kirjasto (missä myöskin tavattiin Meyrer, Luthers Leben), pyhimyskuvanmaalaajain työhuoneet (ison kirkon yläkerrassa), puutarhat (joita hoiti "ei-munkkimainen munkki") j.n.e. Laulu kirkossa oli Kihlmanista kaunista, mutta Hospodi pomilui'n lakkaamattomasta toistamisesta hän päätti, että jumalaa pidettiin armottomana olentona, joka ainoastaan mitä hellittämättömimmillä rukouksilla ja kumarruksilla oli suosioon taivutettavissa. Seurana oli Kihlmanilla useita suomalaisia matkailijoita.

Torstaina kävi matka Hiitolan asemalle ja sieltä hevosella (15 km) Pukinniemen kartanoon, jonka omistaja oli Edvard von Essen. Täällä tapasi Kihlman myöskin C. G. von Essenin, joka Gertrud tyttärensä kanssa oli tullut nuoremman poikansa luokse. Edvard oli 21 vuotta hoitanut kaunista tilaa Laatokan rannalla, mutta nyt oli hänen vaimonsa — kuollut ja siitä masentuneena hän tahtoi myydä talonsa, vaikka kaikki siellä oli mitä parhaimmassa kunnossa, niin rakennukset kuin viljelykset. Kihlmanin neuvot kävivät kuitenkin vastakkaiseen suuntaan. Niin nyt suullisesti kuin ennen kirjallisesti. Hän oli näet pari viikkoa ennen (13/6) kirjoittanut appivaarilleen seuraavaan, kuvaavaan tapaan: "Minä valitan vilpittömästi, että hän yhä pysyy siinä mielessä, että hänen on mahdotonta edelleen toimia siinä elämäntehtävässä, missä hän jo kauan on ahkeroinut. Ymmärrän kyllä, että hänellä voi olla vaikeuksia, mutta suurempiin vaikeuksiin hän joutuu, jos hänen tulee valita uusi työala. Sillä että uusi on valittava, jos vanhasta luovutaan, on minusta kieltämätöntä. Ei suinkaan hän vielä saa pitää itseään täysinpalvelleena, sen tähden että on menettänyt vaimonsa. Onhan se suuri tappio, mutta vielä suurempi tappio on menettää elämänsä päämäärä. Menetetty elämä on kaiken menetys. Mutta elämä ilman toimintaa muiden puolesta, se on menetetty elämä. Jumala johtaa kohtaloamme niin, että saamme tehtävän, mutta saatuamme semmoisen, pitäkäämme kiitollisesti siitä kiinni. Jos me luovumme siitä erinäisten vaikeuksien vuoksi, kohtaamme sen vaikeuden, että meidän itse tulee valita toinen tai toinen lukemattomista mahdollisuuksista. Semmoiseen valintaan vaaditaan enemmän voimaa kuin toimimaan siinä, missä Jumalan sallimuksesta olimme tottuneet ahkeroimaan. Jos on vaikeaa täydestä sydämestä sanoa: Isä, tapahtukoon tahtosi, niin ei ole vähemmän vaikeaa, vaan myöskin verrattomasti vaarallisempaa sanoa: Ei, tapahtukoon minun tahtoni. Se joka luulee voivansa lausua niin, hän ei ole heikko, päinvastoin luulee hän pystyvänsä itse onnellisesti johtamaan elämänpurtensa tyyneen satamaan. Voi minua heikkoa, lyhytnäköistä ihmistä, kykenisinkö minä ohjaamaan elämänkohtaloani välittämättä maailman ohjaajasta! Kuinka hyvä onkaan, ettei meidän tarvitse tehdä niin, vaan voimme jättää kohtalomme suuren, viisaan, väkevän Jumalan käsiin. Kristuksen suuruus oli siinä, että hän vaikeammissakin asemissa yksistään piti silmällä Isän tahtoa ja etsi iloansa Hänen tahtonsa noudattamisesta. Silloin voi olla iloinen keskellä suruakin." —

Mitä Kihlman puheli ukko Essenin kanssa, sitä emme saa tietää. Mutta perjantaina, jolloin matkustajat lähtivät paluumatkalle, näki hän hänet viimeisen kerran. Vähän kolmatta viikkoa myöhemmin saapui tieto, että 80-vuotias oli halvauskohtauksen jälkeen kuollut aamulla 22 p:nä heinäk. Surusanoman johdosta Kihlman (24/7) kirjoitti yhteisen kirjeen Gertrud ja Edvard von Essenille ja loi siinä katsauksen suhteeseensa vainajaan. Syksyllä 1840 oli Kihlman 15-vuotiaana ensi kerran tutustunut Esseniin, kun tämä Turussa vihittiin papiksi; mutta kesällä 1845, jolloin Kihlman nai Angelika Fabritiuksen, tuli heidän välinsä ratkeamattomaksi. "Yhteisten mielipiteiden, yhteisten kärsimysten, yhteisten töiden kautta me liityimme toisiimme, ja kun toinen vanhempi ystävä toisen jälkeen meni pois, jäimme me jäljelle ja olimme sen vuoksi yhä enemmän toistemme varassa." Puoli vuosisataa he olivat olleet uskottuja ystäviä, ja varsinkin nuorempana oli Kihlmanilla Essenissä ollut vahva tuki. Hän oli iloinen siitä, että hän tänä vuonna oli kaksi kertaa ollut hänen luonansa. "Jumala olkoon kiitetty siitä, mitä hän vainajassa oli meille antanut!" — Essen haudattiin Hiitolassa, mutta ainoastaan hengessään Kihlman oli saapuvilla.

* * * * *

Vaikka Kihlman tunsi itsensä terveeksi ja "reippaaksi", huomasi hän kuitenkin saapuneensa käännekohtaan, josta eteenpäin hän ei enää voinut ajatella jatkavansa elämää entiseen tapaan. Mietiskelyt päättyivät ratkaisuun, josta hän 15 p:nä elok. kirjoittaa Lorenzolle: "Eilen otin tärkeän ratkaisevan askeleen. Minä jätin erohakemukseni. Minulla on ollut pitkä ja vaikea taistelu kestettävänä. Olen vielä työkykyinen sangen suuressa määrässä, ja minun pitäisi kai tehdä työtä niin kauan kuin voimia riittää, eikä kaivaa maahan pientä leiviskääni. Mutta minä tarvitsisin myöskin lievennystä työssä, etenkin aikaa tarkistaakseni ja järjestääkseni opintoni minua tyydyttäväksi kokonaistulokseksi. Minulla on syvä rauhan (lugn) tarve, ennenkuin kuolema kutsuu minut pois, ja voihan se tapahtua sangen pian." —

Erohakemuksessaan Kihlman kuitenkin oli maininnut, että hän, jos pääsisi rehtorintoimesta ja saisi luovuttaa osan opetusvelvollisuuttaan tuntiopettajalle, jonka itse kustantaisi, tosin luuli vielä kykenevänsä hoitamaan yliopettajanvirkaa, mutta koska hän epäili semmoisen järjestyksen olevan hyväksyttävissä, pyysi hän eroa tästäkin virasta. Tämä aiheutti, että hänelle annettiin ero ainoastaan rehtorinvirasta ja että hänen opetuksensa supistettiin viiteen luokkaan, s.o. 10 tuntiin viikossa. Pastori S. J. Molander tuli hänen sijaisekseen II ja III luokalla (syyslukukaudella 1896 myöskin I:llä, joten Kihlmanin tuntiluku aleni 8:aan). Näin jäi Kihlman vastaiseksi opettajavirkaansa, ja lienee siihen osaksi vaikuttanut suomalaisen puolueen taholta esitetty toivomus, ettei hän eroaisi ennenkuin lähimpien valtiopäivien jälkeen. Varsinkin valtiovaliokunnassa oli hän ystäviensä mielestä vaivoin korvattavissa. Syyslukukauden alusta 1896 Lindeqvist vararehtorina johti oppilaitosta, ja helmikuulla 1896 hänet nimitettiin varsinaiseksi rehtoriksi, Mellberg vararehtoriksi. [Kun kouluneuvoston toivomuksesta opettajat ilmaisivat, kenen haluaisivat saada rehtoriksi, sai Lindeqvist 3, Mellberg 6, E. Böök ja Kihlman kumpikin 1 äänen. Yksi Lindeqvistin puoluelainen ilmoitti itsensä jääviksi.] Ettei tämä Kihlmanin mielestä voinut olla kunniaksi eikä onneksi normaalilyseolle, tiedämme edellisestä.

Huolimatta tuntiluvun vähennyksestä Kihlman ei suinkaan pannut koulutehtäväänsä vähemmän aikaa kuin ennen. Mitä vanhempi opettaja hän oli, sitä enemmän voitiin häneltä vaatia, ajatteli hän, ja toisinaan hän käytti kokonaisen päivänkin valmistuakseen parin tunnin opetukseen seuraavana päivänä. Sitä paitsi hän erityisesti valmistautui pitämään aamurukousta silloin, kun hänen opetustuntinsa oli päivän ensimmäinen. Näitä hartaushetkiä varten hän kulloinkin otti lyhyesti selittääkseen ja tutkistellakseen jonkun raamatuntekstin. Jatkaen tätä menettelyä niinä kolmena lukukautena (1895-96), jotka hän vielä oli virassa, hän säännöllisesti valitsi tekstinsä Markuksen evankeliumista. Kunkin selityksen hän mitä hienoimmalla kirjoituksella ja lyhennetyin sanoin pani paperipalaselle, jonka pisti talteen. Näin syntyi miltei yhtäjaksoinen selitys noin 10:een lukuun mainittua evankeliumia. Oliko Kihlmanin aikomus myöhemmin täydentää ja julkaista nämä tutkistelemukset, on epätietoista. Kumminkin on hänen kuolemansa jälkeen toht. V. T. Rosenqvist saattanut ne julkisuuteen [Bibeltexter i korthet utlagda af Alfred Kihlman. 1904. —], eikä syyttä. Näissä pienissä raamatunselityksissä lukija näet kauttaaltaan kohtaa Kihlmanin suoran, totuutta rakastavan ja etsivän hengen, hänen viehättävän alkuperäisen ajatus- ja esitystapansa, ja vaikka ne ovatkin nuorisolle kirjoitetut, ovat ne täysin määrin omiansa, kiinnittämään vanhempienkin mieltä.

Muita tehtäviään Kihlman ei supistanut, eikä siihen ollutkaan syytä. Taloudellisen menestyksen aika oli käsissä, eikä yksikään niistä liikeyrityksistä, joiden johdossa hän oli mukana, enää tuottanut hänelle erityisiä huolia taikka vaatinut mainittavia voimanponnistuksia. Siten jakoi Tampereen yhtiö 1895 20 % (1894: 16 %), 1896 25 %, 1897 korkeimman määrän, 26 %, ja sen jälkeen vaihdellen 25-22,5 %. Verrattuna entisiin aikoihin oli johtokunnan puheenjohtajan työ helppoa ja hupaista. Sitä enemmän, kun asiantuntijat eivät kieltäneet tunnustustaan, niinkuin näkyy seuraavista sanoista, jotka Sixtus Calamnius, Kihlmanin lähin toveri 1860- ja -70-lukujen epätoivoisina aikoina, kirjoitti Tukholmasta (11/12 1895): "Ensi sijassa onnittelen Sinua pellavatehtaan osakkeiden noususta, sillä ehdottomasti tulee Sinulle kunnia siitä — sen kyvyn vuoksi, jolla olet hoitanut yhtiön asioita ja jonka kautta olet nostanut yhtiön siitä rappiotilasta, johon se oli joutunut, siihen loistavaan tilaan, missä se nyt on."